Kissanäyttelys

Kissanäyttelys monet kissat näyttää tykkäävä hiakkalaatikos
makkaamisest. Kai se tuntuu tutult ja turvalliselt. Sillai Ruskaki viihty
hiakkalaatikos. Koton en ol kyl nähny siäl oleilemas, asioimas kyl.
Ruskast paljastu muitaki uusii piirteit: hän sylki, sähisi ja murisi.  

Ruska ja mää oltii eile koko päivä kissanäyttelys Lahdes, Lahde messuhallis. Päästii Pinkkitassu kissala virallises kyytis. Samas kyytis tuli Ruska sisko Bea (kummanki omistaja ja kasvattaja Mikko Murtonen). Yhdes nämä Pinkkitassun Bette ja Beatrix, kilpikonnaruskeetabbyt, o niinko kaks marjaa. He o molemmat Pinkkitassu kissala sijotuskissoi ja heil o tarkotus teettää tänä vuan pennut. Saa nähd sit millai käy. Kuulemma eurooppalaispentui o täl hetkel aika paljo tarjol eikä menekki ol paras mahdolline. Lama-aikoin kissoihi ja koirii panostettaa, muk ko lama hellää, kiinnostus lemmiki hankkimissee vähenee.

Peril kissanäyttelys oli yllättäi oikee sukukokous. Samast pentueest oli näyttelys Ruska ja Bea velipojat Bono ja Sisu ja lisäks isäpappa Mikki. Pupu-emo ja yks siskoist, Tikru, vaa puuttu, et olis ollu koko perhe koos.

Isä pualt näyttelys oli yks velipualiki, eri emost ja eri pentueest ko nämä Pinkkitassu B-pennut. Ilmankos Mikki-isä saiki näyttely parhaa siitosurokse titteli. Häne varsinaine siitosuras o kyl jo ohitte ja hän käy näyttelyis kastraattiuroste sarjas. Oli siäl näyttelys sit kaukasempiiki sukulaisii, yks isotätiki.

Ruska ja häne siskojes ja veljies isä Mikki o vanha konkari. Täsä hän
näyttää jälkikasvul mallii, millai tuamari pöydäl ollaa. 

Mikki ei taitanu ol kauhee tohkeisas jälkikasvustas. Ehkä hän
funteeraa, et ei o tullu pidettyy niist nii lukkuu. "Kysykää emännält",
hän varmaa vastais, "mää ole hoitanu vaa oma ossuuteni eikä
seuraukset ol mun murreitani."

Miki ja Pupu-frouvva yhdeksä kuukaude ikkäiset pojat oli jo viiskilosii
kollijötiköit, isompii ko isäs. Täs kuvas o Bono Kaarinast. Esti alkuus
hän piti parempan tiirail ohikulkevai ihmiste näyttelyy karvafälly alt. Kai
hän ihmetteli kui häne tämmösee ihmisnäyttelyy o tuatu.

Toine viiskilone jässikkä, Sisu Kirkkonummelt, emäntäs sylys
odottamas vooroos kissatuamaril. 

Siäl näyttelys oli tiätysti kaikki muukki kissarodut edustettuin. Mää seurusteli pääasjas näitte eurooppalaiste kans. En kauheesti perehtyny kiljuvaäänisii ja pantterikuvioisii bengaleihi, karvattommii sfinkseihi enkä amerikkalaisii kiharakorvii. Ne erikoisuudet ei ol mun juttunu, niinko sanotaa. Ko mää vei Ruskaa arvosteltavaks saksalaisel tuamarifrouvval, hän sano: "This is my first experience with Europeans." Eli tämä oli häne ensimmäine kokemukses eurooppalaisest, hän pääsi arvostelemaa ilmeisesti eksoottist kissaa. Hän luki kirjoist ja kansist rotumääritelmää ja arvosteli Ruska joka suhtees valla ekselentiks.

