perjantai 27. elokuuta 2010

"Tasaluku" 1234

Täs kuvas äitini Hilkka Rostedt o piäni tyttö Pori
maalaiskunna Yyteri kyläs, koko elämä ja kaikki
kutsumukset ja urakat viäl hänel tulevaisuudes
vartoomas.


























Silloko mää oli vuarotteluvappaal 2007–2008 yhde vuade aja, mu yhten urakkanani oli järjästää äitini murrepakinat ja muut kirjotukset. Hän oli itte pitäny arkistoo vuatee 1992 astikka, mut jollakilai isämme kualema sevotti häne arkistopitos. Hänelt jäi pakinoit ja kirjotuksii läjjii ilma merkintöi. Ja niist läjist alko kassoomaa häne ettees suurempi ja suurempi vuari, eikä hän päässy ennää lainka kunnol kiini sihe arkistointii, ko ain olis ollu ensi järjästettävä ja selvitettävä se iso ja ain vaa isompi läjä ja monta läjjää. Ja kumminki se juttuje mapittamine ja järjästyksee saamine oli hänel tärkeet.

Hänel oli täst asjast kova mure ja hän yritti josaki vaihees saad apulaistaki. Yhten kesän häne lapselapses Anu autto hänt ja he saiki arkistoinni taas vähä alkuu ja selvitettyy, mitä pakinoist ja päivämäärist puuttuu ja mitä löytyy. Mut se hyvä yritys jäi kumminki keske.

Äiti papereitte järjästämisest tuli minul häne kualemas jälkee vähä niinko kutsumustehtävä. Eikä kukkaa muu mu siskoistani semmost olis kerriinny tekemää.

Mää kekseinki systeemi, mil pystyi helposti yhdistämmää irralliset käsikirjoitukset ja lehtileikkeet, joihi ei ollu julkasemispäivämäärää merkattu. Ko ne käsikirjoitukset ja leikkeet oli nimittäi sekasi ja eri läjis. Ja ne läjätki oli paffiloorallissii. Äiti oma arkistointi oli semmone, et hän oli pannu niit pakinoit mappeisii ilmestymis- ja vuasijärjestykses. Mää jatkoi sitä sammaa räkninkii. Mut sitä mukkaa ko järjesteli papereit, kirjoti niist kaikist jutuist alvust astikka luettelloo.

Sik ko mul oli viäl paljo aukkoi enkä ennää pystyny saamaa tolkkuu, meni Uude Aja toimituksee ja niitte arkisto perusteel sai selvitettyy, mikä juttu oli millonki ollu lehdes. Plarasi läpitte kaikki vuasikerrat 1983 alkai ja oikee tarkkaa 1992 alkai. Sillai se järjästys selvis. Mut kyl sin luettelloo viäläki muutamii epävarmoi ja epäselvii kohtii jäi. Uudes Ajas minnuu auttamas oli samane sisareflikka Anu, joka oli jo äitiiki auttanu.

Niist Uude Aja murrepakinoitte käsikirjotuksist ja lehtilekkeist tuli kakstoist issoo kansioo. Sit viäl muut tekstit, joist tuli kuus kansioo. Niitte lisäks viäl kolme paksuu kansiollist kirjeit.

Ihan viimitteeks enne enneko mää meni takasi vakituisee työhööni, mää pani niihii kaikkii Uude Aja juttuisii 1983–2007 juakseva nummeroinni sillai, et se tiatokoneohjelma itte teki ne nummerot automaattisesti. Et jos vaik välist oli tipahtanu joku juttu pois, ko sitä ei ollukkaa julkastu, taik vällii tuli uusii juttui, jokka oli puuttunu mu luetteloistani, ni ain se ohjelma automaattisesti lisäs tai vähensi nummeroit välist ja laski juttuje kokonasmäärä.

Nykko jo kaks vuat o kulunu, mää vast läheti se murrepakinaluettelo porilaisel Ullal, joka jatkaa murrepakinoitsijan Uudes Ajas. Hän oli sanonu olevas siit äiti juttuje luettelost kiinnostunu. Mää oli kyl luvannu lähettää se jo kaks vuat takasi, mut sillo mult oli loppunu voimat just sihe paikkaa ko mää sai urakkani valmiiks.

Ulla kiitti ny sit minnuu luettelost ja sano: "Kyl niit juttui o kauheesti 1234 ja sit viäl ne muut. Kyl tarttee viälki hattuu nostaa ja kaks kerttaa..."

Mää oikee hiaroi silmiini. Ai 1234? Kui ni 1234? Mu silmääni ei ollu lainkaa pistäny se kokonaisluku 1234. Täyty oikee tarkastaa asja omist mapeistani. Kyl se tosi luku oli se 1234. Ny se tuntu aika merkilliselt luvult. On siin nätti määrä murrejuttui, hätkähdyttävä tasaluku. Ko äiti oli itte monet vuadet merkannu nihi julkaistuihi juttuihiis järjästysluvu, et kui mones juttu tämä o joka o ollu lehdes, siit astikka ko hän oli ollu Uude Aja vakituine pakinoitsija vuadest 1983 alkai. Kyl sitä ennenki oli häne juttujas julkastu Uudes Ajas ja josaki vaihees muutama Satakunna Kansas ja mualki. Mut hän oli alottanu itte se nummeroinni siit ko hän alko vakituisesti Uutee Aikaa pakinoimaa. Ei minnuu muute se häne pakinoittes lukumäärä olis kiinnostanukkaa.

Eppäile kyl vahvasti, et siin juttuje kokonaisluvus o virheit, jottai voi puuttuu ja jottai voi ol liikaaki. Ko niitte juttuje saamine pitkää luettelloo oli kumminki vaa mu inhimillist yritystäni.

Mut virheineski se luku 1234 puhuttellee minnuu. Siit tullee taas oikee kova kiusaus ajatel, et ihmise elämäl o tarkotukses ja määräs. Et mee äiti määrä murrejutuis ja muutenki oli just se 1234.

Ei ihmine läheskää ain itte tiä sitä millo häne määräs tullee täytee. Muk ko äiti oli kirjoittanu ja lähettäny se tuhanne kahdesadakolmekymmeneneljännee juttus "Jutustelluu" Uutee Aikaa ja se lehti ilmesty, hän leikkas viäl jutu lehdest ja kirjotti sihe kuulakärkikynäl: "30.3.07" ja pani se sihe paperiplossaa, joho hän oli viimitteeks niit pakinoitas koonnu.  Ja saman päivän hän meni ampulanssil sairalaa ja jäi sil tiälles. Ei ennää palannu.

