tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kaanaan evakko

Viime yönä en meinannut saada unen päästä kiinni. Tein taas sen virheen, että katsoin liian myöhään Yle Areenasta liian jännittäviä ohjelmia. Niinpä pyörin sängyssäni valveilla vielä kahden aikaan yöllä. Ilmeisesti kolmeen mennessä olin nukahtanut sikeään uneen.

Heräsin noin yhdeksältä aamulla siihen, kun Rauha seisoi rintani päällä, maukui äänekkäästi ja nuoli naamaani karhealla kielellään. Nenääni tuli suloinen kahvin tuoksu, mies oli keittänyt kahvia. Kissat saavat yleensä ensimmäisen ruokansa kello kahdeksalta, joten ei ihme, että Rauha tuli minut herättämään vaativaan tapaansa. Annoin kissoille ruokaa, tein itselleni voileivän, hörppäsin kupin kahvia ja painuin uudelleen pehkuihin, koska olin aivan väsyksissä, vaikka olin nukkunut varmasti jo yli kuusi tuntia.

Seuraavan kerran heräsin johonkin. Ehkä taas kahvin tuoksuun, koska mies oli juuri keittänyt aamupäiväkahvit. Tai ehkä heräsin siihen, että molemmat kissat makasivat raskaina jalkojeni päällä. Niiden aamupäiväruoka-aika oli mennyt ohi. Kello oli jo puoli kaksitoista. Huh. Olinpa nukkunut.

Olin taas nähnyt unta lapsuuden kodistani, josta olen muuttanut pois kymmenvuotiaana 1960. Asuimme lapsuudessani Porin Yyterissä, jossa molemmat vanhempani olivat viettäneet koko siihenastisen ikänsä. Me asuimme uudessa, vielä keskeneräisessä omakotitalossa Kaanaa-nimisellä kulmakunnalla. Kotini naapurissa oli Vanha Kaanaa, Uusi Kaanaa ja Jussilan autotalli. Yksi naapurin tädeistä, Aune Kaanaa, oli alkanut rakentaa itselleen omaa taloa meidän ja Uuden Kaanaan välille metsikköön. Hänen talonsa oli ihan alkutekijöissään, mutta kattoon saakka se oli rakennettu.

Taustalla vanha Kaanaan talo. Seisova lapsi olen minä, vieressäni oikealla sisareni Päivi
ja kanssamme naapurin pojat Markku ja Olli. Kuva 1950-luvun puolivälistä. Taustalla
kukkapenkkiä laittamassa Aune Kaanaa.  
Siihen aikaan Yyteriin oltiin rakentamassa pigmenttitehdasta, joka toisi työpaikkoja Poriin. Kaupunki oli mukana ajamassa tehdasta Yyteriin. Jossain vaiheessa tehdasta sanottiin Vuorikemiaksi. Samainen tehdas oli uutisissa viime maaliskuussa 2017, kun siellä oli raju tulipalo. Nykyisin tedas on osa kansainvälistä kemian alan suuryritystä Huntsman Corporations. Tehtaan johtajakin on (tai ainakin oli maaliskuussa 2017) hollantilainen.

Meidän talomme ja Kaanaan talot olivat liian lähellä nousevaa tehdasta, ja siksi meidän kaikkien piti muuttaa pois.

Perheessämme minä olin ehkä ainoa, joka otin asian hyvin raskaasti. Ikävöin myöhemmin Kaanaaseen. Ikävöin naapureita, metsiä, polkuja, niittyjä, peltoja, idyllisen kaunista jokirantaa ja sen kurjenmiekkoja, ulpukoita ja lumpeita sekä satumaisen kiehtovia vanhoja huvilarakennuksia. Ikävöin lehdokki-, kielo-, mustikka-, puolukka- ja sienimetsiä.

Merkillistä on, että läpi elämän olen unissani palannut Yyteriin. Välillä jo ajattelin, että unet loppuivat, mutta nyt eläkkeellä ollessani olen taas alkanut nähdä unia paluusta Yyterin Kaanaaseen.

Yyterissä on myös Kaanaa-niminen asuinalue, mutta tämä minun lapsuuteni Kaanaa oli siitä noin kilometrin parin päässä.