Sikko täl höövelil frouvval tuli seuraavaks arvosteltavaks sisko Bea, hän oliki jo vanha tekijä, ei tarvinnu ennää lukkee papereist. Tuli viäl kolmaski samaikkäine ja sammaa färisarjaa oleva tyttökissa. Bea pääsi heist kolmest ykköseks, Ruska kakkoseks ja se kolmas tyttö kolmoseks. "For me today", perusteli frouvva kantaas. Tarkotti et tält hänest tuntuu täl hetkel. Bea pääsi lisäks väri parhaaks, mis kisas Ruska ei ollu ennää mukan, ko hän oli jääny kakkoseks. Ja lisäks Bea pääsi viäl tuamari parhaakski. Hän sai hianoi ruusukkeit palkinnoks.

"Anna mun kaikki kestää!" Kuvis o pikkune Bea, joka pärjäs reippaasti

tuamareitte venuttelus ja vanuttelus ja viaraitte ihmiste käsittelys. Ruska

pääsi siskoos helpommal ko jäi ensimmäises arvostelus kakkoseks.

Lähempi kuva Beast. Bea eli Pinkkitassun Beatrix oli syntyisäs pesuee
kuapus ja kaikist piänempi viidest pennust. Ruska eli Pinkkitassun Bette
taas oli esikoine ja isokokkoine. Näyttelys Bea vaikutti aika rohkeelt
ja rennolt tyypilt. 

Mää aljoi koht alkuus tippumaa kärryilt, mitä millonki arvosteltii ja minkä tähde. Kotimatkal sanoinki Mikol, sil Ruska omistajal ja kasvattajal, et kissanäyttelys o minust vähä samallaist ko Venäjä tullis. Tuntuu monimutkaselt, ko ole aika pinnallisesti sisäl täsä kissanäyttelymailmas. Ja viäl seki et "For me today", ni et millai kenestäki virkamiähest minäki päivän tuntuu.

Mut komioit ja kauniit oli kissoi. Omistajat siäl keskenäs praatas ja näytteli toine toisilles jöölikkäit kissojas. Määki sai pittää sylys yht luppaavaa nuart eurooppalaiskollii jota häne emäntäs kehu oikee tyrneväks. Ja kyl tämä tyrnevä kollipoika oliki, ja lisäks kiltti ja kesy. Kulki sylyst syllyy eikä ollu moinaskaa.

Näyttelyis kattellaa toiste kissoi sil silmäl. Ja tehdää alustavvii ja intiimeit tunnustelui tulevist parituksist. Kissamailmois o semmosii hööveleit madameit, jotka saunoisas tai muis buduaareisas harjottaa laillist ja kunniallist kissoje seksipalveluitte myyntii. Sillo ollaa kyl ain  liikkeel ihan tositarkotuksel jälkeläiste toivos.

Ruskal o kahde viiko pääst äiti-tytär-viikoloppu
Jyväskyläs. 

Ruska pää menoks o suunnitelmis toinenki kissanäyttely, kahde viiko pääst Jyväskyläs. Sillo hän lähtee ilma minnuu. Hän saa kaverikses sil kerttaa emos Pupu ja he meinaa ol siäl Jyväskyläs kokonaise viikovaihtee, perjantaist sunnuntahi. Siit tullee Ruskal ja häne emolles äiti–tytär-viikolloppu. Saa kuul sit, millai he toisilles sihisee ja suhisee.

Täs eilises kissanäyttelys oli mukavaa semmonenki asja, et mää opei – tai mul palautettii miälee – kaks porilaist sannaa: tyrnevä ja praataamine. 

Aamurusko

Voisko kuvitel arkisempaa, harmaampaa ja tylsempää paikkaa ko bussipysäkki? Tänä aamusti mää seisoi pysäkil vartoomas linjapiilii. Siin oli muitaki ihmisii ja kaikki seisoskeli ilmeettömin ja väsynee näkköisin ja vahetti painoo jallaalt toisel, joku näpytteli kännykkääs. Yhtäkkii mää huamasi et ei tää olekkaa hassumpi plassi. Millai arkiselt pysäkilt voiki näkkyy näi kaunis aamurusko ja lumine maisema? Kamera täyty kaivaa kassist ja ottaa kuvia. Mää heräsi.