Vai mitä hän itte olis mahtanu ajatel siit, et minu tekemäni luettelo mukkaa häne juttujas julkastii Uudes Ajas 1234? Kyl hän täst luvust, täst täydest määräst, jottai olis varmaa ajatellu ja sanonukki. Vähintäs hänt olis se nauruttanu. Kui sattuki? Jos hän olis se etukättee tiätäny, hän ei varmaa siin viimises jutussas oli "jutustellu". Hän olis kai kirjottanu lukijoilles, et kiitos ny ko olette näi kauvva ollu mu uskollissii lukijoitani ja ny ette sit ennää minust kuul ko mu urakkani o tullu täytee.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kissan nimi

Siniharmaa kissa Kreikas Santoriini saarel Kamari-nimises
kyläs lokakuus 2009.
























Viime juttuuni mää sai nii hiano runokommenti, et täytyy vissii viäl jatkaa näit kissa-aiheisii runoi.

Kissan nimi

Mikä kissalle nimeksi? Siinäpä pulma!
Kun mietitte sitä, on mielenne pimeä
ja sanotte, että olen hullu ja julma
kun vaadin: KOLME. Kolme eri nimeä
pitää kissalla olla. Ensiksi nimi
kuten Mirri ja Murri ja Pekka ja Pelle
tai Eenokki, Emma, Pimpula ja Pimi.
Ne sopivat arkena jokaiselle.
Tai kenties teillä on herkempi kissi
tai makunne vaatii jotain hienompaa:
Siis Platon, Admetus, Elektra, Zeremissi,
kyllä niilläkin kissaa kutsua saa.
Mutta erityisnimi, jossa tuskin on järkeä,
mutta erityis-erikois-nimi kumminkin
pitää kissalla olla, sillä kissa on tärkeä
ja hännännosto käy hienommin
kun nimenä on jokin Bombaluriina
tai Munkustrappi tai Korrokopatti
ja viiksetkin sukii Fille Meliina
paljon kissamaisemmin kuin pelkkä Katti.
Mutta sitten on Nimi, jota kukaan ei arvaa
jota kissa ei paljasta milloinkaan.
Se ei liikuta edes viiksikarvaa
jos nimeä käytte utelemaan.
Vaan kun tapaatte kissanne aatoksissa,
niin syynä on tämä, se tietäkää:
Se miettii ja pohtii ja nauttii se kissa
omaa nimeänsä se nimeää,
sen pimeää nimeä
kimeänpimeää
sen Salaista Yksityisnimeä.

T.S. Eliot 1959
Suomentanut Kirsi Kunnas, julkaistu teoksessa Aarteiden kirja VII (toim. Kirsi Kunnas), WSOY

tiistai 24. elokuuta 2010

Mirrin kolttu se kirjava on...


Ruska-kissa alkaa jo ol fröökynä vaik ikkää o vast neljä kuukaut.



















Viime viikol mee kissapentu, joka ei ol ennää mikkää pikkune pentu, pikemminki jo neiti, täytti virallisesti neljä kuukaut. Me ei kyl fiirattu tätä nelikuukautissynttärii muute ko et mää oti täst fröökynäst taas kuvia. Niinko ota melkei joka muuki päivä.

Kuvist näkkee, et fröökynä silmät alkaa viähkeesti vihertää. Färiltäs Ruska o – niinko kuvist näkkyy – vaalee- ja tumma- ja oranssiruskee kirjava. Ruskee sävyt vaihtelee vaalee kermafärisest kuano- ja leuvva-alusest liki mustaruskeisii kylki- ja selkäkuvioihii. Ja paikka paiko Ruskas o oranssiruskeit flaimui. Kuviot o pyäreekaarevii kuvioit, ei tiikeriraakoi eikä täplii. Tämmöst kissaa sanotaa kilpikonnaruskeetabbyks. On siinäki sana! Tabby o englantii ja kilpikonna o varmaa käännös ja suaraa englannist. Tabby tarkottaa niit kuvioit ja kilpikonna punasekirjavuut (tyttö)kissois. Ja punane taas tarkottaa oranssipunaruskeet.

Ruskal o viralline hiano nimiki: Pinkkitassun Bette, mut puhuttelunimeltäs hän o Ruska. Tämä kissa o täl hetkel minul mialuine projekti. Hän o toistaseks minul sijotuskissan ja hän siirtyy minu omistukseeni vast sik ko o saanu yhdet pennut. Häne kasvattajas o viralline omistaja ja teettää häl pennut sikko hän o tarpeeks vanha ja ko sulhaspoika löytyy.

Tämmöne järjestely soppii minul oikee hyvi, ko mää tykkää kissapojist mahdottomasti ja miälelläni seuraa kissapoikuee elämää tääl kotonamme, ko semmone aika joskus koittaa. Mut jos ruppeisi itte teettämää pentui, ni vaara pyäris, et meil olis pia niinko vilkkiläs kissoi, ko mää en malttas luapuu yhdestäkkää. Enkä olis hyvä myymää niit enkä hakemaa niil uusii kotei. Ei silti, kyl mu miäheni Eskoki varmaa sanos jokuse sana – nii hyvälaitane miäs vaik hän onki – jos meil tulis vaik viis kissapentuu ja mää tahtosi pittää ne kaikki kerral. Mukko pennut o alvust astikka toise vastuul, siin o selvä peli ja se tuntuu minust turvalliselt järjästelylt.

Ruska rotu o eurooppalaine. Se o minu miälirotuni, ko mää tykkää tavallisist kissoist jokka tua miäleeni lapsuuteni kissat. Em mää oikee mistää muust rodust ol kiinnostunukkaa. Tämä rodu kanta-isät ja -emot o kaikki ollu tavallissii maatiaiskissoi, joihi ei ol sekottunu muit rotui. Rottuu o kasvatettu 1960-luvult astikka Suames ja 1940-luvult Ruattis. Tähä rottuu voidaa viäläki rekisteröittee tavallissii kotikissoi, jos ne täyttää rotupiirteet. Semmost ensimmäise polve rotukissaa sanotaa novisiks kissakasvatuspiireis.

Ruska tua mu miäleeni elävästi laulu, jota minul laulettii lapsuudessani:

Mirrin kolttu se kirjava on,
kuni maisema syksyn säällä.
Sen selkä on pellavanpehmoinen
ja silkkiä hiukan päällä...

