tiistai 5. kesäkuuta 2018

Pioni edestä, pioni takaa, pioni istuu, pioni makaa...

Otsikon tyyliin olen valokuvannut tämän kesän pioneja, joitten kukinta on nyt etuajassa. Viime kesänä pionit kukkivat noin kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt.

Ensimmäisenä kukoistivat kuolanpionit, joita onkin monta puskaa ja epälukuinen määrä siementaimia. Jos oltaisiin viime vuoden aikataulussa, ne olisivat nyt parhaimmllaan kukassa, mutta tänä vuonna kukinta alkoi jo helluntaina 20.5. ja kesti viikon verran.

En ole koskaan ennen katsellut näitä niin tarkkaan kuin tänä keväänä. Nämä ovat tavallaan vaatimaton mutta hyvin kestävä luonnonlaji.

Seuraavana avasi kukkansa 'Claire de Lune'. Minulla oli joinain päivinä tuoli pionin vieressä ja otin siitä lukuisan määrän kuvia.

Kermanvaalea 'Claire de Lune' eli "kuutamo" on minusta todella kaunis ja ihastuttava. Se on ns. hybridi eli eri lajikkeiden risteytys.

Tämä on ollut myös siitä kiitollinen pioni, että se on parhaiten kasvanut ja kotiutunut minun istuttamistani pioneista.



Nyt on sitten avautunut järjestyksessä kolmas pionimme: 'Carnation Bouquet' eli "neilikkakimppu". Kaksi kukkaa on auki ja useita vielä tulossa.

Tämä kukka olikin tällä kertaa yllätys, sillä se on erilainen kuin kahtena aikaisempana kukkimisvuotenaan. Aiemmin tämä on ollut tiheästi kerrannaiskukkainen, ja nyt ainoastaan puolikerrannainen, kuten kuvasta näkyy. Tällaisenakin se on kyllä hurmaava. Mistähän tällainen poikkeama johtuu? Olen ottanut viime vuonna kuvan yksittäisestä kukasta 27.6. ja tänään otin tämän kuvan 5.6. Viime kevät oli hyvin kylmä ja taisi olla ainakin Koski Tl:ssä sateinenkin. Nyt on ollut poikkeuksellisen aurinkoista, helteistä ja kuivaa. Mietin, pystyykö kasvi jotenkin säästämään voimavarojaan tällä tavalla. Eli tekee vähän niukempia kukkia, ei yhtä kerrannaisia kuin normaaleina vuosina. Jos olet kiinnostunut, voit vertailun vuoksi katsoa kuvaa 'Carnation Bouquetista' paria postausta taaksepäin.

Yllättäen toinenkin pioni avautui tänään: 'Hillary'. Tämä kuva on otettu illalla, kun aurinko on mennyt pilveen ja kukka on mennyt hiukan suppuun. Olen istuttanut Hillaryn 2016, ja nyt tulivat ensimmäiset kukat. Tämän kukan lisäksi on neljä nuppua. Näitten ihanuuksien kukat nimittäin lasketaan!

Seuraavaksi tulee luultavasti olemaan vuorossa loistavanpunainen 'Mackinac Grand'.

Hän antaa vielä odottaa itseään päivän tai kaksi. Tai kolme.

Eräs ystäväni kysyi, olenko menettänyt kiinnostukseni joriineihin ja muihin kukkiin, kun olen nyt niin innostunut pioneista. En suinkaan. En minä joriineita ole hylännyt enkä muitakaan aikaisempia kasvi-ihastuksiani, vaikka tosin joihinkin olen turhautunut.



maanantai 21. toukokuuta 2018

Perhedraamaa

Meillä Ruskan ja Rauhan välille syntyi vakava erimielisyys syystä, jonka minä olin aiheuttanut. Minulla on ollut sydän syrjällään melkein koko viime viikon ajan.

Tähän väliin varoitus ylipitkästä jutusta.

"Uskokaa tai älkää. Olen kylpenyt pesuvadissa. Ja
roikottanut leukaani pesuvadin reunalla.
Nyt olen ihan kuiva."

Olin ilmoittanut Ruskan Pirkanmaan Rotukissayhdistyksen (PIROK) kissanäyttelyyn lauantaiksi 19.5. Siellä oli kaksi näyttelyä samana päivänä, "musta" ja "punainen" (PIROKin värit). Olin ilmoittanut Ruskan myös kummankin näyttelyn veteraaniluokkaan, joten tiedossa oli neljän kissatuomarin tapaaminen. 

Näyttelyä varten päätin pestä Ruskan, vaikka on todella rasittavaa pestä kissa. Olen kyllä pessyt Ruskan jo monta kertaa, mutta lähes aina se tuntuu hiukan epäonnistuvan enkä ole tyytyväinen lopputulokseen. Haluaisin, että jos kerran vien kissan näyttelyyn, se on tiptop-kunnossa myös turkiltaan. Ruskan turkki tulee nykyään hiukan "avoimeksi" tai "jaokkeiseksi" ajan mittaan, jos sitä ei pese. 

Tällä kertaa peseminen tapahtui Koskella. Oli tiistai-ilta, neljä päivää ennen näyttelyä. Olin hankkinut hyvät shampoot ja valmistauduin panemalla pesuhuoneen lattialle kaiken tarpeellisen ja itselleni matalan jakkaran. Rauha oli suljettu parin oven taakse, koska kokemuksesta tiedän, että jos Rauha on pesuhuoneen ulkopuolella, se hyppää kahvaan ja avaa oven, ja sitten ei ole kovin kivaa, jos Ruska säntää läpimärkänä ja saippuaisena pesuhuoneesta. Kun minä sulkeudun Ruskan kanssa pesuhuoneeseen, Rauhalle tulee kova tarve ja kiire päästä sinne tarkastamaan, mitä kummaa siellä oikein tapahtuu. 

Pesemisessä kävi sellainen arvaamaton seikka, että juuri kun olin saanut kasteltua Ruskan turkin läpimäräksi kauttaaltaan ja saippuoinut sen, kuumavesiboilerista loppui lämmin vesi. Tämä mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään, koska boilerista ei koskaan aikaisemmin ole lämmin vesi loppunut kesken, ei vaikka suihkussa olisi käynyt kolme tai neljä aikuista ihmistä peräjälkeen. Jos Ruska olisi suostunut istumaan varaamassani pesuvadissa, se olisi kastunut nopeammin, mutta kun ei. Oli pakko kastella Ruskan turkki juoksevassa vedessä siten, että käsisuihku oli ihan kiinni kissassa. Kissan turkki on uskomattoman vettähylkivä.

"Apua, apua! Eskooo! Ny boilerist loppu vesi ja mää tarttisi puhdast lämmint vet ja vähä äkkii! Ruska paleltuu." Näin minä kailotin hädissäni miehelle pesuhuoneesta.

Onneksi mies oli ensinnäkin sisällä sillä hetkellä, kuuli ja ymmärsi asian kiirellisyyden ja kuumensi vettä vedenkeittimessä ja kattilassa nopealla induktioliedellä. Minun olisi ollut siitä aika mahdotonta lähteä kesken kaiken kuumentamaan vettä. Minun piti pitää kiinni Ruskasta, joka alkoi hytistä kylmästä, koska huuhtelin enimmät saippuavaahdot melko kylmällä vedellä. Mies toi minulle aina kerrallaan litran tai pari kolme litraa kuumaa tai lämmintä vettä. Kun aika nopeasti saimme kuitenkin uutta lämmintä vettä, Ruskakin ymmärsi pesuvadin mukavuuden, suorastaan ihanuuden. Ruska painautui hartioita myöten lämpimään veteen ja lepuutti leukaansa vadin reunalla. Kunpa olisin saanut tuosta kuvan. Ruska kylpemässä pesuvadissa!