Tämä taisi ol joulu jälkee neljäs kertta, ko aurinko näyttäyty tääl Espoo ja Kauniaise kulmil. Tyämaani pihas Kauniaisis taivas oli kirkas ja puis oli lumipalloi!

Kui paljo oikee ihmiset tänä talven o mahtanu plokat täst talvest? Kuviaki o varmaa pelkästäs Suames otettu tuhansii jollei miljoonii. Ja nettiinki pantu kauheettomat määrät. Määkää en ole mikkää valokuvaaja ja piänel digikameral knapsuttele näit kuvia. Mut talvi o kaunis ja kuvia tekkee miäli näyttää muilleki. 

Ärrämäine olo

Joskus elämä murjoo piänesti tai suuresti ja tullee ärrämäine olo. Kyl onki hyvä, et mää ole jättänyt tämä porilaise ree eli ärrä käyttämäti ja tyytyny enttisen porilaisen, nykyisen ja pitkäaikasen espoolaisen vaa deehe. Mää voinki ottaa tämä ree käyttöö ain silloko o ärrämäine olo.

Onneks meil o tämä ilone ja eläväine lääke ärrämäist olloo vastaa, Serotoniini Extra Prolong. Suameks erikoispitkävaikutteinen hyvänmiälenilopilleri, nimittäi mee kissa Ruska, joka joka ikine päivä kaataa keinustooli hyppäämäl ilosesti täyres faarttis se karmil. Me vaa tyynesti nostetaa se keinustooli pystöö. Mut jos ilopilleri jonaki kauniin päivän onnistuu hajottammaa mu keinustoolini, sit minnuu kyl harmittaa, ottaa oikee syrämmest. Mää ole saanu se viiskymentvuatislahjaa äitiltäni. Hän taas oli ostanu se huutokaupast. Se o hiano vanha keinustooli, nakkilalaise näkköine mut piäni ja siro. Äiti o itte kunnostanu se ja maalannu valkoseks.

Sikko tämä ilopilleri ehtomyähäl tullee uniseks ja rauhalliseks, hän tuppaa minu syllyyni. Jos mul o sillo tiatokone eli sylimikko sylys, hän ottaa oikeurekses puskee ittes sylimiko al ja mun o pakko siirtää vehje syrjää ja nauttii levollisest ja laarukkaast hyrräyshetkest, silitel hänt kärelläni ja ol vaa ja istuu hiljaa, mittää muut tekemäti.

Yks yksinkertane tapa helpottaa ärrämäist olloo o men Ärräl, sin mist voi larat liikennekorttii arvoo tai aikaa tääl pääkaupunkiseurul. Ja sit siält voi ostaa Fazeri sinist. Seki helpottaa olloo ja tullee heti parempi miäli. Kävely ulkon raittiis ilmas o kans aika tehokas konsti torjuu ärrämäist olloo ja ärrämäisii ajatuksii. Tai sit semmone et mennee kirko takapenkil istumaa sillo ko kirkko o tyhjä mut joku harjottelee urkumusiikkii, istuu siäl hiljaa eikä ajattel oikee mittää, korkeintas et täsä mää ny taas ole ja mu ja mu asjani kyl nährää. 

Huavutust

Siskoni Auli anto minul joululahjaks alpakkavillaset ranteelämmittimet, häne itte kutomas. Hän o näyttäny niist kuvia tääl. Ny kävi sillai, et mää huavuti ne, kylläki ihan vahinkos. Minnuu harmitti kauheesti.

Oli mukava pittää niit ranteelämmittimmii kädes ehtoisi suihku jälkee ko istuskeli kylpyjakku pääl. Tuntu et ne villakäsineet lämmitti muutonki ko vaa ranteit. Mää pidi niit kylpyjaku taskus. Viikoloppun Ruska-kisu tuli puskemaa ja hiamailemmaa minnuu nii lujjaa, et mult kaatu pual kuppii kaffet kylpyjaku pääl. Ja kylpyjakku meni samatiä pyykkikonneesee. En tiätysti muistanu ottaa ranteelämmittimmiini pois taskust.