Täst laulust ja ulkonävöstäs Ruska o nimeski saanu.

Kyl enne vanhaaki kissoi o osattu arvos pittää, vaik ne oli vappaan ulkon kulkevii maalaismirrei. Minu äitini kerto Mirri-nimisest kollikissast, joka oli hee krannies kaanaalaiste kissa. Mirri oli kova mettästäjä, laahas mettäst kottii jäneksiiki. Yäseet Mirri nukku perhee poja jalvois peito al. Mirri oli leikattu, mikä ei sihe aikaa ollu ihan tavallist. Ko äiti oli piäni flikka ja lähti Kaanaast ehtoosti kottiis, jos oli ollu siäl leikkimäs Kaanaa flika kans, Mirri joskus rupes vaanimaa hänt ja hyäkkimää häne jalkoihiis. Äiti otti Kaanaa ove edest havo turvakses ja huiski sil Mirrii pois jalvoistas. Tämä Mirri o eläny 1930-luvul, ja hänenki muistos viäl jutuis ellää, ainaki ny täsä mun jutussani. Mut mää en koskaa tullu kysyneeks äitilt, et minkä näkköine se Mirri oikee oli. Tai ei ainaka ol jääny mu muistooni. Sen muista äiti sanonee, et se oli isokokkoine ja jöölikäs kolli. Mää ole vaa kuvitellu, et se Mirri oli ruskeekirjava, ko lauluki sannoo et "Mirrin kolttu se kirjava on kuni maisema syksyn säällä". Mut kuka tiätää vaik se Kaanaa kissa oliski ollu yksfärine harmaa?

Se laulu sanat jatkuu:

Siinä se kykkivi kynnyksellä
ja kehrävi langan päitä.
Niistä ma ompelen hienon hilkan,
keijunen viettää häitä.

Hiiren otti se eineeksensä
ja metsähän hiljaa hiipi.
Siellä se telmi ja teuhasi niin,
ja sen suus oli peipon siipi.

Kuules, Mirri, sen peiponpojat
nyt kulkevat mieron mailla.
Tyhjä on tikka ja köyhä on kerttu
ja pulmunen penniä vailla.

Minu lapsemiälessäni tämä laulu o kertonu juur siit Kaanaa Mirrist, samast, jost minul muutenki kerrottii. Se Mirri istu Kaanaa talo kynnyksel ja lähti Kaanaa mettää, josa se telmi ja teuhas ja otti peippose kii. Se laulu oli surulline mut silti mää tykkäsi kuulustel sitä. Kaks ihmist mu muistooni osas sitä laulaa, Kaanaa Aune ja mee äiti. 

Tämäki tänä vuan syntyny piäni mirri o kirjavakolttune – ja silmist näyttää
tuleva oikee kaunii vihriäiset. Tämä mirri metsästää korkeintas kärpäsii
kerrostalo pihas silloko hän pääsee ulloos naru pääs. Ja sisäl teuhaa
leikkihiirie ja pehmoleluje kans.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Löytöi














Mää ole jatkanu kirpputori pittooni. Perältäki pani milleniummuumimukinki myyntii. Kattoi enstiks Huutonetist, mitä siäl semmosest mukist pyydetää ja maksetaa, ja sit pani hinna pualiks. Siit tuli hinnaks 120 euroo. Seki mum miälestäni tyyris hinta. Mut ei se kerrinny olemaa kirpputoril ko yhde voorokaude, ko tuli myytyy. Hinnaks tuli se 120 euroo. Ja olim mää jo muistaki mukeist ja tavaroist saanu tiänestii. Kaikki mää oli hinnotellu samal periaatteel, pualet Huutoneti hinnoist. Ko mum miälestäni kirpputori henki o se, et ostajalleki täytyy jääd hyvä miäli siit et ny mää tei löydö, ny mää sai helpol.

Seuraavan lauvvantain mää ajeli bussil 27 Espoo Lommilaa Arabia tehtaamyymälää. Mää oli jo etukättee funteerannu mimmoset uudet kaffe- ja teemukit mää tahdo. Ja ostinki. Samal rahal sai Heljä Liukko-Sundströmmi kukkamukei peräti kahdeksa kappalet. Ja hinta just jämpti se 120 euroo. Kahdes mukis o keltane orvokki. Äitini tua noi ni sano et häne kasvatusäitis puhu "kellasest".  Kahdes mukis o punane ja kahdes valkone tulppaani. Mu isäni muuto puhu ain tulpaaneist, mut eppäile vaa, et ei se taitanu ol mittää yleist pori murret vaa pikemmi häne yksityist murrettas. Ja sit viäl kahdes mukis o oikee nätti sinine kellokukka.

Tervetulloo vaa kaffeel ja teelleki, seuraavaks meil tarjotaa näist kukkamukeist!

Kyl ainaki minul jäi täst mukie löydöst oikee hyvä miäli. Sai yhde vanha muki hinnal kahdeksa uut. Kyl sai halval.

Saman päivän  mää tei viäl toisenki löydö, silt samaselt kirpputorilt. Näi ko yks vanhemma pualeine miäs toi vanhoi astioit omal kirpputoripöydälles. Siin oli semmone samallaine Arabia... meinasi sannoo et pilkkumi, mis mee äiti ain kypsensi uunis laatikoit. Mut minu ruppee pori murre näköjäs vähä pätkimää. En tiä tarkalles, mimmone o pilkkumi. Ainaki pilkkumi o semmone pyäreepohjane posliiniastia, jos sevotettaa ja tarjotaanki vaik sallattii. Ja käsitykseni mukkaa voi pilkkumis vispat kermavaahtooki, ja isos pilkkumis vois tehd pullataikinaa. Mut onko semmone laakeepohjane pyäree vuaka, josa kypsennettää uunis lanttu- tai porkkanalooraa, ni pilkkumi? Vai mikä semmone o nimeltäs?



















No, mu juttuni öksy ny valla raiteiltas. Olin selliittämäs, et se pappa laitto kirpputoripöydälles esil vanhoi astioit. Ja yks mitä hän se "pilkkumi" lisäks pani framil, ni oli semmone neliskanttine mustavalkone Emilia-vati, josa kuvataa omena poimijoit. Mää meni äkkii kattomaa se fati hintaa. Oho, ei ollu ko 15 euroo. On meinaa halpa, ajatteli. Mää voisi se vaik ostaa. Pääti kumminki antaa muilleki kirpputoril kattelevil ja pasteeraavil mahdollisuude tehd tämä löydö enkä heti hyäkänny Emiliaa ostamaa. Hääräili siin kaikes rauhas ja hinnotteli oma pöytäni tavaroit (= pani vaatteeni alennusmyyntii ja kirjoti niihii uusii hintaklappui, ko näköjäs vanhat vaatteet ei tahdo men kaupaks ko eurol kappale jos silläkää).