No, tämä lämpimän veden loppuminen ei vielä ollenkaan vienyt varsinaista tarinaa eteenpäin, olipahan vain ylimääräinen koukero ja sivujuonne. Vaikka siinäkin olisi ollut ihan tarpeeksi kestämistä niin Ruskalla kuin emännällä ja isännälläkin. Ihmettelen vain, mahtaako Ruska enää koskaan suostua pestäväksi. 

Ruska huuhdeltiin isännän kuumentamalla lämpimällä vedellä, ei ehkä yhtä hyvin, kuin suihkun avulla olisi saatu huuhdottua, mutta aika hyvin kuitenkin. Sitten kiedoin ison pyyhkeen kissan ympärille ja hieroin sen turkkia kuivaksi.

Seuraavaksi tarinaan astuu Rauha.

"Ai mää vai? Emmää mittää ol tehny!"
Kun päästin Ruskan vapaaksi ja avasin ovet, niin Rauha nyt - kuten aina ennenkin - ihmetteli kauheasti, mitä Ruskalle on tehty tai mikä Ruska yleensä on ja onko tämä märkä otus edes Ruska. Tai en loppuun saakka edes tiedä, mitä lienee Rauhan päässä liikkunut. Koko häslingin ajaksi se oli ollut suljettuna eri huoneeseen kahden oven taakse ja varmasti monella tavalla havainnut, että jotakin kummaa on meneillään. Rauha vahti Ruskan jokaista liikettä ja kävi haistelemassa ja halusi työntää kuononsa aivan ihoon kiinni ja tutkia kunnolla märkää kaveria. Ruskalla puolestaan oli kiire nuolla itseään ja kuivattaa turkkinsa. Ruska rähisi Rauhalle ja ajoi tätä pois kimpustaan.

Mies meni jossain vaiheessa nukkumaan, ja oli jo unessa, kun lopulta Rauha kävi Ruskan kimppuun ihan oikeasti ja tosissaan. Siinä alkoi kauhea rähinä ja huuto ja ujellus ja tilanne oli todella uhkaava. Miäs ei heränny, ihme ja kumma. Ruska lopulta pääsi pakenemaan matalan kaapin alle ja rähisi sieltä vastaan. Tässä vaiheessa onnistuin erottamaan kissat eri huoneisiin. Menin nukkumaan, mutta eipä siinä enää uni tullut silmään. Pelkäsin myös, että mies yöllä vessaan mennessään päästää kissat yhteen unenpöpperössä. Kirjoittelin lappuja isoilla kirjaimilla ja teippasin niitä oviin miestä varten.

Seuraavana aamuna, kun mieheni oli jo hereillä ja olin kertonut hänelle kissatappelusta, yritettiin yhdessä päästää kissat yhteen samaan tilaan. Rauha oli heti Ruskan kimpussa. Uskomatonta, millainen peto Rauha on, kun sille päälle sattuu. Rauha on iso kissa, ja sillä on paksu turkki, ja Rauhasta tulee TOSI iso, kun turkki ja häntä ovat pörhöllään täydessä komeudessaan. Ruskakin on kookas ja roteva eurooppalaiskissa, mutta ei ihan vedä vertoja tyttärelleen. Eikä Ruska edes pörhistellyt niin kuin Rauha. Niin kova rähinä syntyi heti, että kissat oli siis pakko eristää toisistaan. Onneksi on eri huoneita, niin että oli varaa pitää demilisoitua vyöhykettä eli välihuonetta kissojen välillä, niin että päästiin itse liikkumaan huoneesta toiseen ilman, että kissat olisivat pujahtaneet yllättäen nokakkain. Usein kumpikin kissa halusi toiseen huoneeseen, missä oli.

Yritin soitella keskiviikkopäivän mittaan muutamille ystäville ja myös Ruskan ja Rauhan kasvattajalle saadakseni vertaistukea ja näkemystä, miten pitää menetellä. Kaikki eivät olleet tavattavissa.

Lähinnä itse pohdin sitä, onko viisasta pitää kissat visusti erillään siihen saakka, kun Ruska menee näyttelyyn lauantaina, vai pitääkö yrittää normalisoida tilanne mahdollisimman nopeasti ja päästää kissat yhteen, ettei epänormaali tilanne ala pitkittyä.

Päädyin jonkinlaiseen kompromissiin. Koska kissat mielellään ulkoilevat, ulkoilutimme niitä valjaissa joka päivä pienen aikaa. Siellä ne eivät enimmäkseen kiinnittäneet mitään huomiota toisiinsa, koska niillä oli kiire päästä syömään ruohoa ja tutkimaan ympäristöä. Päästimme ne tarkoituksella lähekkäin, ja välillä ne ohimennen jopa sanoivat nenäpäivää toisilleen. Tässä ulkoilussa oli se riski, että joku ulkopuolinen kissa tulee mukaan kuvioihin ja saa aikaan yllättäviä reaktioita.

Sitten mentiin yhdessä sisälle, riisuttiin valjaat, ja kissat saivat ruokaa. Harjasin ja kehruutin niitä kumpaakin joka välissä pitkin päivää. Lyhyiden ja valvottujen yhdessäoloaikojen jälkeen kissat joutuivat taas eri huoneisiin. Yöt oltiin myös erikseen ja kaikki ne ajat, jolloin me isäntäväki olimme ulkona tai poissa kotoa.

Minä olin varmaan kaikkein hermostuinein. Minulla on 1990-luvulta kokemus siitä, että kissojen välinen tappelu saattaa joidenkin kissojen kohdalla mennä ohi jättämättä mitään jälkiä, tai sitten kerrasta rikkoa kissojen välisen ystävyyden ja luottamuksen lähes lopuksi ikää.

Lauantaiaamu koitti, Ruska napattiin autoon kello puoli kuudelta ja Rauha sai aamuruuat kahteen kuppiin ja jäi päiväksi yksin pitämään taloa pystyssä, siis vetelemään hirsiä, luulen.

Näyttely alkoi. Ruska käyttäytyi jo ensimmäistä tuomaria kohtaan huonosti. Sama meno jatkui, ja menin perumaan toisen veteraaniarvostelun kokonaan, ja Ruska merkittiin siitä tuomaritapaamisesta poissaolevaksi. Ruska sai kyllä kehut kauneudestaan, vihreistä silmistään ja upeasta turkistaan sekä asiaan kuuluvat kunniamaininnat. Tuomarin parhaan valinnassa Ruska sylki ja sähisi tuomarille päin naamaa. Toinenkin tuomari olisi mielellään ottanut Ruskan tp-valintaan, mutta ei voinut, kun Ruska oli jo perusarvostelussa hyvin hyvin äkäinen. Vain yksi tuomari kolmesta uskalsi ottaa Ruskasta kunnon käsiotteen eli nostaa sitä.

Olen viime vuosina jotenkin kiintynyt kissanäyttelyihin ja ennen kaikkea siellä oleviin ihmisiin, niin että suorastaan surin pitkin lauantaipäivää, pitääkö minun luopua koko kissanäyttelyharrastuksesta, jos se on vain kissani kiusaamista. Ruska on ollut näyttelyissä ujo mutta on kuitenkin ollut nätisti tuomareita kohtaan. Rauhan olen jo vapauttanut näyttelyistä, koska hän teki - myös tuomareille - hyvin selväksi, ettei niissä viihtynyt. Vaikka oli Rauhakin kerran BIS (best in show).

Viime vuonna 2017 Ruskalla oli uskomaton näyttelymenestys, neljästi BIS (best in show) ja vuoden päätyttyä Suomen Eurooppalaiskissarenkaan vuoden 2017 paras kastraattinaaras. Jo yksikin BIS-tulos on vähän kuin kerran elämässä -tapahtuma, mutta neljä kertaa tuntuu meikäläisestä jo aika uskomattomalta. Nyt näyttelypäivän tunnelmat olivat aika toisesta laidasta.