Miäs tyhjensi pyykkikonnee, pani pikkupyykit kylpyhuanee patteri pääl ja vei isommat pyykit kuivaushuaneesee kellarii. Ei hän mittää sanonu. Vast joskus myähemmi mää kattoi, et mikkä ihmee vihriäiset pikku töppöset tual kuivuu kylpyhuanee patteril. Oho! Ne oli mu ranteelämmittimeni, oli menny kauheesti kokkoo. Ne oli niinko vauvvakokkoiset. Viime talven mää hukkasi Auli antamat sormikkaat yhdel Helsinki-reissul. Ja ny mää huavuti toiset.

Mut mää ole venuttanu niit huavutettui ranteelämmittimmii ja tupannu käteni niihii. Ne o ny enttistäki lämpimämmät.

Kumma juttu, et kissaki kiinnostu heti näist huapakäsineist. Tärkee näkköisen kantaa niit suusas. Mut en onnistunu saamaa kunno kuvvaa, mis näkys se kantamine.

Koivukuja

Mee oli eilä käsketty kyllää yksil 60-vuatispäivil Kurajoel. Kurajoki o kulmakunta Perttelis, joka nykyää kuuluu Salloo.

Koko menomatka sin Turu suuntaa mää päivitteli ja ihmetteli et kui kaunis mailma mee ympäril o. Tuli piänt lumehipsutust, ei mittää lumipyrryy ollu. Mettät ympäril oli puhtaavalkosii ja lumihuurteisii, lehtipuitte oksat kuura koristelemii. Taivas oli tasase harmaa.

Sit käännyttii viimisel pikkutiäl enne määräpäät, Siltasetiäl. Se vast kaunis oliki. Oli pakko pyytää et Esko pysättäs auto. Mää meni ottamaa valokuvvii.

Viäl kotimatkallaki mää ajatteli tätä lumist kauneut, vaik oli jo pimmeet. Suunnitteli et mää kirjota täst plokikirjotukse ja laita näit kuvia tän näi. Ehtoosti koton mää avasi tiatokonnee ja kattoi, mitä siskoni plokis sinä päivän oli tapahtunu. Oho! Taas kerra hänel oli samallaisii kuvia ja ajatuksii. Hän oli ottanu kuvia lumisist puist ja hänel oli tullu joululaulu miälees. Hän oli pannu se laulu Winter Wonderland sanatki sin ommaa plokkiis. Mulleki tuli joululaulu miäleeni! Mun miäleeni tuli se, et Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas... Taivas ei kyl ollu sinine. Silti se harmaa taivas sen kaike kauneude yläpual näytti huikaselvalt ja kirkkaalt.

Tuli semmone miäli, et täl koivureunusteisel mättätiäl täytys välttämäti pääst uudemma kerra valokuvvaamaa kevvääl silloko nämä koivut o hiirekorval. Ja sit suviaikaa, ko koivut o oikee vihriäisii ja rehevii. Ja sit taas syksyl, ko tääl o keltane ruska.

Lemmiki virka

Eilispäivän tammikuu yhdeksäs mee lemmikil Ruskal eli Rusul tuli ikkää yhdeksä kuukaut. Melkei jo täyskasvune kissa tämä fröökynä o.

Ussei tullee miälee kui hyväosane tämä piäni kissa o. Kui hänest tykätää vaik o vaa kissa. (Kui ni vaa?) Leikilläs me ollaa sanottu Ruskaa Viherlaakso prinsessaks. Häne kasvattajas kävi jouluaikaa meil kattomas Russuu ja sano, et o mukava nähd, et Ruska o onnelline.

Joku päivä takasi mää päivitteli Eskol, et kyl täl Rusul o hyvät oltavat, nukkuu vaa ja leikkii ja vaanii ja o sylys siliteltävän, ja syä kupist.

Esko vastas et: "Kisu o osannu järjestää asias."

"Kui ni, mitä sää ny tarkotat?" mää kysyi.

"Sitä et kissa o ollu viisas ko o ruvennu aikoinas kimppaa ihmise kans. Antanu kesyttää ittes. On saanu mukava elämä."

Ni et olisko kissa kaukaa viisas?