Viimitteeks viäl meni kattomaa, joko se Emilia o menny. Ei ollu. Mää oti Emilia ja meni maksamaa kirpputori pitäjäl ja sanoi: "Mää myy omiani ja osta toiste."

"Niin se kuuluuki", tuumas kirpputoripitäjä. "Tämä oliki varsinaine löytö!"

Meil oli kotonaki vanhempaini huushollis Vähälraumal yks Emilia, mut se oli piänempi eikä siin ollu kuvituksen omenanoukkijoit. Se oli viimitteeks eteise seinäs taulun, alu alkae äitimme äiti peruja. Mu Poris Paaranoorikulmil asuvaine siskoni voitti se äitini jälkee pidetyis arpajaisis. Juu-u. Äitini kualema jälkee järjestettii arpajaisii. Ko me keksittii sisarukset, et kaikist rakkaammat kotomme tavarat arvotaa. Valikoittii ain neljä semmost kippaa tai kuppii taik muut tavaraa, jonka me kaikki olsimme halunnu. Sit arvottii. Ja jokkaine voitti neljäst esineest omakses yhde. Meil jäi niist arpajaisist varmaa kaikil hyvä muisto. Meil oli hauskaa ja nauroimme ja kyselimme toisiltamme et: – Mitä sää voitit? Ai! Katto, mää voiti tämä! Sillai me kaikki voitettii ja saatiinki mialuisii voittoi.

Yks minu voittoni oli vanha desilitra mitta. Täs kuvas o käpy havainnollistamas, et tämä o piäni mitta, ei mikkää litrane tooppi.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Käsityäkissa

Kui voikaa liki neljäkymmene vuade vanha virkkaustyäni ja neljä
kuukaude ikkäine kissa ol näi sävy sävvyy?



















Joskus 1970-luvul opiskeluaikanani mää rupesi virkkaamaa eirisävysist ruskeist villalankoist klappupeittoo. Se jäi aika piäneks, semmoseks pikemmi torkkupeitoks. Lankoi olis kyl lissää, ni et sitä peittoo vois suurentaa. Lankat o viäläki Laviko muavipussis korjus.

Nyt ko meil o tullu kottiimme kissaneiti Ruska, mää ole hämmästyny, kui hän o ihan sävy sävvyy se vanha torkkupeito kans. Oikee silmiini hivelee torkkupeito ja Ruska-kisu värie ja sävyje yhteesopivuus.

Täs Ruska leikkii valkosel hiirel taustanas sisareni Auli tekemä
sinisävyne tilkkupeitto.



















Joskus sisarellani Aulil oli tilkkupeittointo pääl. Hän teki moniaki erilaisii tilkkupeittoi ja muit tilkkutöit. Minulleki hän sillo valmisti puusohvalleni sinisävyse tilkkupeito.

Ruska o löytäny lankakerä, jonka kans hän täs leikkii. Al o minu
kutomani käytävämatto.



















Mee huushollis meilkei kaikki mattot o räsymattoi. Pari o minu itteki kutomaani mut suurempi osa o äitini vuaskymmenie varrel kutomii. Räsymattot o mahdottoma kissaystävällisii mattoi, ja leikkiväisel kissapennul niist o hyätyy ja huvvii. Niihii voi oikee hyvi terottaa kynsii eikä emännä tartte pelläät et mattot siit kärsii. Ei tartte yhtää kiältää kissaa. Räsymattoje al voi kissa men lymmyy ja vaanii siält ja leikkii pellootteluleikkii vaik ittekses. Mattojel al voi ryämii ja tehd pitkii tunneleit. Reunahapsut o ja mukavii vaanittavvii. Sit ko kissa o onnistunu saamaa matto oikee läjjää ja ryppyy, se matto kimppuu voi viäl hyäkät ja tuiskuttaa ja kurittaa sitä.

Ruska torkkuilee yhdel lempipaikoistas, keinustoolil. Äitini kutoma
käsityä o pehmusteen.



















Yks mialuisa nukkumapaikka täl kissal näyttää oleva vanha nakkilalaine puine keinustooli. Siin o äitini villalankapätkist kutoma ilosekirjava keinustoolimatto. Kiva kattel ko Ruska nukkuu siin keinustoolis. Se soppiiki hyvi, ko mää ole melkei julistanu koko keinustooli pannaa. Mää pelkää, et sattus semmone vahinko, et joku keinus kissa pääl. O turvallisempaa, et kissa itte keinuu siin, ko et häne päälles keinuttas.

Ruska oleilee keinustooli karmil. Taustan o Aune Kaanaa
virkkaama hartiahuivi, jonka läpitte pilkottaa kirjava
keinustoolimatto.

























Siin keinustooli karmil o ussei viäl toinenki vanha käsityä, Kaanaa Aune virkkaama hartiahuivi. Aune kuali 80 vuade vanhan jo parikymment vuat takasi. Se hartiahuivi o aika vanha, mut minul rakas, ko se muistuttaa Aunest. Aunel oli hiukka erikoine maku ja erikoiset värivalinnat. Häne lempifärejäs oli vihriäine ja kretliini. Tämä hartiahuivi o virkattu aika kirkkaa turkoosivihriäisest lankast, josa o kultasii hipsui.

Mul olis viäläki näit käsitöit esiteltäväks. Mut jätän ny toisee kerttaa. 

Just ko mää oli vast miälessäni suunnitellu tämmöst käsityäaihet, sisareni Auli soitti minul ja sano, et hänki koittaa ruvet plokkaamaa. Häne plokistas tulleeki käsityäaiheine ja se tullee kirjakiälel. Mää rupesi heti Auli ploki vakilukijaks, vaik siäl o vast yks harjotus. Sen osote o http://virveriikka.blogspot.com/.

Lähteeko Ruska ulos?

Ruska o opetullu ulkoilemmaa valjais.


