Vuosi sitten oltiin samassa paikassa Ruskan tyttärenpojan, Rauhan pojan Hartsan ja tämän emännän kanssa vastaavassa näyttelyssä. Silloin sekä Hartsa että Ruska menestyivät hyvin.

Mutta kissa- ja eurooppalaiskissaihmisten ja kissasukulaisten kanssa Ylöjärvellä oli kivaa ja viihtyisää. Kaikkiaan tämä näyttely oli mukava eurooppalaiskissoille ja heidän omistajilleen, sillä "mustan" näyttelyn paneelissa oli laskujeni mukaan seitsemän eurooppalaista, joista yksi vei BIS-voiton (Silkkiturkin Samettikukka) ja "punaisen" paneelissa oli kaksi eurooppalaista, joista toinen (Pikkupiun Baby Brown) ylsi myös  BIS-voittoon. Onnittelut näille voittajille!

Pinkkitassujen nuorin, Ofelia, makaili koko
päivän riippukeinussa. Ofeliakin oli tuomarin paras
ja osallistui loppukilpailuun. Ruska on Ofelian
isomummu ja Rauha on mummu.

Kun näyttely vihdoin päättyi, kaksi tuntia myöhemmin kuin oli ilmoitettu, ajeltiin Tampereelta Koskelle. Strategiaksi hahmottelin ja mieheni kanssa sovin, että tullaan ihan kuin aina ennenkin. Päätin kuitenkin kotiintuloa maustaa siten, että ensimmäiseksi annoin kissoille raksuja tuvan lattialle siten, että ne joutuivat syömään ihan nenät vastakkain. Kaikki vaikutti normaalilta, kuin mitään erityistä rähinää ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Rauha maassa -tunnelma jatkui koko illan, yön, eilisen helluntaipäivän, viime yön ja tämän päivän. Nyt minäkin alan vähitellen huokaista helpotuksesta. Se että meillä on nyt rauha maassa, on kyllä pääasia, näyttelyistä viis.

Sen pituinen se.

Kaikesta huolimatta ilmoitin Ruskan SUROKin näyttelyyn 19.7. Keravalle. Sinne tulee useita muitakin Pinkkitassuja. Katsotaan, katsotaan.

Tähän voi vielä lisätä yhden kumman loppukaneetin: kolmekymmentä, kaksikymmentä tai vielä kymmenen vuotta sitten en ikinä olisi uskonut, että joskus vielä tykkään kissanäyttelyistä ja jopa suren sitä, jos täytyy jäädä niistä pois. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Pionien kesä

Olen julistanut alkaneen kesän teemaksi pionit. Olen nimittäin päättänyt syksyllä kaivaa kaikki vanhat pionit ylös maasta, jakaa ne ja istuttaa uudestaan. Kesän ajan teen valmisteluja ja tähtään pionisyksyyn. Kaikki talon vanhat pioninjuurakot ovat isoja ja nousseet noin 10-15 cm maasta ylös. Pionipenkkiä on ennen minua hoitanut ja aika ajoin uudistanut mieheni sisar, ja vanhimmat pionit ovat peräisin mieheni isoäidiltä.

Lisäksi olen tilannut syksyksi uusia pioneja.

Kesällä 2012 istutettu 'Claire de Lune' on kasvanut jo isoksi puskaksi; kuvassa näkyy
vain osa.
Liityin viime syksynä Suomen Pioniseuran jäseneksi, ja siitä pionihulluus todella roihahti. Minulle tällainen ylenmääräinen innostuminen on tavanomaista. Olen huomannut, että niin kuin voi puhua kissa- tai koiraihmisistä, yhtä lailla taitaa voida puhua pioni-ihmisistä. He lepertelevät pionivauvoistaan - ja varmaan vauvoilleenkin! - ihan samaan tapaan kuin kissaihmiset sekoavat silitellessään kissavauvoja. Pioni-ihmisten kesken pioneista tietysti puhutaan tuttavallisesti etunimillä, kuten vaikka Kalle ('Karl Rosenfield') ja Sarah ('Sarah Bernhard'). Innokkaat pioni-ihmiset eivät ainoastaan osta pioneja vaan myös kasvattavat niitä siemenistä ja pitävät siis pionivauvalaa.

Minulla on ollut monia kasvi-innostuksia sinä aikana, kun olemme viettäneet kesäaikoja suvilystipaikassamme Koski Tl:ssä, vuodesta 2011. On iskenyt ainakin tulppaani-, narsissi-, daalia-, esikko-, akileija-, kurjenmiekka-, kurjenpolvi-, ritarinkannus-, keijunkukka-, ruusu-, kuunliljainnostus... Monet hankkimistani uusista kasveista ovat myös hävinneet ensimmäisen kesänsä aikana, monet muut toisena tai kolmantena vuotena. Jotkut ovat olleet kestäviä ja alkaneet lisääntyäkin. Mutta nyt en puhu niistä vaan pioneista!

Näinä vuosina ainoakaan pioni ei ole vielä kuollut, vaikka on ollut monia hyvin märkiä syksyjä ja melko lumettomia talvia. Ihme ja kumma, pionit ovat säilyneet hengissä.

Pionit suositellaan istutettaviksi syksyllä. Minä olen tietämättömänä istuttanut niitä keväällä ja kesällä, olenpa sitten ostanut juurakoita tai astiataimia. Ostamani pionit ovat olleet enimmäkseen hinnaltaan edullisia. Jos ne ovat olleet juurakoita, ne ovat olleet kuivia pieniä ruppanoita. En ole huomannut edes tarkastella, onko niissä ollut kasvusilmuja. Useimpien kukkimista on saanut ja edelleen saa odottaa. Paitsi yhtenä kesänä tilasin useamman pionin Pionien kodista Taivassalosta (https://pioni.fi/), ja toisena kesänä ostin kolme hintavaa astiatainta Taimimoisiosta Porista (http://puoti.taimimoisio.com/).

Joissakin pioneissa on ollut se harmi, etteivät ne välttämättä ole sitä lajiketta, mitä on luvattu. Olen ostanut kuusi vuotta sitten 2012 'Krinkled White' ja 'Immaculee' -pionit, mutta niiden kukkia ei ole näkynyt. Samana vuonna istutettu 'Claire de Lune' on nyt jo iso ja rehevä. Olen ostanut kaksi 'Honey Gold' -pionia, mutta niitä näyttää olevan ainakin kolme, jollei neljä. Joten olisiko 'Krinkled White' ja/tai 'Immaculee' ollutkin 'Honey Gold'? En ole myöskään nähnyt kukassa pioneitani 'Bartzella', 'Black Beauty', 'Do Tell', 'Karl Rosenfield', 'Lemon Chiffon', 'Nymphe', jotka olen istuttanut 2015 ja 2016. Ehkä olen näiden kohdalla liian kärsimätön. Ehkä ne tänä suvena kukkivat.