Kissat se paremmi ko muutkaa eläimet ei yhtää näyt silt, et ne tavottelis onnellist elämää. Ne o vaa sitä mitä o. Varsinkaa kissat ei edes miälistel ihmisii.

Eläimet ossaa lisät ihmisil hyvvää miält ja tyytyväisyyt. Ne ossaa ol omistajies terapeuttei. On se kuulemma ihan tiäteellisesti todistettu, et jos istuu ja pittää kissaa sylys ja silittää sitä, ni verenpaineki laskee. Olisko nykymailma aikaa kissoje ja koirie yks virka näyttää esimerkkii ihmisil, millai ollaa yksinkertasist ja tavallisist asjoist ilosii ja onnellissii, ihan niinko ne jokapäiväset asjat olis jottai ihmeellist.

Eläimis o jottai semmost luamakunna täydellisyyt, mitä o kukissaki. Ne o ylimääräsii lahjoi, jokka ossuu ihmise tiäl ilostuttamaa ja joskus lohduttammaaki. Ja olemaa lähel sillo, ko ihmiset ei ol, joskus  ymmärtämmää sillo, ko ihmiset ei ymmär. Vaik kyl se alkaa ol jo liika iso tehtävä eläimel. Elukal o oikeus ol eläin.

Ruska tykkää leikkii lelu kans, josa o toises pääs keppi ja toises pääs leppäkertu näkköine pehmoleppäkerttu ja naru siin välis. Hän ottaa leppäkertu suuhuus ja kirmaa kovvaa faarttii huusholli toisest pääst toisee päähää ja vettää narruu ja sitä tikkuu peräsäs niät kolina käy. Ja välil hän sömplää narruu ympäri huanekalui, ussei just tämä keittiöjakkara ympäri. 

Orkideakuulumissii

Vaaleekeltane orkidea rupes viikovaihtees kukkimaa. Perjantai-iltan yks knuppi alko ravottammaa terälehtii, lauvvantain se kukka aukes lissää ja sunnuntain oli jo ihan auki. Viäl sihe o tulos usiampi kukka.

Mää ole ennenki sanonu, et orkideat ei tunnu minust tavallisilt kasveilt. Ne tuntuu vähä niinko olennoilt, ei ny just eläimilt, mut enemmilt ko pelkät kasvit. Niihii syntyy tunnesuhde. No, ehkä kyl muihinki kasveihi voi syntyy. Tämä vaaleekeltane orkidea o saapunu meil Koskelt suruvalittelukukaks silloko mun äitini kuali, kevvääl 2007. Meil muuttos jälkee se piti pari vuat taukoo kukkimises. Mut ny se kukkii jo kolmat kerttaa. Vai tua noi ni... pitäskö sannoo "hän", ninko mää sano kissoist?

Valkosii orkideoit meil o kaks, ja ne valkoset o ahkerii kukkijoit. Tämä yksilö (vasemmapualeine) tuli ilostuttamaa minnuu 60-vuatissyntymäpäivänäni ja se o kukkinu melkei koko aja yhtmittaa jo yli vuade. Toiseenki valkosee o tulos knuppei, mut se ei ol näis kuvis.

Tos valkose orkidea viäreises kuvas o venuksekenkä, jonka mää sai joulual yhdelt ystävältäni. Se o asustanu mee huushollis jo yli neljä viikkoo ja näyttää viihtyvä hyvi ja kukka o säilyny tuareen näi kauvva.

Kissat sipsuttaa ja koirat saapastellee

Kissaomistajat tiätää, et kissat tykkää änket koloihi ja laatikoihi. Nii mee Rusuki. Täsä kuvas Ruska o tunkenu ittes korrii, joka o muutonki täyn sekalaist tavaraa.

Mää luulisi, et täs suhtees kissat o erilaisii ko koirat. Koirat taitaa ol enämpi ahtaapaikakammosii. Ei ne tykkää men minnekkää piänii komeroisii. Ne tykkää ol avoimemmis ja avarammis tilois. Luulisi ainaki. Eikä koira kroppa ol nii notkee ja irtonaise liikkuvaine ko kissa, ni et se mahtuskaa yht piänii tiloihi.