– Tulisko Ruska ulos mu kanssani? mää kysele kissalt. Mää haje valjaat ja leikitä kissaa niil. Valjaitte pääs o pitkä naru, ja seki kauheesti kiinnostaa kissaa. Kova kehräys käy ja mää puje valjaat kissa pääl. Sit ota häne syllyyni ja mene porraskäytävää. Kissa kehrää koko aja. Porraskäytävä ikkunast me kattellaa ulloos. – Ei nävy ny paljo ihmisii siäl, mää puhele.

Avataa ulko-ovi ja mää laske Ruska maahaa. Varovaisesti hän lähtee hiipimää pihhaa päi. Ny neljänneel ulkoiluviikollas hän o selvästi tullu rohkeemmaks. Tähä asti mää ole ain kantanu häne pihhaa päi ja hän o hiipiny siält turvallisel koto-ovel eli porraskäytävämme ulko-ovel. Ruska o tääl pihal ihan elävä esimerkki millai ollaa matalal profiilil: sillai et hiivitää maas mahdollisimma matalan, tassut hiipimisasennos ja maha melkei maat laahate.

Ei aikaakaa ko kokonaine lapslauma pyrähtää sihe ja ympäröi mee.

– Mikä sen nimi on?

– Monta vuotta se on?

– Saanko mä silittää sitä?

– Voi kun ihana!

– Se on pehmoinen!

– Mikä sen emon nimi on?

– Kuinka kauan se on ollut teillä?

– Kuinka pieni se oli kun se tuli teille?

Mää vastaile lapsil et: – Tämä kissa nimi o Ruska. Tämä ei ol vuattakaa vanha, vast neljä kuukaut. Ruska emon nimi o Pupu (lapsii nauruttaa). Pupu assuu Helsinkis. Ja Ruska o ollu meil vasta muutama viiko, ja kyl se o jo sinä aikan selvästi kasvanu.

Ne lapset rapsuttaa ja silittää kuki laillas Ruskaa joka ei näy oleva lainkaa paniikis, vaik monet piänet kädet hänt koskettellee ja hän o laste joka pualelt ympäröimä. Yks poika keksii sannoo kissal tassust päivää ja sit muukki lapset tervehtii oikee tassust pittäi Ruskaa. Määki kysele laste nimmii, ja lapset kertoo. Joukos o Pekko ja piäni Väinö, Neea ja Riikka, Katri ja Jyrki, Laura, Viljami ja Verneri. Vähitelle lapset lähtee siit leikkeihiis, mut Viljami ja Verneri tahtoo kilpaa pittää Ruskaa sylys. Mää anna heil luva, ko he ossaa nätisti pittää kissaa. Yhtäkkii he antaa Ruskal ja minul juaksunäytökse, painaa kauheet vauhtii piha pääst päähää ja takasi.

Sit ko mää alja hankkimaa Ruska kans sisäl päi, ni Verneri kyssyy: – Saandanko me tul teille leikkimää Ruskan kanssa? Ja vaik mää en oikee näyt saunailtanamme vihreet valloo, pojat tullee vaa. Mää ole valla otettu siit, mihe suureee suasioo mää ole yhtäkkii päässy piha laste silmis. (En ol enne huamannu et he olis millää lail meit noteerannu.)

Mää sano pojil et Ruskan olis aika saad ny ruakaa. – Saanko mä antaa? Viljami annoo. Mää anna pojal kissa kupi kättee ja neuvvo hänt et pan se toho kissa ruakapaikal sillai et kissa näkkee ja tul sit itte pois siit. Kissal täytyy antaa ruakarauha siks ajaks ko se syä. Poika tottelee ja tullee kattelemmaa kissa syämist vähä kauvvempaa.

Sil aikaa Verneri jo tekkee meil tupatarkastust. – Täs on eteine, täs on makuuhuone, ja täs on tällane huone, ja täs on olohuone..., ja täs on partsi, teil onki aika iso koti, hän värteeraa.

Verneri sit jo lähtee. Mut Viljami o vaikeet erot Ruskast, ko hän tahtoo ain vaa viäl viimise kerra ottaa Ruska syllyys. Vihdo viime minu täytyy sannoo et ei ennää. Poika mennee mennootas ovest ja mää toivota häl et tulkaa vaa toisteki kisu kans leikkimää.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Porilaisesti

Pori Yyteri flikkoi 1956. Edes o sisareni
Päivi, vasemmal naapuri flikka Sirkku, takan toine
naapuri flikka Leena ja mää paskeripäisen
oikeepualimmaisen.  


























Yks mu kolmest sisarestani sano, et minu plokini o mammamaine. Mää ymmärsi heti mitä hän tarkotti. Minustaki tämä porimurteine teksti kuulostaa mammamaiselt. Mee äitimme kirjotti vuaskymmenet murrepakinoit, ja porilaine lehti Uusaika julkasi niit. Äitii sanottii mee perhees mammaks siit astikka ko hän sai ensimmäise lapselapse. Taitas void sillailaki sannoo, et ny mää kirjota äidikiältäni.

Murre o minust vähä niinko rooli, varsinki jos o kauvva asunu mualpäi ko omal murrealueel. Mut aika helposti ja luantevasti määki tämä rooli vedä päälleni ja oloni tuntuu kotosalt. Em mää kyl tälläi näi näi porilaisesti puhu, en edes Poris ollessani.

Tämä ei ol ihan samallaist murret mitä mun äitini kirjotti. Mää en täs kirjot mattast enkä freistaamisest enkä käyt semmosii muatoi ko stä taik stää taik niät taik siähe. Mää täsä murteessaniki koko aja vähä niinko plokkaa sanoja. Mää puntaroitte et sanosinko sisareestani vai sisarestani. Ja päätä valit ainaki täsä kohdas tua tutumma sisarestani. Vaik sisareestani olis aidompaa ja vanhempaa murret. Täytyy myäntää et käytä kyl jottai porilaisii vanhoi sanoi ja sanontoi, mitä en oikees puhheessani käyttäis. Esimerkiks mää saata kirjottaa unhottamisest ja vartoomisest. Toises kohdas voi puhhuu kodistani ja roskist ja rikkalapiost ja silti toises kodostani ja roskuist ja sihvelist. Vaik kyl mää tiä, et koto ja roskut ja sihveli kuuluu vanhaa porim murteesee.

Minnuu ihastuttaa pori murtees semmoset piänet täytesanat ko tälläi näi ja tollai noi ja tua noi ni ja eks tiä ja mukko ja sikko ja ekko...

Jos amerikkalaine sanos keskustelus et fine ja great ja all right ni porilaine (ja jokku muukki suamalaiset) sanoo ei mittää... Jokku suamalaiset sannoo kyl siin kohdas et kiva.