'Mackinac Grandin' kaksi ensimmäistä kukkaa avautui istutusta seuraavana kesänä 2016.
Tämä kuva on seuraavalta kesältä, jolloin kukkia oli jo kymmenen. 
Pioniseuran ihmisten jutuista olen vakuuttunut, että Hollannista tilatut pionit (https://www.peonyshop.com/) ovat aivan omaa luokkaansa, isoja ja vahvoja ja kukkivat 80-prosenttisesti jo istutusta seuraavana kesänä. Niinpä minäkin innokkaana heti tämän vuoden tammikuun viimeisenä päivänä, kun Peonyshopin vuoden 2018 pionit tulivat myyntiin, ryntäsin yhdessä monien muiden pionihullujen kanssa tilaamaan pioneita syksyksi, ettei halumiani pioneita ehdittäisi myydä loppuun. Hinnaltaan ne eivät ole kalliita, päinvastoin edullisia, noin kymmenen euron molemmin puolin, paitsi harvinaisuudet, jotka voivat maksaa satoja euroja. Toinen hollantilainen pionien nettikauppa on Warmerdam (https://www.paeoniapassion.com/). Sieltä himoitsen mm. pioneja 'Juliska' (95 €), 'Lois Choice' (85 €), 'Love Affair' (75 €), Sunny Boy (250 €), Tranquil Dove (75 €), Vanilla Schnapps (200 €),  'Wout's White' (100 €), jotka ovat liian kalliita kukkarolleni. Osa niistä on jo loppuunmyytyjäkin. Olen tilannut edullisempia mutta mielestäni yhtä kauniita. Peonyshopista Suomen Pioniseuran jäsenet saavat tilata pioneja Suomeen rahtivapaasti, muutamaan eri pisteeseen eri puolille Suomea.

Kyllä minullakin Porista Taimimoisiosta 2015 hankkimani pionit kukkivat heti seuraavana kesänä, nimittäin 'Carnation Bouquet', 'Mackinac Grand' ja 'Athena'. Mitkään muut pionit eivät ole kukkineet istutusta seuraavana kesänä. 'Claire de Lune' on kolmen edellä mainitun lisäksi kasvanut, vahvistunut ja kukkinut erinomaisen kiitettävästi. Se olen hankkinut Kauppilan nettimyynnistä 2012. Se kasvaa samassa penkissä vanhojen pionien kanssa, ja koska uudistan koko penkin (jos Herra suo ja elän, täytyy lisätä), joudun senkin nostamaan ylös. Ehkä voin jakaa sen jo kahdeksi.

'Carnation Bouquet' tarkoittaa neilikkakimppua. Taustalla oikella näkyy kukkiva 'Athena'. 

Nyt olen innokkaana seurannut pionien esiintuloa maasta ja jännittänyt, ovatko kaikki tänäkin keväänä hengissä. Kyllä ovat.

Sitten huomasin, että 'Athenan' versoista osa nuupahti. Kun tutkin lähempää, ne näyttivät mädäntyneen tyveltään. Athena kukki jo 2016 ja 2017, mutta kumpanakin alkukesänä osa kasvustosta nuupahti ja kuoli aivan samalla lailla kuin nyt. Viime vuonna päättelin, että Athenaa häiritsee maassa syvässä, noin vajaan metrin päässä oleva pitkänmallinen kivi, joka mahdollisesti pidätti liikaa kosteutta pionin juurilla. Pyysin miestäni kankeamaan kiven pois. Kuopan täytin paksulla hiekkakerroksella ja lapioin päälle multaa. Tänä keväänä ei voi enää syyttää ainakaan tuota kiveä.

Athena nousi maasta terhakkaana. Kuva 30.4.2018:


Tein radikaalin tempun ja kaivoin koko Athenan maasta ja tutkin, mitä se pitää sisällään. Samalla ja aina välillä kävin huutamassa Pioniseuran FB-sivulla: "Apua!"

Athenallani oli todella kaunis, vaalea juuristo. Pesin sen niin hyvin kuin pystyin ja typistin juuria. Yritin poistaa pionin pinnalta huonoa mädäntynyttä sen verran mitä pystyin. Pääosaltaan juuristo näytti terveeltä ja elivoimaiselta. Sitten liotin juurakkoa soodavedessä (yhtä litraa kohti ruokalusikallinen soodaa) ehkä noin tunnin verran ja annoin kuivua.

Saamieni ohjeiden mukaan sekoitin noin puolet ruusumultaa ja puolet karkeaa hiekkaa ja istutin Athenan isoon ruukkuun odottamaan syksyä. Juurakon pinnalle panin puutuhkaa ja soraa. Syksyllä istutan sen maahan. Silloin on vielä mahdollista tarkastella juurakon kuntoa. Jos pioniparka tästä hengissä selviää, niin olen iloinen.

'Athena' on kukkinut jo kahtena vuonna.
Tässä Athenan juurakko soodavesiliotuksen jälkeen. Huonot versot on poistettu.

JK. Mainitsemani neljä pionia sattuvat olemaan hybridipioneja, eri pionilajikkeiden risteytyksiä, Athena neljän pionilajikkeen risteymä.

JK 2. Anteeksi kirjoitusvirheet. Kävin niitä jo kertaalleen korjaamassa.

torstai 10. toukokuuta 2018

Helatorstai 2018

Tänään olimme suvilystipaikaltamme käsin Halikossa ja Salossa riipaisevassa muistotilaisuudessa ja seminaarissa. Mieheni oli huomannut ilmoituksen lehdestä ja ehdotti, että menisimme.

Matkalla Saloon ihailin kaunista keväistä luontoa ympärillämme. Yhdessä kohtaa tien varressa kasvoi nuori riippakoivu, jonka pitkät hennonvihreät helmat hulmahtelivat kevättuulessa. Voiko maailma olla näin kaunis?

Muistelin, että vuosi sitten helatorstaina katselimme televisiosta presidentti Mauno Koiviston juhlallisia hautajaisia. Silloinkin oli kaunis ilma, vaikka edellisellä viikolla oli takatalvi ja satoi lunta ja rakeita.

Nyt pysähdyimme Halikon sairaalan hautausmaalle Märynummelle, punaisten haudalle. Halikko kuuluu nykyään Saloon. Paikalle oli kaksi päivää ennen sisällyssodan päättymistä keväällä 1918, sata vuotta sitten, teloitettu viisikymmentä nuorta ihmistä. Teloitetut olivat somerolaisia, ja nuorimmat heistä vain seitsemäntoistavuotiaita. Heidän muistolleen mm. Salon ja Someron sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton paikallisjärjestöt olivat järjestäneet muistojuhlan, jossa oli lippukulkue ja torvisoittokunta. Haudalle laskettiin kukkatervehdyksiä. Juhlassa puhuivat kansanedustaja Katja Tainala (sd) ja vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson. Juhlan jälkeen oli muistoseminaari Salon työväentalolla. Kansanedustaja Erkki Tuomioja puhui siellä sisällissodasta ja sen haavoista. Hän kertoi myös henkilökohtaisesti omasta isän- ja äidinpuoleisesta suvustaan.



Hautamuistomerkissä lukee: "Uhri kallein aatteelle."
Olen yleensä aika viileä tilanteissa, joissa muut vuodattavat kyyneliä, mutta näissä tilaisuuksissa kyllä pala nousi kurkkuun ja kyynelet silmiin.

Muistelin myös elämäni varhaisaikoja, vappua, jona pääsin isän kanssa hänen polkypyöräkyydissään Pihlavan työväentalolle vappujuhliin. Olisinkohan silloin ollut kolme- tai nelivuotias? Siitä alkaen punaiset liput ja torvisoittokunnat ovat nostattaneet minussa syviä tunteita ja tuntoja, vaikken voikaan sanoa myöhemmässä elämässäni varsinaisesti seuranneeni punaisia lippuja.

Myös minun isäni isä oli punakapinassa. Hän oli kapinan jälkeen vankileirillä Tammisaaressa mutta selvisi sieltä hengissä.

J.K. Tuli vähän pitkä tauko edellisestä päivityksestä, melkein vuosi. Saa nähdä, tuleeko jatkoa. 

tiistai 8. elokuuta 2017

Missy ja pennut

Hämeenlinnan kissanäyttelyn jälkeen kerkesin pikimmiten katsomaan Leenan (& ipanat) kutsumana Missyä ja tämän kahta seitsenviikkoista pentua Noxx-kissalaan Espooseen. Leena oli kissavahtina, koska hänen sijoituskissansa Missy oli synnyttänyt ja hoiti pentujaan kissalassa, jonka omat ihmiset olivat parhaillaan muualla.