Viime yön unessani olin taas vanhassa talossamme. Se oli sellainen tyypillinen 1950-luvun rintamamiestalo. Alakerrassa asutiin, vintti oli vielä avonainen ja rakentamaton. Suunnitelmissa oli rakentaa vinttiin huoneet joskus myöhemmin. Talossa oli säiden harmaannuttama laudoitus, mutta varsinaista ulkovuorastakaan ei vielä ollut. Vanhempani olivat rakentaneet taloa hartiapankkiperiaatteella.

Äitini on kuollut yli kymmenen vuotta sitten, mutta hänkin oli unessani Kaanaan-retkellämme. Kiertelimme huoneissa. Minä tapani mukaan hämmästelin, kuinka hieno tämä talo oli. Vanhat tapetit olivat hienot ja hyvin säilyneet. Otin paljon kuvia pelkistä tapeteista. En ollut muistanutkaan, että talon eteinen oli niin tilava ja kaunis huone. Olin taas pannut paremmaksi, ja tällä kertaa eteisessä oli yhden kapean seinustan kokoinen seinään valettu tai upotettu kipsinen tai sementtinen reliefi. Todella kaunis. En kyllä yhtään muista, millainen se konkreettisesti oli, mutta kaunis joka tapauksessa. Ihmettelin, miten niin köyhään aikaan 1950-luvulla oli rakennettu näin hienoja taloja ja miten kaiken niukkuuden keskellä oli ollut varaa tuollaiseen eteisaulan taideteokseen!

Löysimme talosta aarteita, mm. hyvin säilyneen kameran ja isän vanhoja työkaluja.

Tosiasiassa olimme 1950-luvulla niin köyhiä, ettemme taatusti olisi jättäneet taloon mitään käyttökelpoista tavaraa, emme ainakaan työkaluja, kamerasta nyt puhumattakaan.

Tosiasiassa muuttomme oli rauhallinen. Emme suinkaan olleet sotaa tai muuta katastrofia paossa, vaan saimme pakata tavaramme ja muuttaa kaikessa rauhassa. Emme tosiasiassa lähteneet minnekään evakkoon vaan muutimme parempaan ja valmiimpaan taloon, jonka vanhempani olivat juuri ostaneet Porin Vähäraumalta. Uudessa kodissamme oli jopa mukavuudet, juokseva vesi, viemäri ja vessa.

Jossakin omassa tajunnassani muutto Kaanaasta oli kuitenkin suuren luokan katastrofi.

Tehdas tuli ja valloitti alueen. Talot hajotettiin. Meidän uudesta ja vielä keskeneräisestä talostamme ei ole enää mitään merkkejä jäljellä. Tonttimme ylitse kulkee leveä asfalttitie. Kaanaan pellot ovat aikoja sitten kasvaneet umpeen. Kaanaan vanhasta talosta on viimeksi käydessäni ollut kivijalka ja myös maakellari vielä paikoillaaan. Rautatien varressa on ollut pystyssä ikivanha mänty, johon meille lapsille oli tehty keinu. Varmaan siinä samassa isossa männyssä oli myös edellinen sukupolvi keinunut. Jossain vaiheessa 1970-luvulla tehdas oli Pohjoismaiden suurimpia saastuttajia. Kokemäenjoen suistossa on rikas linnusto. Muistan, kuinka juuri ennen muuttoamme kävimme joskus kävelemässä jokirannassa ja näimme siellä massoittain kuolleita kaloja. Koko jokiranta oli myllätty ja osittain padottu. Lähimpänä tehdasta olleet vanhat herrasväen puuhuvilat on poltettu, ja palokunta on pitänyt niissä paloharjoituksia. .

Unessa paluu Kaanaaseen, milloin taloomme, milloin sen pihalle, milloin samalla tontilla olevaan mökkiin, milloin Vanhaan Kaanaaseen tai sen pihaan on aina hyvin valoisa ja ihana kokemus. Ihmettelen joka kerta, miten täällä kaikki on näin hyvin säilynyt ja näin kaunista, kauniimpaa kuin olen muistanut!

On myös hauska herätä unesta. Siinä mielessä Kaanaaseen ei liity enää mitään traumaa tai surkeutta.

Viime aikoina - niin viime yönkin unessa - toiveissa on ollut saada vanha talo ja tontti takaisin. Ihanaa, pääsen muuttamaan takaisin Kaanaaseen, ainakin kesäksi!