Yks aika suuri ero vanhaa pori murteesee – ja siihenki mitä minu äitini kirjotti – o se, et mää en käyt lainka reet. Mää kirjota vaa dee. Tämä ei kyl ol yhtää kannaotto reet vastaa. Ilmam muuta se kuuluu vanhaa pori murteesee. Se ei vaa kuulu minu puhetappaani, ko mää ole sev vert nuarempaa ikäluakkaa ja ole suuremma osa ikkääni asunu mual ko Poris. En siis kuuntel rarioo enkä darioo. Mää kuuntele radioo. Ja kuulustele ko sade ropisee ulkon ja anna vede valluu hanast.

Olis aika miälekiintost tiätää ja kuunnel, millai mää mahdoi puhhuu joskus neljä-viide vuade vanhan. Olisinko mahtanu puhhuu vanhempaa pori murret ko nykyiset mummut. Voi ol. Sev verra umpiporilaises ympäristös ja kulttuuris mee perhe sillo eli.

Tämä kuva o otettu 2007 Poris. Mää seiso täs lapsuuteni vanha
kellari edes. Niilt Kaanaa kulmilt o kaikki muut rakennukset hävitetty jo
vuaskymmenii takasi, mut tämä kellari seisoo paikallas. Kato päält o
hianot laakakivet pöllitty.

Kissa ja orkideat

Täsä Ruska o löytäny uude torkkupaika.


















Ko meil varrottii kissapentuu ja käytii jo hänt kattomassaki, mää aljoi miälessäni käymää läpitte erilaisii vaaroi ja houkutuksii, jokka mee huushollis vaanis kissapoikaa.

Muutamii vaaroi o ny jo nähtykki. Vessapytty kannattaa pittää ain kii. Kerra mää meinasi saad sydänhalvaukse, ko mää oli just vetäny vessa ja vesi kohisi viämärii täydel voimal ja kissa hyppäs pyty reunal, ei onneks pyttyy. Kauheet, olisko se menny suaraa viämärii, jos olis hypänny? Miäheni arveli et ei varmaa, mut ei sitä tiä: paras pittää pyty kansi kiinni. Ja vaikkei menis viämäriinkää, ei se mukava olis, jos kissa sais yllättävä kylvy. Vaik puttoomine olis kyl varmaa hyvä opetus, ei varmaa hyppäis varomattomasti pyty pääl toist kerttaa. Vessa ovvee mää en kyl malt pittää kiinni, ko minust kisu on nii ihastuttava, ko hän tahtoo tul vessaa mu kanssani ja lavuaari reunalt kattel vede lorinaa kraanast. Vessas o mee äiti joskus menneil vuasikymmenil maitopusseist kutoma matto. Kisu tykkää kraappii siihe kynsiäs. Matto ja vesi o kisul luvallissii houkutuksii. Äitiniki oli kissarakas ihmine ja hän olis vaa ilone ko tiätäs, et taas piäni kissa terottaa kynsiis häne kutomiis mattoihi.

Pesuhuaneessaki o henke vaara: pesukone. Pesukonnee kansi onki ny pidetty valla kiinni, ettei kissa pääsis huamaamati menemää pyykkei joukkoo nukkumaa. Ole kuullu kahdest tapauksest, toises kissa selvis henkis, ko pesuohjelma oli viäl alkuvaihees sillo ko asia huamattii. Toises tapaukses kissa oli pesukonnees linkouksee astikka ja kuali. Muuto kyl pesuhuane o luvalline paikka mu miälestäni. Aikasemmas kodissani minul oli lattialämmitys kylpyhuanees ja silloset kissani tykkäs maat siin lämpimäl laatteel.

Sähköjohtoi o joka huanees. Mää ole suasiol täs vaihees korjannu pois ylimääräsii pöytälamppui ja muit sähkövehkeit, joist kissa o tuntunu kiinnostunneelt. Ja irrottanu johtoi seinäst ja piilottanu niit. Ny ostin kissakarkotettaki, jota voi suihkuttaa semmosil paikoil joihi kissa ei sais men. Saa nähd onko semmosel suihkeel mittää tehhoo.

Sillo ko mää seiso hella viäres ja keitä siin jottai, kissa tullee siihe jalkoihini ja meinaa hypät hellal. Tyhjil levyil täytyy pittää kattilaa josa on kylmää vet. Ainaki jos levy o kuuma. Se estää kissaa hyppäämäst, ko hän näkkee, et levyt o jo varattui. Miälessäni ole kyl varautunu siihenki, jos kumminki kissa polttais tassus kuumal hellalevyl. Sillo täytys vähä äkkii pyydystää kissa ja pittää häne palaneit tassujas kylmäs vedes ainaki viistoist minuuttii. Ei riit et tassut vaa kastetaa vettee, niitte täytyy liot kylmäs vedes paljo kauemmi. Kylmä estää palovammaa levviimäst syvemmäl kudoksee.

Keittiös astiapesukone ja pakastin ja mikroaaltouuni on kans kissal kauhee kiinnostavvii vehkeit. Kaikki kissa mentävii, jos luukku o auki. Ei kai ny kukkaa kissaa vahinkos pakastais tai mikrois, mut astiapesukonneesee piäni kissa vois kyl huomaamati men.

Jo etukättee mää miätei, kui suuri houkutus kissal olis orkideat. Mahtuuko kissa ja mu kauniit orkideani sammaa huushollii? Ei niitte lehdet varmaankaa kissaa kauheesti kiinnost, mut kyl niitte lonkeroiset ilmajuuret. Ne orkideat o minul tullu aika tärkeiks, ne o vähä enemmä ko tavalliset huanekasvit. Jokaisest kahdeksast muista tarkkaa, kenelt ja mis elämävaihees ole se saanu. Yhde niist ole itteki ostanu. Vanhin orkideani o vähä yli kuusvuatias. Siis minu hoidossani ollu yli kuus vuat. En tiä kui kaua orkidea o ollu olemas enne sitä ko pääsee kukkakaupast jonku kukaks. Orkidea jaksaa kukkii pual vuattaki, se palkitsee runsaasti hoitajas. Vois melkei sannoo, et "hän" palkitsee hoitajas.

Tämä o mu kaikist vanhempi orkideani, saatu lahjaks
kevvääl 2004. Tänä suven se o kukostanu näi kauniisti.



















Silti kissa painaa vaakakupis enemmä ko orkideat, jos o pakko valit. Mut mää tahtosi pittää molemmat, kaikki kahdeksa orkideaani ja tämä sulose kissa.