Mist mahtaa johtuu, et aika monet koirat pelkää uutenvuaten rakettei ja muutonki pauket ja rätinää, mut kissat ei? Ei ainakaa ne kissat, joist minul o kokemust. Ei tämä Ruskakaa pelläänny tänä uutenvuaten, joka oli häne ensimmäises. Ruska istu kyl ikkunalaudal ja seuras räiskyvii rakettei ja oli hiukka ihmettelevä näkköine. Korvat liikku ko hän kuulusteli. Mut ei mittää sen kummempaa. Mahtaako raketit koira perimäs ja pääkopas hälyttää jostaki semmosest vaarast, mitä kissat ei tunne tai ei ymmär?

Jostaki mää luji just, et koirat ei ymmär ihmiste viästinnäs hallaamist, ne ei ossaa tulkit sitä oikei. Koirat näkkee perheejäsente hallaamises taisteluu ja voimaimittelyy, uhkaavaa painiotteluu. Jos isäntä ja emäntä hallaa, koira hualestuu ja alkaa vinkumaa ja haukahtelemaa. Ja ihmiset taas tulkittee se helposti vääri, et koira olis mustasukkane. Mut ei se mustasukkasuut ol, se o hualestumist siit, et mitä nua ny oikee meinaa, mahtaaks täst tul kovaki riita. Jos koirat keskenäs kaulailee, sillo ne taistelee, joko leikilläs tai tosisas.

Täsäki suhtees kissoje viästintä o ilmeisesti erilaist ko koirai. Ainaki Ruska käyttäytyy erilail. Hän ruppee kauheesti kehräämää, jos Esko ja mää halataa ja ollaa liki toisiimme. Hän saattaa tul sihe kolmanneeks puskemaa ja kehräämää. En tiä millai sitä pitäs tulkit. Näyttää silt, et hänki tahtoo ol liki ko muukki o. Ja et hänel tullee hyvä miäli. Onko se sit mustasukkasuut,  sitä en tiä. Ei se silt näyt.

Kissatki painii keskenäs ja sillo kaulailee. Mut kyl ne kaulailee muutonki, sama huusholli kissat voi nukkuu yhdes mytys, poski päi toise poskee ja sylityste, tassut toistes kaulal. Ja ne puskee toine toisiis ja merkkaa huanekalutki naamaferomoneillas. Voi ol et kissa tulkittee hallailuu ja pussailuu semmoseks merkkaamiseks, mitä se itteki tekkee, ko hiaroo naamallas ja pyhkee kyljilläs.

Kissat sipsuttaa, hyppää korkeel, tekkee baletti- ja trapetsitaiteilijoitte temppui ilma tuntikausie päivittäist harjottelluu ja monivuatist koulutust. Koirai hianomotoriikka o vähä niinko saapastelemist kissoje sirroo sipsutuksee ja notkeisii, hallittui pantteriloikkii verrattun.

Just ko mää oli funteeraillu näit koirai ja kissai eroja, mää kuuli, etä yhde tutu koiravanhukse, minu sisareeni perhee Ruffe, elämä o eile tullu määräpäähääs. Oi voi Ruffee, kyl hänki oli aikamoine saapastelija, legenda jo elläisäs. Ne harvat koirat joihi ole tutustunu, o lähtemättömä muisto jättäny, nii tämä Ruffeki.

Kyl kissaihmises koiraihmisenki aineksii o.

Mustavalkost vai värillist

Sama kuva isost vanhast tammest mustavalkosen/harmaasävykuvan ja värikuvan. 

Sihe aikaa, ko kaikki lehdet vooros jälkee rupes julkasemmaa kuvia färillisin, mustavalko- tai harmaasävykuvat tuntu "värittömilt" ja pliisuilt, mittääsanomattomilt, ykstasosilt. Ja vanhanaikasilt. Sanomalehdetki o tullu värillisiks.

Sitä mukkaa, mitä värillisemmäks ja räiskyvämmäks kaikkie viästimie mailma o muuttunu, sitä tehokkaammi  mustavalkokuvat o ruvennu erottummaa joukost. Niist o alkanu tul melkei tehokeino, ko ympäril kaikki o ylettömä värikylläist.