Matkustaessani linja-autossa kohti määränpäätä mietin, että olen menossa aivan uuteen maailmaan. En ole koskaan ennen nähnyt kotioloissa muita pentuja kuin eurooppalaisia, ja lisäksi aikaisempina vuosina kotikissoja. Nyt menen katsomaan itämaisia kissoja. Kissanäyttelyistä - ja blogeista! - eri rodut ovat kyllä tuttuja, mutta oikeasti olen tavannut aikuisistakin vain norjalaisen metsäkissan, brittikissan ja pari koratia, ja eläinlääkärin vastaanotolla pikimmiten muutaman muun. Hyvin suppea on siis rotutuntemukseni.

Perille saavuttuani oli yllättävää, että pentujen emo naulitsi minut katsellaan jonkinlaisen lumouksen valtaan. Kissan katseella hän minua napitti. Ei tämä nyt ollutkaan niin uusi maailma kuin olin luullut.

Missy katsoi vaaleanvihreillä silmillään minua suoraan silmiin. Niinpä kävi hassusti, että lumouduin enemmän tästä nuoresta emosta kuin kahdesta suloisesta kollipennusta. Hyvin tutulla tavalla Missy-emo pentujaan imetti, valvoi ja hoiti.

Itämaisissa pennuissa huomiotani herätti niiden valtavan suuret korvat. Kyselin, minkä kokoiset korvat pennuilla oli, kun ne syntyivät. Kuulemma aika isot!

Vastasyntyneillä eurooppalaispennuilla on todella hassut pienet korvanaihiot pään sivuilla, melko alhaalla. Vasta myöhemmin pennun pään kasvaessa korvat "asettuvat" oikeisiin paikkoihin ylemmäs. Myöhemmässä kehitysvaiheessa eurooppalaispennuilla on usein suhteettoman suuret korvat suhteessa muuhun päähän, kunnes kissa kasvaa oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Lisäksi itämaiset kissavauvat vaikuttivat minusta olemukseltaan hauskasti hiukan pikkuvanhoilta. Ehkä siksi, että ne ovat niin selvästi oman rotunsa edustajia.

Missyn virallinen nimi ja väri on Noxx Miss Moneypenny, sininen ticket tabby.

Minun oli vaikea erottaa pentuja toisistaan. Jos oikein tulkitsen, nukkuva pentu on Daniel (Noxx Final Flash) ja imevä on Antti (Noxx Guardian Angel).

Samoihin aikoihin Missyä ja pentuja sekä talouden muita kissoja kävivät katsomassa muutkin. Pennuista ovat julkaisseet järkyttävän hienoja kuvia ainakin nämä blogit:

Trio MiuMau ja Herra Nilsson
Elämää ja elämyksiä
Naukulan kerho

perjantai 4. elokuuta 2017

Syntymäpäiviä, kansalliskissa ja Breed Bis

Sataa, sataa lotisee... Ulos ei ole menemistä, paitsi jos haluaa poimia viinimarjoja vesisateessa. Niinpä on oivallinen päivä muistella, mitä tärkeää viime aikoina on tapahtunut kissarintamalla.

Kesäkuussa juhannuksen tienoilla meillä oli kylässä ja hoidossa Ruskan pentu ja Rauhan täyssisko Raita eli Pinkkitassun Estelle (kilpikonnasinitiikeri eurooppalainen).

Raita ja Rauha ja hedän siskonsa Elli ja veljensä Eetu täyttävät huomenna neljä vuotta.

Kissat suhtautuivat sen verran äkeästi toisiinsa, varsinkin Rauha Raitaan, ettei niitä voinut pitää samassa tilassa, toisin kuin puolitoista vuotta sitten, jolloin Raita oli meillä kaksi viikkoa hoidossa ja kissat suhtautuivat toisiinsa ystävällisesti ja niitä voi pitää yhdessä eikä mitään ongelmia ilmennyt. Rauha oli silloin tiineenä, joten ehkä Rauha oli pentuja odottaessaan sen verran suopealla tuulella, ettei mitään hankaluuksia tullut. Öisin ja poissa olessamme kissoja silloinkin pidettiin eri huoneissa. Muutenkin juuri Rauhan tiineyden takia olin silloin varovainen.

Oli mukava nähdä Raita ja seurustella tämän ystävällisen, reippaan ja kauniin kissan kanssa. Valitettavasti juuri vähän ennen Raitan lähtöä pääsi tapahtumaan yllättäen ikävä suhaus, kun Rauha ja Ruska "murtautuivat" huoneeseen, jossa Raita parhaillaan oli. Kaikki tapahtui tosi nopeasti, joten tapahtumien järjestys on jäänyt osittain arvailuksi. Minusta ensin Rauha hyökkäsi Raitan kippuun ja kun tuli tappelu, Ruska hyökkäsi kolmanneksi kummankin kimppuun. Raita ampaisi toiseen huoneeseen, mutta Ruska ja Rauha jatkoivat tappelua keskenään. Jossain vaiheessa sain ne erotettua toistensa kimpusta ja rähinän loppumaan. Sen jälkeen oltiin kaikki jäähyllä, mies ja minä tuvassa, Raita keittiössä, Ruska makuukamarissa ja Rauha salissa. Onneksi oli tarpeksi huoneita.

Raita pääsi pian omien ihmistensä seuraan ja oli ilmeisesti jo autossa oma itsensä ja toipui nopeasti järkytyksestään.

Tilanne oli opettavainen, ja joku kolmesta kissasta hötäkän keskellä puri käteeni niin, että jouduin antibioottikuurille. Ruska ja Rauha jatkoivat jäähyllä olemista seuraavaan päivään saakka. Halusin, että ne rauhoittuvat täysin, niin ettei niiden välille jää aggressiota tai norosovintoa tapahtuneesta.

Heinäkuussa meillä oli pienimuotoiset kekkerit Telliksen siirtolapuutarhamökissa Vallilassa Pinkkitassun Ree- eli D-pentujen kunniaksi. Ree pennut (Pinkkitassun Dorothy eli Mesi, Dionysos eli Didi, Daniel eli Sulo ja Diana eli Minni).

Tässä valamonruusun kukka onnitteluksi Ruskan molemmille pentueille, Pinkkitassun D- (s. 10.6.2012) ja E- (s. 5.8.2013) pentueelle.

Heinäkuun 22.-23. päivä oli suuri kissanäyttely Hämeenlinnassa. Olin odottanut sitä keväästä asti, ja hotellikin oli varattu jo maaliskuussa. Lauantaina oli erityinen eurooppalaiskissojen Breed Bis, erikoisnäyttely, jossa eurooppalaisten arvostelussa niitä verrattiin vain toisiin eurooppalaisiin, ei muiden rotujen edustajiin. Tämä vuosi on myös Eurooppalaiskissarenkaan 30-vuotisjuhlavuosi.

Kyyti Hämeenlinnaan oli varattu yhtä ajoissa kuin hotellikin. Perjantaina iltapäivällä mies heitti kissat ja minut Naukulaan, josta matka Hämeenlinnaan jatkui Naukulan mamman eli Merjan kyydissä. Matkassa oli siis kolme kissaa, nuorimpana Noomi Naukula eli Pinkkitassun Noomi ja tämän isoäiti Rauha ja isomummu Ruska. Puuttuva sukupolvi Namu Naukula oli hoidossa ihmismummulassaan yhdessä serkkunsa Sulon kanssa. Punatabby, cremetäplikäs ja kilpikonnatabby matkustivat takapenkillä nätisti, vain cremetäplikäs välillä hiukan vaakkui ja punatabby säesti mummuaan vienosti naukuen. Isomummu ei pahemmin kommentoinut.