Ruskukka oli ollu meil jo yli kaks viikkoo enneko hän pudotti laatteel ensimmäise orkideas. Mää säntäsi kattomaa, et mitä tapahtu. Oli valla ilosesti yllättyny, ko orkidea näytti vahinkoittumattomalt. Isoi nuppui täyn oleva kukkavanaki oli ihan ehjä. Lasine suajaruukku oli ehjä mut muaviruukku oli haljennu. Ihme kyl. Ympäri keittiö laatet oli kasa orkideamultaa, semmost tummaa kaarnaa. Se oli Ruskuka miälest kauhee hauskaa ja hän riahu siin orkideamullas. Mää hai äkkii harja ja sihveli. Siit vast lysti kissal tuli, hän hyäkkäs se harja kimppuu ja tykkäs et koko mu harjaamiseni o joku häne huvikses järjestetty leikki. Mää yriti totisenani vakuuttaa hänel, et ei tämä ol mikkää leikki, tämä o vakava paikka ny. Kauniisti mää yriti hänelt pyytää ja puhhuu, ettei hän ruppeis mu orkideoitani kurmuuttammaa. Sit kissa huamas, et se pitkävartine sihveli o just sopiva kokkoine ja malline piänel kissal makuupaikaks. Hän löi kyljelles maate siihe rikkalapioo. Mää yriti nätisti hänt siit häätää ja varistel roskii biojäteämpärii. Vast ko mää hai pölyimuri, kissa meni karkuu. Pölyimuri o semmone vehje, et sitä hän selvästi kunnioittaa ja miälelläs pittää siihe suurempaa välimatkaa. Sit ko kaikki jäljet oli siistitty ja orkidea taas ruukussas keittiö ikkunalaudal ja pölyimuriki korjattu pois, mää oti kissakarkotesuihkee ja suihkuti kaikki orkidearuukut sil. Saa nähd sit...

Tämä orkidea o ainoo minu itte ostamani,
kevvääl 2007. Ostettais orkidea oli täydes kukas mut
kolmee vuatee ei osottanu mittää merkkei. Ja tänä suven
lykkäs näi kommee kukinno.


























Yks hyvä konsti varjel kissaa levittämäst kukkamultaa o kuulemma hankkii kauniit koristekivvii ja levittää niit multai pääl. Mää en ol viäl kokkeillu.

Murati mää häviti jo enne kissa tulloo, ko murati tiädä oleva myrkylline. Ei mul sit paljo muit kasvei olekkaa.

Komerot ja kaapit vast kiinnostavvii o kissoil. Tämäki piäni Ruska-kissa mennee juaksujalkaa sin huaneesee, josa kuulee komero ove avattava. Ja heti täytys pääst komeroo tutkimaa, mitä siäl mahtaa ol. Meil o vaatehuane, jonka olemassaolloo hän ei heti oikee oivaltanu. Siin o liukuovet ja arvasi kyl et hän oppii ne pia avvaamaa. Kolmes viikos hän oliki se oppinu. Se vaatehuane o täyn tavaraa laatteest kattoo ja siäl vast kiva kissa o kiipeil ja tutkii ja hakkee ittelles pesäpaikkoi ja piiloi.

Jo ensimmäisen päivänäs meil Ruska huamas, et eteises o kenkäkaappi, jonka luuku hän saa tassullas auki. Hän avaski luuku ja hyppäs suinpäi mu kenkäini pääl sin kaappii. Luukku knapsahti kii ja hän loukutti ittes kenkäkaappii. Onneks miäs sattu huamaamaa mitä tapahtu ja vapautti kissa loukustas.

Nyt o vast kolme viikkoo kulunu siit ko Ruska tuli meil. Muutaman viimisen päivän hän ei ol lainkaa menny ennää keittiö pöydäl. Mää ihmettele. Onko hän oppinu mitä hänel o opetettu? Mu tuli oikee surku Ruska parkaa. Onko häne mahtanu tul paha miäli, ko hänt o uudestas ja uudestas nostettu pois pöydält ja kiälletty kolme sana voimal: "älä", "pois", "ei". Ei kai siit ny kauheesti haittaa olis, jos sisäkissa ruakapöydäl oleskelis? Äitiniki aikoinas sano Jaska-kissal, joka meni makkaamaa häne leipäkorriis: "Voi voi Jaska, mahtaako knäkkileivät kolhii su kylkiis, mamma pannee sul pehmustee!" Enkä mää kiältäskää, jos me asuttais vaik kaksios. Mää ajattelisi vaa, et kissa o luatu hyppäämää. Mut ko meil o nyt monia muitaki pöytii ja kaappei ja ikkunalautoi ja hyllyi, jois hänel o täys vapaus hypel ja katel, ni olisko liikaa pyydetty, ettei kissa keittiös hyppelis hellal eikä tiskipöydäl eikä pöydäl?

Ko mää ole Ruskaa kiältäny, mää ole ollu hualestunu siit, et ymmärtääkö hän, mist hänt kiälletää. Vai ymmärtääkö hän vaa, et hänet ny torjutaa eikä hän missää sais ol? Mää olenki ain yrittäny osottaa hänel oma paika, josa hän saa kyl ol, olen nostanu häne korkee keittiöjakkara pääl ja sanonu, et täsä o Ruska su paikkas, täsä sää saat ol, tämä o hyvä paikka. Ja sit ole viäl kovi hänt silittäny.

Mu äitini sano ussei, et jos ei pahot miältäs, ni ei paran tapojas. Siis ei opi. Mää ole ymmärtäny, et kissaa ja koiraa pitäs opettaa sillai, et ain ko he tekkee hyvi, heit kauheesti kehutaa ja palkitaa. Ja et ei pelkästäs vaa kiället vaa keksitää jottai muut mialuisaa tilal.

perjantai 6. elokuuta 2010

Kui kissa kehrää?

Uude kotos ikkunalaudal Ruska kokkeili ottaa nokoset.


















