lauantai 27. marraskuuta 2010

Syksyaika vahettu jouluaikaa

Helsinki keskusta joulukattuu täyty tänäki vuan men vilasemmaa.


















Huamispäivän o adventtisunnuntai eli ny ollaa jo pikkujoulus. Tämä plokiki siirty jouluaikaa ja  mää haravoitti syksyset ruskalehdet pois - nii kauniit ko ne oliki! Mitä ny muutamii ruskalehtii jäti viäl jälliil ton oikeepualimmaise palsta alareunaa. Ny pujettii plokil jouluasu ja pantii kynttylä palamaa.

Pikkujoulu kunniaks munki teki miäleni men käymää joulukadul Helsinkis.

Matkal sin linjuris istuisani mää hoksasinki vast mitä mun olis pitäny vastat Satakunnan Kansa toimittaja kysymyksee, ko hän toissa viikol kysy mult et misä o Espoo keskusta. Ni tiätysti mun olis pitäny vastat, et oikeastas se o Helsinkis. Se olis ollu yks ihan pätevä vastaus.

Se o kummallist, et ussei ko ole puhheis jonku ihmise kans tai kuuntelee muitte keskustelui, mää hoksaa vast seuraavan yän tai seuraavan päivän tai seuraaval viikol, mitä mu olis pitäny sannoo. Aika tavallist mul.

Isois tavaratalois oli kova joulutouhu pääl, kyltit ja valot ja koristelut toivotteli hyvvää jouluu - ja hyviä jouluostoksii tiätysti.

Tämä o yhde tavarataloketju joka joulu toistuva iskulause.

















Toise tavaratalo mainoskyltit sannoo: "Toiveista totta -
Önskedrommer."

























Reissullani mää satui Fazeri myymäläs päiyhtee tyäkaveri (oikee pomoni) ja tämä frouvva kans. Frouvval oli kauhee nätti hattu. Se oli huavutettuu villaa, tai siis huapaa, ja otta yläpual oli kauniit huapakukkasii.

"Sul o ihana lakki", mää heti kehui.

"Suoraa Tallinnast", frouvva vastas. Sit hän selliitti, et hänel ei yleensä mikkää lakit sovi. Mut tämä hattu soppii hyvi.

"Jaa", mää vastasi. Sit mää tuli vähä noloks. Kui mää ny sillai vastasi, kerkesi ajatel. "Nii soppiiki sinul oikee hyvi!" mää yriti paikkail töksähdystäni.

"Satakuntalaist ylistyst!" hän nauro ja tulkitti mu jaatani. (Onneks hän o itteki satakuntalaine, ni ymmärsi oikei.)

He oli menos kaffeel sin Fazeril ja mää jatkoi matkaani. Koko loppupäivä siin meni kattelles ja ihmetelles. Kyl mää mont ihanaa tavaraa siäl näi, joit olis tehny miäleni ostaa ittelleni tai jolleki muul. Jottai hiukka ostinki. Mut näit kissoi en olis hualinu ilmatteekskaa.

Vaik mää olenko kovi kissarakas ihmine, ni nämä kissakoristukset, jokka
oli tarkotus pan oikee kuusee roikkumaa, oli minust kyl kamalii ja
melkei pelottavvii. Kuusekoristeet tullee joka joulu vaa kummallisemmiks:
kissoi, koirii ja korkokenkii!

torstai 25. marraskuuta 2010

Pimmeit päivii



















Eilä ehtoosti ja yä aikan sato taas lunt ja aamusti lumiaurat jyrräs. Viäl pual kymmene aikaa oli silti hiukka hämärää, vaik taivas oli selkiintyny  niinko kuvast näkkyy. Sev vert o tuuleskellu, et puut ei saanu erityisempää lumikoristelluu. Kuvas o mongoliavahtera latva sinist taivast vastaa. Ny eletää kaikist pimmeempii aikoi vuadest. Sitä virkistävämpää o, ko välil paistaa aurinkoki keskel päivää ja lumi o maas.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Murremiätintöi

Täs o muutamii kirjoi, jokka o porimurteisii taik muuto esittellee
pori murret tai Porrii.



















Siit o jo yli kolmekymment vuat ko mää kevättalvel 1978 nauhoti Poris pori murret. Siihe joonii mää oli saanu apuraha Pori kaupunkilt. Nauhotuksii mää sai kokkoo kaikkias jonku verra yli sata tuntii. Niist nauhotuksist synty sit melkei kymmene vuat myähemmi Pori murrekirja (SKS, 1987).  

Ohjeet ja vehkeet siihe nauhottamistyöhöö mää sai sillo Helsinkist Nauhotearkistost, joka nyte o Kotimaiste kiälte tutkimuskeskukse yks osasto. 

Mun o jääny elävästi miäleeni ne muutamat ohjeet mitä mää sai Nauhotearkistost murteenauhottamist ja ihmiste haastattelemist varte. 

Haastateltavie alaikärajaks esitettii 80 vuat, mikä kyl yllätti ja melkei kauhistuttiki minnuu. Mist ihmeest mää ny löytäsi nii paljo 80 vuade vanhoi ihmisii, joit vois nauhottaa ja haastatel? Ja millai mää ossaisi jutel nii vanhai ihmiste kans? Mu oma ikäni oli sillo al 30 vuade. Myähemmi kyl sit mul selkis, et niit vanhoi vast mukava oliki jututtaa. Perustelu korkeesee ikkää oli se, et murre muuttuu nii kovvaa kyytii, et kaikist kiireellisempää olis saad tallennettuu sitä vanhempaa Pori murret. Murteepuhujiks ei voinu luakitel ko korkeintas 80-vuatiaat eli 1898 syntyneet tai sitä vanhemmat. Sitä nuaremmat puhu porilaist "puhekiält", ei murret. 