Perjantaina Eurooppalaiskissarenkaan ihmisiä oli mukana SUROKin näyttelyn pystytystalkoissa. Me tulimme paikalle hiukan myöhään, emmekä ehtineet osallistua. Omat häkit ja sturdit saatiin valmiiksi lauantaiaamun näyttelyä varten. Kissat oli jo majoitettu hotelliin.

Eurooppalaisia oli lauantaina mukana liki yhdeksänkymmentä.


Päivän kohokohta oli eurooppalaiskissan julistaminen kansalliskissaksi. Kuvassa eurooppalaiskissa-renkaan puheenjohtaja Mikko Murtonen pitämässä puhetta. Vasemmalla portailla seisovat Kissaliiton varapuheenjohtaja Satu Hämäläinen ja Hämeenlinnan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sari Rautio. Maamme-laulun soidessa monet liikuttuivat kyyneliin saakka.

Ruska ja Rauha olivat kumpikin molempina päivinä harvinaisen nätisti. Ruska ei osoittanut mieltään minulle eikä Rauha kovin paljon räyhännyt tuomareille (mitä nyt lauantaina hiukan).

Lauantai oli yhtä voiton huumaa. Ruska oli tuomarin paras kastraattinaaras, ja loppukilpailussa BIS eli paras eurooppalaiskastraattinaaras ja myös BIS-veteraani. Ruska täytti viime huhtikuussa seitsemän, minkä takia olin kokeeksi ilmoittanut hänet myös veteraaniluokkaan. Rauha sai ensimmäisen sertinsä kastraattina. Rauhahan leikattiin viime maaliskuussa. Olin kaavaillut lopettaa Rauhan näyttelyt siihen, jos hän saisi kolme sertiä ja valmistuisi premieriksi, sen lisäksi, että ennestään on Grand International Champion.

Tässä kissojeni sturdi BIS-ruusukkeineen ja pokaaleineen.

Eurooppalaiskissarengas oli teettänyt jokaiselle osallistujalle mitalin muistoksi osallistumisesta Breed Bis -näyttelyyn. Kissojen sinivalkonauhalliset mitalit riippuvat sturdin kyljessä.

Niin hämmentynyt ja tohkeissani olin koko näyttelyn ajan, etten saanut otettua kuvia kissoista enka paljon mistään muustakaan. Nuo pari kuvaa otin. Sturdikuvassakin kissat ovat melko näkymättömissä. Joten tässä postauksessa Raita olkoon esimerkkinä kansalliskissarodusta eurooppalainen.

Sukulaisiakin oli mukana lauantaina. Nuorimmasta vanhimpaan: jo mainittu Pinkkitassun Noomi (Ruskan lapsenlapsenlapsi ja Rauhan lapsenlapsi), Pinkkitassun Jóhanna eli HelmiOrvokki (Ruskan lapsenlapsi), Pinkkitassun Louise eli Lupsu (Ruskan lapsenlapsi), Pinkkitassun Harvey eli Hartsa (Ruskan lapsenlapsi ja Rauhan lapsi), Pinkkitassun Dionysos eli Didi (Ruskan lapsi ja Rauhan puoliveli). Pinkkitassuja oli siis yhteensä seitsemän. Ja paljon paljon muita eurooppalaisia, Pikkupiun ja Kissakallion kissoja, Katinhäntiä, Silkkiturkkeja, Feronioita, Casimirrejä, Mäkikatteja ym. vain muutamia mainitakseni.

Lauantain näyttelyn päättyessä useimmat eurooppalaiset lähtivät. Me jäimme paikalle myös sunnuntaiksi, ja joukkoomme liittyi Pinkkitassun Gertrude eli Sipi emäntänsä Telliksen kanssa. Kaikkiaan eurooppalaisia oli sunnuntaina enää vähän yli toistakymmentä.

Ruska oli sunnuntainakin tuomarin paras kastraattinaaras, mutta loppukilpailussa tuomarien yksimieliset äänet sai kaunis britti. Rauha ei saanut sunnuntaina sertiä, mikä oli minulle vähän kuin antikliimaksi sunnuntain voittohuumalle.

Sunnuntaina näyttelyn päättyessä osa meistä eurooppalaisväestä jäimme vielä auttamaan näyttelyn purkamisessa. Talkootyönähän kissanäyttelyt aina pystytetään ja puretaan. Kissanäyttelyn järjestäminen on todella iso rulianssi.

Isäntä haki Ruskan ja Rauhan Hämeenlinnasta ja vei mennessään Koskelle. Minä palasin samassa kyydissä Merjan kanssa kotiin ja kotimatkan varrella käytiin hakemassa Sulo ja Namu Porvoosta, jossa juotiin virkistävät kahvit ja sain ihailla Merjan äidin kukkapenkkejä. Kun tuli lähdön aika, Sulo näytti yllättäen esimerkkiä, kuinka hienosti mennään (upouuteen) omaan boksiin kotimatkaa varten.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Muistoja

Joskus täällä suvilystipaikassa tulee eteen muistoja, jotka säväyttävät, vaikken minä olekaan niistä osallinen. Hiljattain tuli vanhojen valokuvien keskeltä esiin vanha äitienpäiväkortti.

Näytin tätä miehelle ja kysyin, kukahan tämän on askarrellut. "En muista", hän sanoi, "voi olla että minä."

Sitten avasin kortin, ja sieltähän se askartelija selvisi. Ei tämä vielä varmaankaan ensimmäisen kansakoululuokan äitienpäiväkortti liene, ehkä toisen tai kolmannen. Joskus keväällä 1958 tai 1959 tätä on taidettu askarrella.

Tekstiä lukiessa minulle tulee pakostakin kyynelet silmiin. En ole mieheni äitiä koskaan tavannut, koska hän on kuollut monta vuotta nuorempana kuin minä nyt.

Äidille

Äitini luona on armasta aina
Äiti kun läsnä on, huolet ei paina
Puolesta äitini pyytelen Luojaa
että hän siunaa ja äitiä suojaa.

Esko Vähätalo

(En kestä tuota toka- tai kolmasluokkalaisen liikuttavaa allekirjoitusta!)

Toisenkin muiston huomasin juuri. Kamarin pöydälle oli ilmaantunut ikivanha klubiaski, kuulemma mieheni pappan eli äidinisän peruja. En tiedä, mistä se oli siihen ilmestynyt. Pappa poltti Klubia.

Tämä on minullekin hyvin tuttu aski. Tätä tupakkaa isäni poltti 1950-luvulla ja varmaan myöhemminkin. Hän oli oppinut tupakoimaan sodassa, kun siellä miehille jaettiin tupakka-annokset. Isä sairastui 1990-luvun alussa virtsarakon syöpään, johon sitten parin vuoden sisällä kuoli. Tupakan sanotaan olevan yksi virtsarakon syövän (niin kuin myös keuhkosyövän) syistä.

Mieheni pappa kuoli 1967, liki yhdeksänkymmentävuotiaana. Klubiaski on kai yli 50 vuotta vanha.

Kuluneena viikonloppuna Koskella oli perinteinen Kosken kohaus. Me olimme Porissa lauantaina Kosken varsinaisena tapahtumapäivänä. Sunnuntaina pääsimme mukaan haustasmaakierrokselle, jossa käveltiin ryhmissä hautausmaalla ja kuultiin selostusta haudoista. Kierros alkoi ja päättyi samassa paikassa, sankarihautausmaalla. Koskelaisille ja myös miehelleni kierros oli muistelua. Minulle kaikki täällä on uutta.

Sankarivainajien joukossa on myös mieheni eno Lauri Särä. Hänen olisi pitänyt jäädä Särän talon isännäksi. Kun hän kaatui sodassa, toinen Särän tyttäristä miehensä kanssa rupesi pitämään taloa. He olivat mieheni vanhemmat.

Sota muutti kohtaloita monella tapaa.