Meil o pari viikkoo ollu pikkune Ruska-kissa. Mää ole ollu valla ihastuksissani tähä 13-14 viiko ikkäisee lumoavvaa eläinlapsee. Ja ihmetelly kui äkkii hän on tottunu uusii ihmisiis ja uutee kottiis. Muutaman päivän hän kyl kovasti miukuili. Minust tuntu et hän haki ja kaipas siskojas ja veljiis ja muit kavereitas, ko hän o kasvanu isos viide pennu pesuees. Koton oli häne ihmisperhees lisäks tiätysti emo ja sit oli viäl emon isäkolli eli isoisä ja tämän veli eli isosetä, kaks semmost rauhallist pappakissaa. Ja kaike huippun oli viäl koiraki. Mee huushollis ei ol muit ko uus emäntä ja isäntä. Paris päiväs hän oli oppinu uude kotos kaikki nurkat ja kiinnostavat paikat.

Ruska tiätää, et vessas ja pesuhuanees o kauhee kiinnostavvii vesikraanoi. Miälelläs hän tullee kattelemmaa ko emäntä käy suihkus. Välil hiipii nii lähel ko uskaltaa ja taas painaa karkuu eteise pualel. Ja välil hän kiipeilee pesokonnee päält kattelemmaa sitä jännittävvää vede roiskimist.

Kummallaki meil o paljo ihmettelemist, nii kissal ko häne emännälläs.

Kaikkei ihmeellisint minust o se piäne kissa jatkuva kehräämine. Ain ko mää nosta hänt tai juttele häl, hän kehrää ko rukki. Yäseeks hän tullee nukkumaa mee sänkyymme ja jos mää herrää yäl ja unehortees vaik vähä hipasenki hänt ni kuuluu heti kehräys vastaa. Joskus hän kyl nukkuu nii sikkeesti, ettei hän reakoitte kehräyksel eikä millää muullakaa.

Mää ole oikee pohdiskellu sitä, mitä se kehräämine oikee mahtaa ol ja mist se nousee. Varmaa kissa o sillo mahrottoma hyvä olo ja hyvä miäli ko hän nii kovi kehrää. Ehkä hän kehrää silkkaa elämä illoos. Ainaki häne täytyy tuntee elämäs ja olos viihtyisäks ja turvalliseks.

Välil minust on tuntunu ettei tämä mutkattoma leikkisä ja ilone meno voi ol tosikaa. Jottai siin varmaa o takan, vai olisko?

Mahtaako hän jollakilail yrittää tehr ittees tykö? Yrittääkö hän ol meil miäliks, ol oikee vakuuttava, tehd suurenki vaikutukse, ko hän tollai kehrää? Ei varmasti. Ei kissa yrit miällyttää kettää. Jos yrittäis, ei se olis kissakaa, se olis jottai muut. Kehräämise lumo o juur siin, et se o niin pakotont ja aitoo. Kissa ei yrit peitel mittää salaisii tarkotusperrii kehräämise taa.

Vai mahtaako hän kehräämäl yrittää jollakilai vakuuttaa ittees ja lohduttaa, et kyl tämä täst? En usko tätäkää. Jos me ihmiset osattais kehrät, me varmaa kehrättäis ommaa epävarmuuttamme ja yksinäisyyttämme ja huanoo itsetuntoomme ja sillai kehräämäl pönkitettäis haurast olloomme. Se oliski varmaa ihan hyvä taito. Mut tämä kissa, nii piäni ko hän viäl onki, ei tartte pohtii, mist hän tullee ja mikä hän o ja mikä on häne elämäs tarkotus ja tykätäänkö hänest tarpeeks ja pidetäänkö hänt arvos. Hän vaa o. Hän vaa kehrää. Hän vaa leikkii. Hän vaa nukkuu. Hän vaa viihtyy omas elämässäs.

Olen kyl lukenu joskus semmostaki, et kissa voi kehrät sillo, ko hänel o tukalat oltavat. Niinko esimerkiks synnyttävä kissa kehrää kovasti. Kehrääkö se sillo hyvää olloos vai pahhaa olloos? Sitä o varmaa vaikee tiätää. Joku o sanonu et kehräämine helpottaa synnyttävvä kissa henkityst. Ko kissaemol o koko vastasyntyny pesue imemäs nisilläs, kyl se sillonki kehrää mahdottomasti. Ja sillo kyl varmaa kehräykse syy on emon onni.

Lavuaariski piäni kissa voi lekotel ja kehrät.

Määki rupesi ny plokkaamaa

Menneel viikol mää kysyi yhdelt ystävältäni, mitä se blogi oikee tarkottaa. Hän vastas ettei hän ol kyl koskaa nähny yhtäkää plokkii eikä hän tiä millai niit plokei haetaa mut hän arvelis et se olis jonkullaine julkine pohdiskelupalsta. Mää oli kyl nähny pari kolme plokkii mut en ollu oikee saanu täyt tolkkuu mikä se ploki o. Toisis plokeis pohdiskeltii poliittissii tai yhteiskunnallissii tai henkellissii kysymyksii ja mailma mennoo ja toisis annettii virkkausohjeit ja julkastii hianoi värikkäit käsityä-, kukka- tai puutarhakuvvii.

Mää kumminki pääti ny ruvet itteki plokkaamaa ja oikee kotimurteellani. Taik ei tää ny ihan mu kotimurrettani ol, pikemminki jonkullaist murteellist puhekiält. Ko em mää ennää vanhaa murret ossaakkaa eikä muukkaa ossaa.

Kai tämä plokkaamine mulleki täst aukenee.

Mu kotimurteeniki tuntee plokkaamise. Plokkaamine tarkottaa lajittelemist ja valikoittemist. Jos olis vaik kauhee läjä jottai rommuu, ni niit ruvetaa plokkaamaa ja panemaa järjästyksee. Yhtee kassaa pannaa kaikki semmone kelvolline, jol voi viäl ehkä ol jottai hyädyllist käyttöö. Toisee pannaa semmoset rojut jokka mennee suaraa romukoppaa. Kolmantee pannaa arvokkaat löydöt. Vaik joku semmone esine, joho liittyy joku mukava muisto ja sen muiston tähde se esineki halutaa pittää korjus.

Nii et kyl se plokkaamine taitaa ol vähä samallaist ko bloggaamine. Blogataa toisil ihmisil luettavaks ja katteltavaks omast miälest jottai hyäryllist ja arvokast, vaik hyvvii ruakareseptei taik käsityäohjeit taik elämäohjeit ja neuvvoi ja tunnustuksii millai elämä kriiseist o selvitty. Taik sit hianoi värikkäit kuvvii.

Tilateos Hiljainen kansa (Quiet people, Stilles Volk)
Suomussalmella. Reijo Kela & Suomussalmen Työpaja Hanslankarit.
Hahmoje keskel seisova miäs ei kuulu taideteoksee, hän o mu
miäheni.