Mut sit samatiä mää sai liävennykse tähä vaatimuksee. Kyl mää saisi nauhottaa ja haastatel nuarempiiki. Olis liika kova urakka löytää iso joukko kovi iäkkäit haastateltavii, jokka olis halukkait puhumaa, tarpeeks hyväkuntosii, sujuvasanasii ja kohtalaise hyvämuistisiiki, niät vois vanhoi asjoit puhel.. 

Mut kyl ne mu haastateltavani silti ikäihmisii oli, vaikkei ny kaikki 80 vuade vanhoi. Mut oli heis yli 90-vuatiaitaki.  

Toine yllättävä ohje oli se, ettei kannattais lainka etukättee soppii niit haastatteluja. Täytys vaa kysel ihmisilt, ketä hee miälestäs sopivii murteepuhujii he tiätäs ja tuntis. Sit täytys men tämä mahdollise murteepuhuja ove taa, koputtaa ovvee tai soittaa ovikelloo ja sannoo, et mää kokkoo vanhoi asjoit ja saanko mää haastatel. "Te varmaa muistatte paljo vanhoi asjoit?" Mut keskustelu kannattais alottaa helpoist asjoist, semmosist et mikä tee koko nimi o ja misä ja millo te olette syntyny.  

Tätä perusteltii sil, et jos haastattelui soppii etukättee, usseimmat ihmiset alkaa jännittämmää niit ja suunnittelemaa mitä he sannoo. Se lissää ihmise ommaa kontrollii ja hän ruppee asettelemaa sanomistas toisellai ko normaalisti puhus. Olis tärkeet saad nauhal mahdollisimma normaalii ja tavallist ihmiste puhet. Siit etukättee valmistautumisest o enemmä haittaa ko hyätyy. 

Kolmas ohje oli semmone, ettei kannattas sannoo niil haastateltavil, et mää nauhota murret ja ole kiinnostunu vanhast murteest. Parempi olis sannoo vaa, et täsä puhellaa vanhoist asjoist. Tämä vast kummalline ohje minust oliki. Ettei sais suaraa sannoo, mil asjal ollaa? 

Perustelu tähä oli murtee herkkyys ja aitous. Ei ol normaali puhetilanne ihmisel, et hän alkaa tarkkailemmaa sitä, kullail hän puhhuu. Normaalii o keskittyy niihi asjoihi, mist puhutaa. Murteepuhumine ja yleensäki puhumine o vähä niinko henkittämine: ei ihmise tartte sitä koko aja ajatel. Sentähre kannattaa puhhuu ihmiste kans asjoist eikä murteest. O eri asja puhhuu murret ja esittää sitä. 

* * *
Kyl mää sit huamasinki nämät ohjeet hyviks. Joskus oli ystävällisii välikäsiä, jokka sopi mul valmiiks haastatteluja. Nämä höövelit ihmiset saatto antaa haastateltaval ohjeit et muistat sit puhhuu sillai ko ennevanhaa puhuttii. Kerranki yks mummu oli yäs valvonu ja aamusti oli ihan hermostunu ja yliväsyny. Hän sano mul et hän o koko yäsee suunnitellu ja funteerannu sitä, millai häne oikee täytys puhhuu sitä vanhaa pori murret. Eikä siit häne haastattelustas sil kerttaa mittää tullukkaa. 

Ohje siit, et alotettaa kyselemine nimest ja syntymäajast, toimi oikee hyvi. Jokuset oli nii puhuvaisii, ettei paljo muut sit tarttenu kyssyykää, ko juttuu tuli ja tuli vaa yht soittoo.

Niitte vanhempai ja nuarempai murteepuhujie välil oli yks helposti huamattava ero. Sen kuuli aika äkkii ko kuulusteli ihmiste puhet. Vanhemmat oli ainaki yhdes suhtees kirjakiälisempii ko nuaremmat, ja se ero oli just siin 1800-luvu lopus ja 1900-alvus syntyneitte välil. Vanhempaa pori murret edustavat sano, et "me asuimme" siäl ja siäl ja "me pruukasimme mee äiti kans käyr pyykil", "me menimme", "tulimme" jne. Nuaremmat sano, niinko yleiskiäles et "me pruukattii", "me asuttii", "me tehtii". Tämä ero perustuu siihe, et moniko ensimmäise persoona verbimuato o vanhastas ollu länsimurteis persoonamuato, "me olimme". Itämurteis o taas käytetty passiivii, "me oltiin" jne. Kirjakiälee o aikanas omaksuttu länsimurteitte persoonamuato ja puhekiälee taas itämurteitte passiivi. Sit tämä itämurteisii perustunu passiivi o levinny länsimurteittenki alueel puhekiälee ja siälläki joka pual varmaa puhutaa passiivis. Niät Porisaki sanotaa "me mentii, tultii, oltii". Se tuntuu kyl hassult, et vanha murre o voinu joisaki suhteis ol kirjakiälisempää ko uudempi murre eli puhekiäli.

* * *
Mun 1978 saamieni oppie taustaa vaste Poris ei tätä nykyjäs pitäs asumaa yhtäkää murteetaitajaa ennää. Murteepuhujat o kaikki kuallu jo viimeistäs 1980-luvu aikan.

Mut ei se murre sillai vaa kualekkaa. Olisko se vähä ninko kissa, et sil o mont henkee? Se saa pahoi kolhui, siit lähtee karvoi ja turkki harvenee, mut jottai ja paljonki jää viäl jälliil. Ja kassoo uut karvaa. Se oppii viäl vanhanaki uusii ja uskomattomii temppui.