Olenkin ajatellut, että olen eräänlainen evakkolapsi. Minun on täytynyt olla hyvin kiintynyt kotiini ja ympäröivään kotiseutuun. Oli suuri suru lähteä. Muutto pois lapsuudenkodistani muutti koko elämäni toisenlaiseksi. Muutimme myös toisenlaiseen kulttuuriin, maaseudulta esikaupunkialueellle. Oikeastaan muutto oli lapsuuteni loppu. En varsinaisesti koskaan kiintynyt uuteen kotiini Porin Vähäraumalla. Se oli minulle vain talo, jossa asuimme. Minusta tuli ulkopuolinen ja koditon. Ehka vasta aikuisena käydessäni kotona toiselta paikkakunnalta sopeuduin pikkuhiljaa siihen, että lapsuudenkotini oli Vähäraumalla.

Koneella minulla ei ole edes yhtään ainoaa kunnon kuvaa Kaanaan kodistamme.

Perhekuva kesältä 1956. Minä seison ja siskoni Päivi on äidin sylissä. Taustalla häämöttää mökki, joka oli aivan uuden talomme edessä. Siinä asui äidin kasvatusäiti Täti.

Tämä kuva on otettu ehkä 1958. Äiti ja me kolme tyttöä istumme kaikki uudehkon kotimme olohuoneen sohvalla. Auli on äidin sylissä, Päivi keskellä, ja minulla marakattihymy. Sohvakin muutti kanssamme Vähäraumalle, vaikka oli hyvin kulunut. Vähäraumalla sen jouset ja päälikangas uusittiin ja se palveli vielä vuosia.

Kuva Yyterin sannoilta. Vasemmalta Auli, Päivi ja minä, minusta oikealle naapurin pojat Markku ja Olli ja heidän välissään tuttavapoika Antti.

Nuorin sisaremme Anna syntyi vasta asuessamme Vähäraumalla, eikä hänellä siis ole mitään muistikuvia Yyterin kodistamme.

14 kommenttia:

  1. Koskettava kirjoitus.
    Unilla on tärkeä tehtävä ja unissa on kaikki mahdollista.
    Välillä ne parantavat sielua ja joskus niistä voi jäädä raskas olo...ainakin minulle.
    Kirjoitit niin kuvailevasti että tein samalla matkan laosuutesi maisemiin ja tunsin joitain tuoksujakin.
    Kiitos 💓

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oles hyvä vaa! Joku on sanonut, että unet ovat näkijänsä luomia taideteoksia. Minulle tulee näistä näkemistäbu Yyterin unista nykyään aina kevyt, iloinen ja jotenkin huvittunut olo.

      Poista
  2. Olipa kiva tarina kuvineen. Jotkut paikat jäävät sydämeen. Minä en koskaan joutunut lapsuudessa muuttamaan ja lapsuudenkotini oli tallella vielä aikuisenakin. Mutta ympäristö ja naapurusto tietysti muuttui vuosikymmenten kuluessa. Varhaisten muistojen päälle tuli uusia kerrostumia. Ehkä sinun mielikuvasi ja muistosi elävät niin kirkkaina koska sinut kiskaistiin pois kotoa ja rakkaasta ympäristöstä. Nykypäivän näkökulmasta on käsittämätöntä miten tehtaiden päästöt ennen pääsivät suoraan ympäristöön. Niin tapahtuu vieläkin monin paikoin maailmassa. Ja tapahtuuhan sitä vielä meilläkin, esimerkkinä Talvivaara, jonka ympäristöhaitat ovat olleet peruuttamattomia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus ehkä 1960- j 1970-luvulla, kun olimme Yyterissä kylässä pienen matkan päässä tehtaasta, tehtaan piippu tuprautti ja naisten nailonsukista lähti silmäpakoja. En ole ihan varma, oliko tämä legendaa, mutta luulen, että oli tosi juttu. Olen muistavinani, että kerran äitini sukat hajosivat tuolla tavvoin. Yyterin tehdas rakennettiin harvinaisen luonnonkauniiseen ja luonnonrikkaaseen maisemaan.