En lakkaa ihmettelemästä tämän paikkakunnan erikoisia talonnimiä. Enkä sitä, että ihmiset ja talot tunnetaan usein talonnimen eikä sukunimen perusteella. Osalla tietysti sukunimi on sama kuin talonnimi.

Tässä vain muutamia erikoisia talonnimiä:

Ali-Kattelus ja Yli-Kattelus
Harmaa
Hyhkö
Jalli
Julla
Lomme
Manni
Muti
Nyhä
Puras
Pyhkö
Ritari
Sarja
Särä
Sättäri
Tausa
Urmas
Vamma

Kyllä täällä Koskella valtaosa talonnimistä on "tavallisia" kuten Heinilä, Poutala, Rantala, Haavisto, Kuusisto tai Haapasalo, Rauharanta, Uusitalo, Vanhatalo. Silti minulta meni vuosia, ennen kuin opin, keitä asuu Poutalassa ja keitä Rantalassa, mikä talo on Nyhä, mikä Pyhkö, mikä Kärppä, mikä Haapasalo, mikä Kesälä. Ja minkä nimisiä ihmisiä niissä asuu. 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lisäys ruusujuttuun

David Austin -ruusuni Lichfield Angel avasi toisen kukkansa. Nuppuja on vielä kymmenkunta.

Tämä on kyllä kaunis.

Kuulin ystävältäni, että Merveille tarkoittaa ihmettä. Minähän en osaa ranskaa. Siispä Merveille-ruusu sopii paremmin kuin hyvin hengelliseen ruusutarhaan, The Pilgrimin (pyhiinvaeltajan) ja Lichfield Angelin (Lichfieldin enkelin) kaveriksi.



perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ruusuja

Kun tulin tänne suvilystipaikalle tämän viikon tiistaina, minulla oli kiiru heti päästä katsomaan, mitä englantilaisille David Austin -ruusuilleni kuuluu.

'The Pilgrim' oli avautunut! Petyin, kun menin katsomaan. Ei tämä miltään 'The Pilgrimiltä' näyttänyt! Tämähän on jokin valkoinen ruusu. No, kaunis kyllä, muttei sitä mitä odotin.

Toinen englantilainen ruusuni 'Lichfield Angel' ei ollut vielä avautunut.

No, kun seuraavan kerran menin katsomaan 'The Pilgrimiä', se alkoi näyttää oikealta.

Tässä on tämän päivän kuva 'The Pilgrimistä'. Kuvien välillä on kaksi päivää.

Tänään oli myös 'Lichfield Angel' avautunut.

Siinä on ihana persikkainen sävy. Seuraavat päivät näyttävät, mitä tästä vielä kehkeytyy. Tämä ensimmäinen kukka on niin hennon oksan päässä, että se nuokkuu "kasvot" maata kohden. Niinpä yritin vaikka mitä ja vihdoin narun avulla sain kohotettua Lichfield Angelin kukkaa sellaiseen asentoon, että sain siitä kuvan. (Siksi tuo ruma naru kuvassa.)

Myös Pippin ruusu on alkanut availla nuppujaan.

Sain tämän ruusun Pippi-pennun emännältä toukokuussa 2016, kun Pippi luovutettiin hänelle. Äitienpäiväruusu siis. Kukki ahkerasti koko viime suven ja säilyi hengissä talven yli.

Olen haaveillut, että keräilisin "hengellisiä" ruusuja, ja niin minulla olisi "hengellinen ruusutarha".

Hengellisiin ruusuihin kuuluvat 'Lichfield Angel' ja 'The Pilgrim' eli 'Lichfieldin enkeli' 'Pyhiinvaeltaja'. Minulla on täällä myös kirkkoruusu 'Empresse Josephine'. Kirkkoruusu kelvannee hengelliseksi ruusuksi. On olemassa myös kirkkoruusu 'Ruustinna'. Sehän sopisi!

Sain vastikään ystävältä valamonruusun taimen. Siitä tulee oiva lisä hengelliseen ruusutarhaan Valamon luostarin perusteella. Tosin eräs toinen ystäväni valisti minua, ettei valamonruusulla ole mitään tekemistä Valamon luostarin kanssa, vaan nimi tulee valmusta eli unikosta. Valamonruusu on siis oikeastaan valmuruusu eli unikkoruusu. No, kelpuutan sen kuitenkin isaksi hengellistä ruusutarhaani.

Olen nähnyt suomalaisilla taimisivustoilla luostarin köynnösruusua, jonka kukat ovat persikanvaaleat. Sitten on tietysti ranskanruusu 'Cardinaali de Richelieu'. Kyllä katolilaiset ja ortodoksit kardinaalit, piispat ja pyhimykset tähän ruusutarhaan kelpaavat. Todella kaunis kuvien perusteella on ryhmäruusu 'Gospel'. Kuvissa se näyttää suurikukkaiselta ja kauniin tummanpunaiselta. Enlantilaisissa David Austin -ruusuissa olisi erinomaisen sopivia ainakin valkoinen 'Winchester Cathedral' ja oranssikukkainen 'Grace' ('armo'). Winchester Cathedralia myydään Suomessakin, mutta Grace-ruusua luullakseni ei. Mieleen tulee myös jaloruusu (vai ryhmäruusuko?) 'Peace'. Kyllä senkin jollakin logiikalla voi lukea hengellisiin ruusuihin.

Täytyy tunnustaa, että minulla on muitakin ruusuihastuksia. Olen joskus nähnyt jossain lehdessä kuvan ranskanruususta 'Merveille', jonka suomalainen Pirjo Rautio on jalostanut. Ruusi vei heti sydämeni. Tänä kesänä olimme Hongiston taimitarhalla ja halusin sieltä pikkuruisen Merveillen. Sain hoito-ohjeeksi, että sille pitää jutella joka päivä, antaa vahvistua ruukussa ja istuttaa maahan vasta loppukesällä. Olen noudattanut ohjetta ja kutsunut sitä tuttavallisesti Merviksi.

Kuvassa pikku Merveille ruukussaan. Yleensä hän saa olla päivät ulkona mutta yöksi olen tuonut kuistille, ettei mikään elukka syö.

Avoimissa puutarhoissa kohtasin taas uuden ruusun, johon ihastuin. Se on kurtturuusu Agnes.

Tämä kuva on otettu Agnes-ruususta Porin seudulla.

Sanottakoon vielä, etten tiedä ruusuista paljonkaan, en edes niiden luokittelusta.

Pitkään kartoin ruusuja ja ajattelin, että ne ovat hankalia, kun niissä on aina jotakin härmää ja kirvoja ja mitä lie kärsäkkäitä. Nyt olen uskaltanut hiukan kokeilla.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kymmenen ilonaihetta puutarhasta

Huhtikuussa voivottelin sitä, että peurat olivat kynineet suurimman tulppaanipenkkimme. Siinä kasvaneet tulppaanit olivat miähen sisaren viimeisenä kesänään istuttamat. Tulppaanit ovat ihmeesti säilyneet ja lisääntyneet. Muutamia kertoja olen nostanut ne kesällä ylös maasta kuivumaan ja syksyllä istuttanut takaisin multaan. Ovat ilmeisesti tykänneet. Mutta menivät nämä tulppaanit parempiin suihin.

Masennukseni peurojen tihutöistä oli hiukan suhteeton, koska olemme säästyneet peurojen aiheuttamalta mielipahalta lähes kokonaan.

Myöhemmin kesällä tällainen söpöläinen ilmestyi kukkapenkkiin ihan talon lähelle. Katsoi minua silmät suurina ja paikoilleen jähmettyneenä. Kerkesin hakemaan sisältä kamerankin. Sitten astuin askelen liian lähelle ja peuralapsi säntäsi pakoon. En oikein osannut olla tälle pienelle bambille vihainen.