Koko murrekirjottaminenki o hiukka ristiriitane juttu. Silloko ihmine kirjottaa murteel, hän koko aja funteeraa sitä murret ja harkittee ja plokkaa millai hän ny kirjottas ja mitä sanoi hän käyttäs. Se o vähä pakko jos meinaa murteel kirjottaa. Sillai siit murteest tullee kirjallist ja harkittuu ja erilaist ko aito puhuttu murre. Kirjotettu murre o vähä fiktiivistäki. Se voi ol kirjallist puhekiält, jota o kryydätty eri aikakausie murresanoil ja -muadoil. Kirjalline murre voi ol tiivistettyy murret, jos siin o enämpi ja taajempaa silmiipistävii murresanoi ko normaalis puhutus murtees.

Varsinaiset murteetaitajat o ollu ihmisii, jokka ei ol koskaa kirjottanu murret eikä muutenkaa tehny nummeroo omast murteestas. On vaa ollu ihmisii, joil o ollu hyvä ulosanti ja tärkeet sanottavvaa ja toisii ympäril kuulustelemas. Oma lähi- ja tuttavapiiris ulkopual he o jääny nimettömiks ja tuntemattomiks murteetaitajiks.

Mut jokuset onnistuu hyvinki kirjottammaa luantevasti murteel, vaik runoi, niinko ny tämä Heli Laaksone Laitila murteel, taik näytelmii, niinko Sinikka Nopola Tamperee murteel. Tai sit aikanas Väinö Linnal oli ihmeelline kyky pan ihmiset puhumaa eri murteit keskenäs, niinko ny Tuntemattoma sotilaa Rokka ja Hiatane. Linna kyky ei perustunu siihee, et hän olis kauhee paljo eri murteist tiätäny. Hänel oli mahdottoma hyvä eläytymis- ja matkimiskyky. Hän kirjotti sillai, millai oli kuullu ihmiste puhuva. Häne murteepuhujillas oli kaikil ollu elävä esikuva.

Ko murre häipyy ja laimenee, murtee arvostus lissääntyy, ainaki jokusil. Tullee taas uusii sukupolvii, jokka ossaa antaa arvoo murteel ja oma kotopaika puhetaval ja perinteel. Ja yrittää pittää murret arvosas ja välittää taas ettiippäi. Murret kirjottavat, harrastavat ja esittävät lissää tätä oma kotimurtees arvostust.

* * *
Vuaskymmenie varrel o ollu aika mont murteekirjottajjaa Poris, Hilja Takala, Kalle Manninen, Kaarina Alava, Aili Nummi, Aarno Perho, Mauno Laakso, Hilkka Eskola. Nämä o mainittu Henry Graanforssi kirjas Porilaist prohtaamist (1991). Manta eli Hilja Takala  pakinoitti aikanas Satakunna Kansas. Jatta eli Hilkka Eskola pakinoitti Uudes Ajas vakituisesti 19832007 ja julkasi 2003 kirja Kruusaamatoint flätinää. Häne jälkees Uudes Ajas o jatkanu Ulla Leino. Kröönruuska eli Maijaliisa Mattila pualestas o pakinoinu Satakunna Viikos ja julkassu pakinakirjojaki.

Pori tyäväjeopistos o jo vissii 25 vuat toiminu Pori murrepiiri. Varmaa o väki vahettunukki aika lail, en tiä kui monta nykyisis kävijöis o niit, jokka olis alvust astikka ollu mukan. Ulla Leino o siin täl hetken vetäjän.

Ja tämä nuari Elina Wallin ny vast hauskane pakkaus onki. Ko hän ei ollu viäl edes syntyny sillo, ko mää sai ohjeet, et murteepuhuja olis pitäny ol ainaki 80 vuade vanha. Hän o syntyny ainaki 80 vuat liika myähää! Mut silti vaa flikka prohtaa ja kirjottaa poriks.

Mää ole nii ulkopual Pori asjoist, et ensimmäise kerra kuuli Elina Wallinist vast tänä syksyn just sen jälkee ko mää oli ruvennu itte pitämää tätä hupiplokkiini. Ja sit Pori päivä aikoihi huamasi, et hän julkasi kirja Onne potkui. Ny mää ole vast lujeskellu Onne potkui, sitäki liikuttavvaa kohtaa, ko Elina lähti mummu tyä punase Tunturi Ponis sellääs leikkimää hevoskauppiast.

Ko mää kuuli, et Satakunna Kansa julkasee tämä Elina juttui, ni ensimmäitteeks ajatteli, et ny o mailmakirjat menny sekasi. Ko Satakunna Kansa o ollu varsinaine änkiotto täsä murrekysymykses. Aikoinas Satakunna Kansa pakinoittija Manta kirjotteli "dee" pääl, mikä oli käsitykseni mukkaa keskikaupunki vanhaa murret. Joskus 1960-luvuil äitini Hilkka Eskola tarjos murrepakinoitas Satakunna Kansaa. Hän taas oli kotosi vaatimattomist oloist Yyterist ja oli oppinu murtees ympäristös ihmisilt ja varsinki kasvatustätiltäs Anni Bromgrenilt (18841958), joka koko ikäs oli asunu Yyteris. Anni oli oikee teräväkiäline ja vualaspuhheine ihmine, ihan erinomane murteeopettaja ja murre-esikuva. Satakunna Kansa julkasiki niit Hilka pakinoit muutamii. Mut sit sanottii, et he o tehny semmose periaatepäätökse, ettei julkas ennää mittää murrejuttui, ko niist tullee nii paljo sanomist. Mää ole ymmärtäny, et sitä sanomist tuli ainaki niis äitini pakinoisas käyttämäst "reest". Ko niis "otti syrämmest" tai "pirettii kaksikäsi kii" tai "pantii klasi pöyräl". Sitä ei Satakunna Kansa lukijat sulattanu, ainakaa jokuset heist. Satakunna Kansa otti semmose kanna, ettei julkas ennää lainka murrepakinoit, ei deellisii eikä reellisii. Olisko ollu oireellist, et tyäväjelehti Uusi Aika kumminki alko julkasemmaa niit pakinoit. Olisko "syrän" ja "rario" ja "sare" kattottu sillo enämpi tyäväje kiäleks?