      Nyt on hauska oman lapsuuden vastapainona viettää aikaa mieheni lapsuudenkodissa, joka on tallella ja hyvin alkuperäinen. Sisäremonttia on tehty viimeksi 1950-luvulla. Mieheni on kuitenkin aikanaan itse lähtenyt kotoaan, niin kuin on luonnollista.

      Usein lapsuudenkodista lähtemiseen liittyy myös todellinen irtiotto ja siltojenkin katkaisu, koska se oman, itsenäisen elämän takia on jotenkin välttämätöntä. Voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä, niin ettei lapsuudenkotiin voi eikä halua mennä.

      Poista
  3. Olipas ihana tarina! Ihmisen mieli ja muisti ovat hämmästyttäviä asioita, kun tuovat kaikenlaista "esille" vuosien ja vuosikymmenten jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Muisti on mielenkiintoinen ja varmaan ihminen käyttää sitä "luovasti" rakentaakseen itselleen sopivan tarinan menneisyydestään ja elämästään.

      Poista
  4. Ihana tarina. Minulla ei ole varsinaista lapsuudenkotia tai en tunne etä sellainen olisi. Olen muuttanut lapsuudessa usein, ekat vuodet asun vanhempien kanssa mummolan yläkerrassa mutta jotenkin en koe sitä lapsuudenkodiksi vaan mummolaksi. Ja talo on jo toisaalle myyty kymmeniä vuosia sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tunnen ihmisiä, jotka ovat muuttaneet lapsuudessaan niin paljon, ettei heillä ole varsinaista lapsuudenkotia ehkä ollutkaan. Esimerkiksi jotkut papit ja opettajat ovet muuttaneet paljon, koska melkein joka paikkakunnalla on ollut työpaikka saatavissa. Siihenkin nähden on merkillistä, että minä ja muut evakot ovat jääneet ikävöimään jotakin yhtä menetettyä kotia. No, jossain Lähi-idässä tämä ikävä ja "vääryys" velloo sukupolvelta toiselle.

      Poista
  5. Oli mielenkiintoinen ja ihana tarina! Unista tulee joskus mieleen vanhoja, jo unohtuneita paikkoja ja asioita. Harmi vaan, että ainakin minulla unet tahtovat häipyä savuna ilmaan hetki heräämisen jälkeen.
    Edesmennyt mieheni asui Porin Viidennessä osassa ja he kävivät poikaporukassa Yyterissä polkupyörillä uimassa ja muutenkin retkillä. Minäkin tutustuin Yyterin mieheni kanssa ja ei tosiaan ole Yyterin santojen voittanutta. Nyt ei valitettavasti ole tullut käytyä siellä, mutta jospa ensi kesänä...
    Päivi

    VastaaPoista
  6. Vastaukset
    1. Juu, pieneltä osin, pienen tytön näkökulmasta.

      Poista
  7. Mielenkiitoinen tarina! Meidän perheemme muutti Karhulasta Sipooseen kun olin 13-vuotias. Olin tosi innoissani muutosta ehkä muista kaivanneeni takaisin. Karhulassa olen syntynyt mutta sinne muutettiin isän työn vuoksi eikä sinne jäänyt kuin muutama leikkikaveri. Sipoosta muutimme Varkauteen parin vuoden päästä, mutta sinne en koskaan edes yrittänyt kotiutua vaan muutin pois heti kun olin kauppaopiston käynyt. Joskus mietin, miltä tuntuisi olla jostain kotoisin ja mennä lapsuudenkotin. Toisaalta en kaipaa mihinkään paikkaan vaan olen kotonani siellä mihin milloinkin kimpsut ja kampsut asetan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännää, kuinka erilaisia reaktiot voivat olla. Vanhempani olivat molemmat kotoisin Yyteristä, mutta eivät he sinne erityisemmin ikävöineet. Heille koti oli siellä missä lapset ja tavarat. Samoin äiti aina kertoi minua neljä vuotta nuoremman sisareni olleen kovin innostunut muuttamisesta kaupunkiin. Hän oli kuulemma lohduttanut minua, että "me pääsemme kerroksiin!" Tarkoitti siis toivetta päästä kerrostaloon asumaan. Nykyään minäkin olen kotonani siellä missä milloinkin kimpsut ja kampsut ovat.

      Poista

Tähä voit jättää oma tervetullee puumerkkis eli kommenttis!