1. Puna-ailakki

Bambikuvan alaosaan on tallentunut yksi kevään ja kesän ilonaiheeni. Viime kesänä Saaripalstalta saamani puna-ailakki oli selvinnyt hyvin kukkapenkissä. Täällä Koskella on paljon kedonkukkia ja rehevää kasvillisuutta, mutta puna-ailakkia en ole täällä sattunut näkemään. Nyt yksi kasvaa kukkapenkissä.

Tässä puna-ailakin pulleita siemenkotia ja hiukan vielä kukkiakin.


2. Tulppaanit

Vaikka keväällä harmitti peurojen touhut tulppaanipenkissä, tulppaaneista oli silti paljon iloa. Talon seinustoilta ja varsinaisesta pihasta rakennusten läheltä tulppaanit oli jätetty rauhaan.

Tämä dramaattinen yhdistelmä, keltainen liljakukkainen 'West Point' ja yöntumma 'Queen of the Night', miellytti silmääni eniten. Taustalla on muovikasvihuone, ei ehkä paras mahdollinen tausta, mutta ainakaan kukat eivät huku taustaan. Kun oli kylmää, tulppaaneista sai nauttia poikkeuksellisen pitkään.

'Ballerina'-lajiketta olen ostanut useita kertoja, ja joka kerta kukat ovat hiukan erilaisia kuin edellisellä kerralla. Tämä on yksi lempitulppaanejani.


3. Ukonhatut

Samassa kuvassa tulppaanien taustalla näkyy kolmas ilonaiheeni: ukonhatut. Minulla on kaikkiaan neljä ukonhattua, joista osa kirjavia ja osa sinisiä. Istutin ne alunperin varmaankin liian aurinkoiseen paikkaan, koska joka kesä aurinko poltti kukat ruskeiksi kesken kukinnan.

Viime syksynä siirsin ukonhatut saman kukkamaan varjoisammalle puolelle. Jännäsin, ovatko ne selvinneet siirrosta. Ovat, kaikki.


4. Alppiruusut

En ole toistaiseksi ollut alppiruusujen ystävä. Tämä kesä ehkä muutti asenteeni, kun olen nähnyt niin kauniita alppiruusuja ja atsaleoja.

Miäs armoitettuna dyykkaajana laahasi tänne suvilystipaikan pihaan muutama vuosi sitten alppiruusun rontteja. Ne oli poistettu puutarhasta, jossa hän oli käynyt talkoissa. Katsoimme, mihin ne istutettaisiin, ja päätettiin istuttaa riviin rinteeseen tammen alle. Nyt näyttää, että paikkavalinta oli sopiva.

Alppiruusuja ei ole muuten erityisemmin hoidettu, kuin että juurilta on yritetty repiä isoja rikkaruohoja pois ja muutaman kerran kesässä niille on annettu rodolannoitetta. Tänä kesänä ne yllättivät.

Kuva on otettu ilta-auringossa. Kuvasin näitä moneen otteeseen. Jotenkin en onnistunut tarkentamaan rodon kukkiin.


5. Ruusut

Iloinen yllätys on ollut, että kaikki ruusuni ovat säilyneet viime talvesta, jopa ruusu, jonka sain Monikalta, kun hän kävi hakemassa Rauhan pennun Pippin viime toukokuussa. Silloin oli äitienpäiväruusujen aika. Tämä Pippin ruusu kukoisti kukkapenkissä myöhäiseen syksyyn saakka.

Nyt jännitys tiivistyy, kun kaikkiaan kolme viime kesänä saatua tai hankittua ruusua on tulossa kukkaan ja minä olen lähdössä viikonlopuksi täältä pois, kun menen kissanäyttelyyn Hämeenlinnaan. Ehkä miäs saa todistaa fanfaarihetken.

Tässä lähikuva Pippin ruususta ja sen monista nupuista. Lähikuva paljastaa myös ikävän tosiasian, että seuraavaksi saan mennä poistamaan siitä kirvoja.

Viime suvena innostuin ostamaan kaksi englantilaista pensasruusua Saila Roution Saaripalsta-blogin innoittamana. Toinen oli tämä, 'Lichfield Angel'.

Ruusun joka oksankärjessä on rykelmä nuppuja. Yhden ison nuppurykelmän söi pullea vihreä toukka. Sen jälkeen olen käynyt ruusut tarkastamassa monta kertaa päivässä.

Toinen toinen englantilainen ruusu on 'The Pilgrim'. Olen sitä joka vuosi ihaillut Saaripalsta-blogissa.

Ehkä ensi viikolla sitten näen nämä kaikki kolme kukassa.


6. Alkukesän karkkikukkapenkki

Alkusuvella minua ilahdutti kukkapenkin nurkkaus, johon tahattomasti oli syntynyt todellinen karkkiväritys.

Talon kolme vanhaa perennaa ovat löytäneet toisensa, valmu, päivänlilja ja illakko. Illakko on itsekseen siirtynyt valmun ja päivänliljan seuraan. Sitä on talon pihassa kahta eri sävyä, aivan vaaleanliilaa ja hiukan tummempaa. Tuossa taustalla näkyvät molemmat sävyt. Valmu ja päivänlilja asustavat tässä kukkamaassa vakituisesti, tuo illakko vaeltelee siementaimina pitkin pihaa.

Olen nähnyt Särkän perennataimiston sivuilla hyvin samanlaisen näköistä idänunikkoa kuin tämä vanha valmu. Siellä sen lajikkeeksi on merkitty 'Olympia'.


7. Akileijat

Akileijat ovat ilahduttaneet taas. Niitä on paljon erilaisia.

Tässä yksi suloisimmista, matalakasvuinen valkoinen alppiakileija.


8. Pionit

Pioneista on helppo iloita. Tässä yksi varhain kukkineista, hybridipioni 'Athene', hankittu toissa kesänä Porista Taimimoision taimistolta.

Nyt pionipenkit alkavat olla jo aika ränsistyneitä. Valkoisista pioneista menin sekaisin ja olen arvuutellut, kuka kukin on. Tämä kuva on otettu tänään. Hyvin korkea, valkoisena kukkiva pioni. Olisiko kiinanpioni 'Mother's Choice'? Tämä on kotoisin Pionien kodista Taivassalosta, matkustanut sieltä linja-autokyydissä Kosken matkahuoltoon.


9. Perhoangervo

Muutama vuosi sitten sain perhoangervon lahjaksi ystäviltä. Joka vuosi se kasvaa korkeammaksi, vaikka on ruohovartinen perenna ja lakastuu tyystin syksyn ja talven aikana. Se kasvaa valkoisena pilvenä muiden kasvien keskellä.

Taustalla on kukassa violetinsininen jalopähkämö. Ympärillä on tulossa kukkaan eri korkuisia ritarinkannuksia. Etualalla kasvaa harmaanväristä nukkapähkämöä ja peurankelloa. Idänunikot ovat lakastuneet huonon näköisiksi ja päivänlilja lakannut kukkimasta. Tästä samasta kukkamaasta eri kuvakulmasta on kohdan 6 kuva eli alkukesän karkkikukkapenkki. Värit vain ovat vaihtuneet. Tällä kertaa on tahattomasti syntynyt sinivalkoinen Suomi 100 -teema.

10. Kesäesikko

Hiljattain tuli yllätys vastaan. Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt kasvattaa siemenestä kesäesikkoa. Aina taimet ovat kuolleet jossain vaiheessa maahan istuttamisen jälkeen. Nyt löysin yhden kesäesikon omenapuun alta. Siinä on jo kukkavarsikin. Eli kaikki taimet eivät olleetkaan kuolleet, koska jossakin ainokainen kesäesikko on luurannut. Kuvaa kesäunikosta en ole vielä ottanut.

Ilonaiheita olisi tietysti enemmänkin, ja ne jatkuvat sekä puutarhassa että ympäristössä ja tienvieruilla.