* * *
Sis so! Mailma muuttuu, Eskoseni. On se ny klookii, et Satakunna Kansa julkasee taas 2000-luvul murrejuttui, jois kuulustellaa rarioo ja kaaretaa maitotooppi ruakapöyräl. Eikä välttämäti puhut lainka steedaamisest eikä kryydät dillil silakkaloodaa. Aika o vissii tehny tehtäväs. Onko käyny sillail, et tämä "ree" o porilaises murretajus ottany ylivalla? "Dees" ei ol mittää erikoist eikä se kelpaa ennää murtee tunnusmerkiks, ko sillai joka pual Suamee puhutaa. Murtees tarttee ol jottai selvästi erilaist, mikä erottaa se yleis- ja kirjakiälest.

Sit o tämä hauska uusmaine ilmiö, et murtee edustajin o alkanu essiintymmää nuaret ja nuarehkot nätit naiset, eikä vaa vanhat murretaiturit. Murre ei olekkaa ennää vanhanaikane juttu, 80 ja 90 vuade vanhai mummuje asja. Sitä voi esittää nuaret ja omas ajasas kiini olevat ihmiset, joil o tulevaisuus viäl edesäs. Mut heilläki tarttee ol mummui tai muit vanhoi murteepuhujii esikuvin ja opettajin, ei he tyhjäst sitä murret ol voinu eikä voi oppii eikä keksii.

Täst tuli ny varsinaine posotus. Onneks olkoo vaa, jos joku jakso lukkee tämä loppuu astikka!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Haukotus ja loikka ja sirpaleet


















Yhten hetken tämä mee kissa Ruska makas koris ja haukotteli harttaasti.

Seuraaval hetkel hän otti pitkä loika ja hyppäs televisio päält yli kaks metrii korkee kaapi pääl. Sit hän makkaili aikas siäl.

Kaapi pääl oli jotaki tavaroit, muummuas minu kansakouluaikane hymytyttöpatsaani. Ruska nyhjäsi sitä patsast ja hymytyttö suaraa laatteel ja kymmeniks palasiks. Meil oli yks viaraski sillo, ja me kolmee pekkaa noukittii niit sirpaleit roskapussii.

Kissal tuli kiiru hypät allaas siält korkeuksist. Näyttää kauheelt loikalt, ko hyppää suaraa laatteel yli kahde metri korkeudelt, niät tömähdys vaa käy. Ihan hirvittää kattel semmost hyppäämist. Sit vaa hääräämää niitte sirpaleitte joukkoo, hänest se sirpalaleitte noukkimine näytti vissii kovinki hauskalt.

Eikä kissaa edes kloosuttu. Mää syyti itteeni siit, et oli jättäny patsaani sin kaapi pääl, vaik oli nähny ennenki, et kissa sin hyppää. Ei tämä Ruska-kisu ol enne mittää pudottanukkaa eikä tavaroit rikkonu, vaik onki vallottanu korkeit kaapipäälisii. Yhde orkideakukinno hän kylläki vähä reposteli.

Viaras sano, et hän ihmettellee, minkätähde sin kaapi pääl täyty hypät. Hän ei ol ikän enne semmost nähny.

Ei se patsas mul ny nii kauhee tärkee esine ollu. Oli se kyl klookii, et patsas o säilyny ehjän 1950-luvult ja kulkenu mu mukanani tähänki huushollii. Ja ny sit yks kaunis sekuntti ja kissa mennee ja rikkoo se.

Eskoo naurutti. Mukava muistoesine se hymytyttö oli kansakouluajoilt. Ny se hymy sit lopullisesti hyyty.

Sirpaleet o jälliil mu hymytyttöpatsaastani.

perjantai 19. marraskuuta 2010

Talvi tuli, ainaki käymää


















Eilä aamusti ulko-ove takan oli lumine näky. Koko Viherlaakso oli valkone. Pihas oli aika paljo ihmiste pyäriiki ja kaikki lume peitos. Täyty oikee pysähtyy ja seisoo paikallas ja kattel puit ja pensait, jokka oli kaikki lume koristelemii. Mul sattu olemaa kameraki kassis. Ja nii ko minnuu o harmittanu, konnen saanu aikaseks ottaa kuvvii viime talven. Koko talve aja mää vaa nautei lumisest kauneudest ja ajatteli, etten varmaa ennää ikänäni toist näi kaunist talvee nää. Enkä sevverttaa toimertunu, et olsi kuvia korreist puist ja maisemist ottanu. Se viime talvi oli ihan niinko lapsuude talvet. Taik semmosin lumisin ja kauniin mää ne Yyteri 1950-luvu talvet ainaki muista.

Linjapiili oli ainaki 15 minuuttii myähäs. Ni et kyl se autoliikennettäki sevotti se äkilline lumetulo. Ja lumiaurat jyrräs. Illal Esko kerto, et hän oli ollu lumitöis kuarimas autoo lumest. Ja siäl lumitöis oli ollu monta muutaki miäst.

Tänäpä tuli pakkane ja lumi o pysyny maas. Saa nähd kui kauvva lumi pyssyy ja koska sattaa uut.

Lumisadet 18.11. aamuhämäräs Espoo Viherlaaksos. 

torstai 18. marraskuuta 2010

Vanha lehtikuva

Tämä o vanha lehtikuva. Se oli kesäkuus 1958
Satakunna Kansa kansisivul.

























Se kuva oli Satakunna Kansa kannes suvel 1958, sillai mul o kerrottu. Siin kuvas olem mää vasemmas reunas. Kuvas o muitaki lapsii, kaks poikaa. Laste lisäks näkkyy arkkiatri Arvo Ylppö, presidentifrouvva Sylvi Kekkone ja Tanska sillone kuninkatar Ingrid ja kruunuprinsessa Margareetta. Ja sit viäl muitaki, tuntemattomii ihmisii.

Sillo oli Tanska kuninkaalliset valtioviarailul Suames.

Lastelinna sairalaa näytettii kuninkattarel ja prinsessal ja hee seuralaisilles. Lehtikuvaajat oli paikapääl ottamas kuvvii. Mää oli just sillo sairalas. Enkä mää tiätäny mittää, et mu kuvani oli kotopaikkakuntani lehdes. Eikä mee isä eikä äitikää ollu huamannu sitä, vaik se oli aika iso kuva. Yyteriläiset naapurit tuli sanomaa ja kysymää et oletteko huamannu et tee Paula kuva o Satakunna Kansa etusivul.

Siin kuvas lapset oliki vaa nimettömin ja tuntemattomin sairaala potilain, ja pääosas oli tiätysti ne kuninkaalliset ja kuuluisuudet. Eikä Satakunna Kansaankaa ollu sitä kuvvaa valittu sentähde, et siin kuvas sattu olemaa porilaine flikka. Se oli ihan sattumaa.

Jos mää jottai siit kuninkaalliste viarailust itte muista, ni sen et me etukättee askarreltii. Ja määki askarteli se Tanska lipu mitä kuninkatar kuvas pittää kädesäs. Siin kuvas kuninkatar o ottanu mu kädestäni juur askartelemani lipu ja sannoo mul jottai.  Ja mää näytä kauhee ujolt, en edes katto päi kuninkatart.

Myähemmi mää ole kuullu et Tanska kuninkaalliste viarailu aikan suvel 1958 Aadolf Ehrnroth oli komennettu pitämää hoviväjel seuraa. Ja siäl tämä Ehrnroth oli treffannu tanskalaise hovineiti, kreivittäre, kenest sit tuli häne fouvvas tän Suamee, viäl sinä saman vuan.

Viiko tai pari pääst mää pääsi kottii ja mul selvis tämä valokuvajuttu ja se et mu elämäni erikoine hetki oli päässy Satakunna Kansa etusivul. Hianompaa se oliki sit vast jälkikättee, se kuva oli tärkeempi mul ko ne kuninkaalliset. Ilma sitä dokumenttii en taitas muistaa koko kuninkattare treffaamist. Ja olisko minnuu uskottukkaa, jos mää olsi vaa kertonu et mää näi kuninkattare ja prinsessa. Ko mää pruukasi jutel siält Lastelinnast miälikuvitusjuttujaki, ainaki muitte miälest. Paitti on mul viäläki korjus se Tanska lippu. Seki o yks dokumentti.

Äiti oli heti paikal menny Satakunna Kansa toimituksee ja tilannu kaks kappelet niit kuvvii. Toine pantii koton vihreekantisee alpummii. Toine annettii mammal, mu isoäitilleni. Hän piti sitä kehyksis piironki pääl.

***
Viime viikol mää sai haastee, ko Satakunna Kansa toimittaja kyseli minult mu plokistani. Mää oli valla otettu, kui Satakunna Kansa mu plokini oli huamannu. Mul esitettii kysymyksii, ja se haastattelu julkastii tämä viiko maanantain. Tuli uusii lukijoitaki sen ansiost. Oikee mää oli miälisäni vaik vähä jännittiki se haastattelu julkasemine. Aluperi tämä ploki sai alkus vähäsest, mää aljoi vaa kokkeilemmaa, ossaanko plokkii tehd ja kirjoti sisarilleni ja sit muutamil ystävillekki.

Terve vaa kaikil uusil ja vanhoil lukijoil, tutuil ja tuntemattomil, nimellisil ja nimettömil!

Tämäikkäisel ihmisel helposti nousee muistoi miälee. Määki rupesi muistelemmaa, millai mää kerra aikasemmi, kahdeksa vanhan pikkuflikkan, oli Satakunna Kansas. Ja tuli tua vanha lehtikuva miälee.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Huutokaupas

Täs kuvas minu huutokauppahuutoni, vihriäine Kupittaa maljakko,
o saanu tuareit kukkasii. Vaasi o päässy Koskelt peräsi oleva Viljatyttö-
patsaa seuraa. Viljatyttö o aluperi Yrjö Liipola kuvaveistos mut tämä kuvas
oleva o pianoismalli. Yrjö Liipola o Koskelt syntysi mut myähemmi asunu 
ja kuallu Kauniaisis. Kauniaisis o häne mukkaas nimetty katuki. 





















Menneel viikol mää pääsi yhde tyäkaverini fölis ja häne kyytissäs harvinaisee huvvii, huutokauppaa. Tyäkaveri, joka pruukaa käyd huutokaupois täydentämäs kirpputoripöytääs ja tekemäs uusii hankintoi, o innostunu kirpputori- ja huutokauppaharrastuksest. Hän ei tavottel voittoo mukko pittää kirpputoripöytää huviks ja harrastukseks ja yrittää pittää vaa siit vaarii, et sais omas takasi.

Huutokauppa oli tual josaki peräkyläs Kellokoskel, Tuusula rajal ja Nurmijärve takan. Ostajin oli aika paljo ammatti-ihmisii, antiikkiliikkee pitäjii. Myytävän o kualinpesätavaraa. Hinnat ei noussu kovi korkeel.

Määki huusi siält kolme tavaraa. Ensimmäises kuvas o Kupittaa vaasi. Sit huusi miälestäni kaunii Nuutajärve kristallivaasi, siin oli viäl alkuperäne tarraki, näytti olevas aika käyttämätöin. Ennestäskää ei ol mee huushollis puutet kukkavaaseist, päivasto niit o aika paljo. No, mää voi antaa niit vaik lahjaks, mää perusteli ittelleni.

Nuutajärve kristallivaasi oli mu toine huutoni.
























Kolmas huutoni oli Saara Hopea suunnittelema klasiskooli, sitä sanotaa näppyläkulhoks. Mee äiti alotti näitte skoolie kokkoomise. 1950-luvul hän osti yhde tämmese kirkkaa malja ja sitä käytettii mu toise siskoni Auli kastemaljan. Ristiäiset pidettii joskus 1957 koton.

Vuaskymmenie jälkee äiti päätti antaa Aulil se kirkkaa malja ja rupes kokkoomaa kirpputoreilt niit samoi maljoi lissää, ni et kaikki neljä flikkaa sais omas. Sikko hänel oli ne koos, yks aikoinas kaupast uutenas ostettu ja neljä kirpputorilt, hän vaa jatko sitä kokkoomistas, ja seuraavan etappin häl oli, et hän kerrää kaikil lastelapsil. Äitil oli niit sit vihdoviime aika mont ja mone färist.

Määki sai oma skoolini, se oli kirkas. Ja se oli alku taas uudel keräilyl. Määki aljoi ostamaa samoi skoolei ain jos vaa näi josaki kohtuuhinnal. Ny mul oli jo kaks kirkast ja yks vaaleesinine, tummasinine ja vihriäine. Ja siält huutokaupas mää huusi ny kuudennee, ruskee. Ny puuttuu ennää siit kokoelmast tummaturkoosi ja harmaa. Nämä näppyläkulhot o oikee hyviä orkideoje aluskippoi, sen takia ko ne o klassii ja juuret saa niitte läpitte valloo.

Mu huutoni, kaks vaasii ja yks skooli, teki kuuskymppii.

Näist kahdest maljast vihriäine oli meil jo ennestäs, mut ruskee mää
huusi viime viikol huutokaupast. 

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Risui ja ruusui



















Tänäpä tuli vastaani ruusui ja risui yllättäväs paikas: kaffepöydäs.

Miäheni kans me mentii ton Espoo Tuamiokirkkoseurakunna Auroora kappelii. Siäl oli enstiks messu ja se jälkee kirkollisvaalie äänestys ja sit kirkko- ja vaalikaffeet. Kaffepöytä oli nii kauniisti koristeltu, et mu täyty heti men ottamaa siit valokuvia. Kui sattuki et oli kamera mukan. Emäntääki mää kävi haastattelemas ja kyselemäs, et onko nämät ruusut ja risut oikee tarkotettu jollekki, isil tai kirkkovaalie ehdokkail, ko nyte o isäpäiväki. Hän sano ettei häl sunkaa semmost ol tullu edes miälees. Hän oli vaa kävelemäs mettäs ja näki siäl nii hianoi risui et hän ajatteli et niist täytys askarrel jotaki kaunist. Ja sit siit risukokoelmast oli tehty kaffepöydä koristus.

Aika hyvi kekattu mum miälestäni. Kyl mää jo aikasemmi ole huamannu et monet luanno ainekset o kauniit koristeit, niinko ny kävyt ja jäkälät ja oksat ja kivet. Mut en ol enne huamannu viäl risui.

Se Auroora kappeli o tullu meil tääl Espoos vähä ninko kotokirkos ja kiinnekohdaks, ko muuto ollaa tääl ihan vaa orpopoikan ja -flikkan. Ko ei ol yhtää sukulaise hautaakaa tääl päi, ni et vois kynttylä pyhäipäivän tai joulun men sytyttämmää. Mun hautani o kaikki Poris ja Esko haudat o Koskel. Mut mee vihhiittii tääl Aurooras neljä ja pual vuat takasi. Esko oli sillo 57 ja mää 56. Jokuset yllätty ko nii vanha vanhapoika ja vanhapiika mennee naimisii keskenäs. Yks sano ihan suaraaki et mitä siittäki tullee. Ny o sit neljä ja pual vuat kumminki eletty yhteisii myätä- ja vastoinkäymisii.

No ny mää jo taas vähä öksyi aiheestani. Piti viäl sanomani et minu äitiniki kerkes viäl vuat enne kualemaas olemaa mee vihkijäisis siäl Auroora kappelis ja sit siäl oli mu sisarteni lapsii. Ni et mun pualtani oli kolme sukupolvee. Ja Esko pualt samallai kolme sukupolvee, mut ei kumminkaa häne vanhempiis ko näitte kualemast o jo vuaskymmenii. Mut kolmas sukopolvi oli yks sisarukse lapselaps.

Vaikkei meil ittellämme ol lapsii, ni kumminki kuulutaa sukupolvie ketjuu.

Sen kappeli pihhaa o tänä syksyn ilmestyny semmone muistelupaikka, mihe voi sytyttää kynttylöit kualleitte omaiste ja rakkaitte muistoks. Sin meki meinataa jouluautton men kynttylä sytyttämmää.

Paluumatkal me poikettii yhdes kukkakaupas ostamas kaksi kukkaa mee kummanki isä kunniaks.

Täs kuvas näkkyy se koko ruusu- ja risukoristus. 

lauantai 13. marraskuuta 2010

Kiiruu kaunaa?



















Mää en oikee ymmär mitä tämmene sanonta, et ei ol kiiruu kaunaa, oikee tarkottaa. Mist semmonenki "kiiruu kauna" mahtaa ol peräsi?

Mitä sit tarkottas se, jos jollaki olis kiiruu kauna? Olisko hänel kova kiiru? Mut sillai ei ikän sanot - et oli kova kiiruu kauna, tai kauheesti kiiruu kaunaa...

Mää testasi miähelläniki, et sanoko tai sannooko he Koski Tl:s kiiru vai kiire. Kiiru he sannoo, Esko vahvisti. Ja tunteeko hän tätä "kiiruu kaunaa"? Kyl seki häl tuttu o.

Minust se sanonna merkitys o, et joku ei välit yhtää kiiruust eikä ole kiiruine vaik muitte miälest ehkä pitäski. Muut jo hermostuu sihe ko yks vaa aikailee ja funteeraa, tekkee jottai muut tai ei mittää, eikä ol kiiruu kaunaa...

Kiiru ei kumminka ol yht paha eikä painostava asja ko kiire. Kai siin kiiruus o joku hauska pilkahdus eikä se ol nii totine homma ko nykyaja kiire.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kissa tekniika mailmas
























Täl Ruska-kissal o joka päivä jännitykse hetkes vaik hän o sisäkissan kerrostaloasunnos eikä häl ol hupilaisen edes kissakaverii.

Yks ohjelmanummero o se, ko mää pane aamusti ja ehtoosti ittelleni yhde leiväsiivu paahtimee. Ruska loikkaa näkömatka päähää siit leiväpaahtimest. Mut ei kovi liki, ko hän selvästi ossaa pelläät sitä kuumaa, mikä siält paahtimest hohkaa. Hän kyttää paahdint silmä tarkkan ja oikee vaanii ja keikuttaa takapualtas. Jännitysnäytelmä tiivistyy sihe huippuhetkee, et leiväsiivu pomppaa ja paahdin alkaa jähtymää.

























Toine jännittävä asja ussei o se, ko Esko ottaa kaukosäätime kättees. Sillo kissa hyppää jo valmiiks televisioo kattomaa.
























Ja seuraavaks tarttee oikee men televisioo käpälöimää. Ni et onks siäl jottai?


Huushollis o pyykipesu- ja astiapesukoneki, jokka kutkuttaa ja kiinnostaa kissaa. Ja tulostin vast ihmeelline vehje onki. Viimeks täyty pan tyähuanee ove kii ja jättää kissaparka ove ulkopual ettei hän päässy söhläämää ja mää sai rauhas tulostaa muutamat paperini.

Kaikist jännittävämpii o kumminki ne hetket, ko Ruska näkkee ikkunast linnu taik orava. Sillo hän huiskuttaa häntääs tavallise kiihtyneesti ja pittää ihmeellist käkätyst.

Suuri osa päiväst Ruskal näyttää oleva mukavaa huilailemist. Ko hän makkaa oikee rötkö renton minu sylyssäni, mää sano hänt Rento Rauhalaks ja Rauha Rentolaks. Ja muutenki häl o monta R-alkust lempinimmee, Ruskukka, Rusu, Rusukka ja Rusuttaja.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Haaste

Auli lähetti haasteen. Kiitos haasteesta. Tässä vastaukset – poriks!

1. Mitä pienenä vastasit kysymykseen, mikä sinusta tulee isona?
Lapsen mää oli muutama kerra astma tähde Lastelinna sairalas Helsinkis. Varmaa sen tähde mää haaveili vakavissani lastehoitaja urast, viäl aika isonaki. Sihe aikaa ko mää oli jo oppikoulus, siäl Lastelinnas oli viäl semmone koulu, josa lastehoitajii valmistu. Äiti hommas mu puhheitteni perusteel minul lapsehoitajapaika yhde sairaahoitaja perheest. Siäl oli vaa yksi kolme vuade vanha poika. Mää hoidi hänt keskikoulu ja lukio välisen suven ja istui häne kansas päivät pitkät Pori keskusta leikkipuistois, pääasias Raatihuanee puistos. Ko se poja äiti oli sairaahoitaja, häne antamas tyätodistukse perusteel tyä olis kelvannu harjotteluks jos mää olsi pyrkiny sin lastehoitajakouluu. Sinä suven kumminki mu lastenhoitajapuhheeni ja -haaveeni loppu.

Must ei ol myähemminkää tullu lastehoitajaa, ko ei ol ollu ommii lapsii, mut kissahoitaja must kyl o tullu. Mee suvus taitaaki ol sillai, et jossei saa sitä mitä lapsen toivoo, sit saa kissa. Niinko Auli toivo rosvoo miähekses ja sai Rosvo-kissa. Ja mää toivoi lastehoitajuut ja sai kissoi. 

perjantai 5. marraskuuta 2010

Turistin tutus Helsinkis

Poro o minul yht eksoottine elävä ko aasi tai kameli. Tätä porroo
mää ihmetteli ja kuvasi viime suven Rukatunturil. 

Yhten iltan töitte jälkee mul oli mennoo Helsinkii. Kuljeskeli siäl sit kaupoissaki. Yhtäkkii mu tartti oikee pysähtyy semmose iso kori ettee, jos oli turisteil tarkotettuu tavaraa. Mää seisoi siin harttaasti pitkän aikaa ja pöyhei ja katteli niit tavaroit. Siin oli poropehmolelui, porokassei, poropussukoit, pororeppui ja poropenaaleit. Ja viäreises koris oli samoi lelui ja pussei ja kassei hirviversioin. Oli ne nättei! Sit minnuu iski semmone ajatus, et mu tarttis välttämäti saad ittelleni tämmene söpö pehmone poropenaali. Kui kauvva siit oikei mahtaa ol ko mää viimitteeks ole ostanu ittelleni penaali, varmaa kakskymment vuat taik enemmänki. Kyl penaali olis tarpeelline. Mut en sit kumminkaa ostanu.

Mää jatkoi matkaani ja funteerasi sitä poropenaalivillitystäni. Koskaa enne mää en ol edes huamannu tommosii poropenaaleit. Normaalisti mää menisi ohitte vaa ja kattelisi jottai kiinnostavampaa. Kuka ny ostas ittelles pehmolelu näkköise poropenaali? Em mää ainakaa.

Ei siit ol viäl kauvvaa aikaa, ko mää vast palasi Kreikast, Santoriinilt. Matkani aikan mää katteli, ko joka pual oli aasitavaroit myytävän. Mää valokuvasinki niit. Ja oli siäl oikeitaki aasei. 

Sanotaa, et matkailu avartaa. Varmaa seki oli jottai avartumist, et ko mää oli matkaillu Santoriinil, mu silmäni aukes näkemää poropenaaleit tääl koto-Suames. Em mää niit muute olis huamannu.

Santoriini turistikaupois oli kauheettomat määrät pehmoaasei, isoi ja piänii ja silt välilt. Oli aasikassei ja aasipussei ja aasireppui ja aasipenaalei. Oli t-paitoi ja kankaisii kassei ja hantuukei ja isoi uimapyhkeit, jois oli aasi kuvvii. Jossai päi Kreikkaa varmasti täytyy ol iso aasitehdas, josa niit aasei suunnitellaa ja tuatekehitellää ja valmistettaa. Taik sit se tehdas o jossai kauvvempan. Mut mun ei tullu miäleeni et ostasi siält jottai aasii mukkaani.

Ko mää en normaalisti kulje Helsinkis turistin, ni ei kai mul ollu kameraakaa mukan, niät olsi saanu edes kuva poropenaalist. Mut Santoriinilt mul o aasikuvia vaik kui paljo.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Helmeet kaulas

Nämä o minu äitini vanhat lapsuudeaikaset helmeet ja niitte täytyy
ol peräsi jostaki 1930-luvult.  



















Meil oli kyläs yks mu ystäväni, joka o Oulust kotosi ja assuu Mikkelis. Mää esitteli hänel helmeitäni ja sanoi et nämä o semmoset ja semmoset helmeet... Hänt naurutti ne helmeet, ko häne miälestäs olis tiätysti pitäny sannoo helmet. Ja nii minunki miälestäni, ko rupesi sitä asjaa tarkemmi ajattelemaa. Mut silti vaa ne helmeet pyäri mu päässäni.

Mul tuli tenkka poo. Yhtäkkii en ollu yhtää varma, millai Poris oikee sanotaa, tuliko ne helmeet mu puhheeseeni jostaki pori murteest vai oliko se vaa joku satunnaine puhevika. Sanotaanks pori murtees  "helmeet kaulas" vai "helmet kaulas"? Ja sanotaanko et "helmeit" kiäri pitki laatteet vai "helmii" kiäri?

Mu täyty kyssyy tätä viisaammaltani, porilaiselt ja Poris asuvaiselt Ullalt. Ja sai kyl vahvistukse, et tämä Ullaki tällää helmeet kaulaas - enkä vaa mää. Ja jos helmeet katkee, ni helmeit kiärii laatteel.

Ko mää oli pikkuflikka, ni mul oli hianot punamustat helmeet. Mu siskollani oli ja. Siskoni Päivi oli saanu Kreetta-täti vanhat helmeet ja mää oli saanu äiti. Mut ainakaa mää en muist mitä kerrottii, et mist ne helmeet oli aluperi tullu ja kui vanhat ne oli. Mut kyl ne kumminki hee lapsuude- ja nuaruudeaikaset oli, jostai 1930-luvult. Ne punamustat helmeet o tos ensimmäises kuvas.

Niist helmeist mää muista, et mää oli katteine siskolleni Päivil, ko minu miälestäni hän oli siin helmeitte javos saanu kauniimmat. Molemmat ne oli kyl sama färiset. Ne oli tehty pikimustist ja kirkkaapunasist lasihelmeist, semmosist läpinäkymättömist ja hijotuist ja kauniisti muatoilluist. Olisko Päivi helmeis ollu enämpi punast, olisko ne ollu sirommat, ko ne oli mum miälestäni kauniimmat. Mut kyl mää omistaninki tykkäsi. Ny mää just oti ne vanhat helmeet framil, ja ne o miälestäni aika fiinit. Viäläki ne mu kaulani ympäri mahtuu.

Yhten joulun me kaikki kolme vanhempaa flikkaa saatii uudet lasihelmeet. Ne oli kaikil kolmel muuto samallaiset mut jokkaisel erifäriset. Neki oli hianot. Minu helmeeni oli vihriäiset. Ne yksittäiset klasihelmeet oli erimallisii ja erikokkoisii, läpinäkyvii mut selvästi vihreit. Päivil oli siniset. Ja Aulil muistaakseni vaaleepunaset. Minul on neki helmeet viäl korjus.

Kai vissii näist lapsuude helmeist mul o jääny suuri miältymys semmosii pikkuflikkai helmeit kohtaa. Ni et mää ole ostanu samatyylisii viäl myähemminki, viis- ja kuuskymppisen.

Kuvas näkkyy kahdet helmeet. Vihriäiset o ne, jokka mää ole saanu 
lahjaks 1950-luvul, al 10 vuade vanhan. Toiset, kirjavat mää ole 
ostanu vast joskus pari kolme vuat takasi Stockmanni hulluilt päivilt. 
Ne o aikuisel naisel tarkotetut mut ne tua mu miäleeni pikkuflikkai
helmeet. Sen tähde mää tämmesist helmeist tykkäänki varmaa. 
























Nämä turkoosifäriset mää löysi Santoriinilt vuasi takasi. Ja niihii
sopivat turkoosit korvakorut löyty samast paikast tänä syksyn. 




















Nämä helmeet o kans Santoriinilt ostetut. Mustat helmeet o laava-
kivvee. Keskimmäine keltane iso helmi o kristallii, siit seuraavat 
molemmi puali  o opaalii, sit vaaleepunaset ruusukvartsii ja 
reunimmaiset vaalee henno turkoosivihriäiset o amatsoniittii.








Tämä viimine kuva o otettu 1950-luvul, ehkä 1958. 
Siin o kahdel vanhemmal flikal helmeet kaulas. Siskoni 
Päivi o keskimmäisen ja mää oikeel pual.