Jos jollaki o mustavalkoset asenteet ja puhheet, muut ei välttämäti näje hänt minnää kovi harmaan tyyppin, pikemminki huutomerkipunasen tai muuto nii rasittava räikeen, et hänelt pitäs saad suu tukkoo. Mustavalkoset valokuvat o pliisui mut mustavalkoset puhheet ja miälipitteet o ärsyttävästi liika värittynneit.

Joskus elokuvis, jokka tiätysti nykymailma aikaa ain o värillissii, erotettaa esimerkiks muistot, takaumat ja unet elokuva senhetkisest valvetodellisuudest sillai, et ne o mustavalkosii. Mustavalkosii unia. Mustavalkosii ajatuksii. Mustavalkosii muistoi. Ihmise pää sisäl mustavalkost ja pää ulkopual värillist.

Mut kyl elokuvas vois ihan päivastasestiki todellisuuksii kuvat. Kummat o värikkäämpii ja lennokkaampii, unet vai valveajattelu? Kummat o tiiviimpii ja tihkuvampii, tärkeet muistot vai nykyhetki?

Elokuvas vois ol vaik joku keski-ikkäine päähenkilö, jonka elämää kuvattas mustavalkosel filmil. Hänel olis tommone tasase harmaa mut kiiruine ja ylitäysinäine elämä, juaksuu paikast toisee. Harmaa ja mustavalkone koti ja perhe ja tyäpaikka ja harrastukset ja laste harrastukset. Hän kulkis kiiruusti mustavalkoset vaatteet pääl mustavalkosis metrois ja ratikois ja liukuportais. Ehtoisi kattelis hiukka aikaa uuttisii mustavalkosest lcd-väritelkkarist. Kävis nauttimas herkkuaterioit  mustavalkosis ravintolois ja matkustais ulkomail mustavalkosil siivil. Joka pual ympärilläs harmait mustavalkosii ihmisii. Värit olis hukas ja kadonnu.

Mut häne unelmas ja ajatukses olis värillissii, sillo ko hän hetkeks vois pysähtyy. Unet olis värikylläisii. Lapsuudemuistot olis riamukirjavii. Mukko hänel tosielämäs ei oikee olis aikaa näil värillisil hetkil.

Täsä elokuvas vois ol vaik viäl joku semmone teema tai juani, et päähenkilö joutus kauheesee kriisii. Ja sit karanneet värit vähitelle alkas kajastammaa häne elämääs.

Millai hän vois ne värit löytää? No en tiä, muttei ainakaa sillai, et häne täytys matkustaa mailma ympäri värie peräs, painaa kaasuu niät vauhti ja tahti kiihtys, lisät volyymii, räisket ja präisket. Ehkä ne värit alkas lempeesti läikehtimmää ja tiivistymmää ja tihkumaa, ihan vaa ilmatteeks, niinko lahjaks, ilma häne ommaa yrittämistäs ja pyrkimistäs, vaik hän itte olis mittää tekemäti ja minnekkää pyrkimäti.

Maistuisko blogi? Oleks glögänny? Entäs polkannu?

Tänäpä oli minu miälestäni ensimmäist kerttaa oikee kevväine tuntu ilmas, vaik oli 15 astet
pakkast tääl Espoos. Aurinko paisto kirkkaalt taivaalt, kylläki aika matalalt.

Tämä bloggaus o avannu mul ihan uut mailmaa, jollei peräti viäny minnuu eri planeetoil, ainaki kurkkaamaa. Omalt piänelt planetaltani, täält näi mää kattele ja imhettele, ko viaraat planetat sujahtellee ohitte. Ihmiste mailmat. Siäl vilahtaa silmie ohitte jännittävvii pohdiskelui ja kannaottoi ja kiahtovii käsitteit: count up, katalyytti ysi, maltikko. On kuvia ihanist tauluist, uusist laste ja aikuiste vaatteist, käsitöist, lankoist, kipoist ja kupeist, maisemist. On erilaisii ihmisii, erimaalaisii, naisii ja miähii, enimmäkses naisii, erilaisis elämätilanteis ja ikävaiheis olevii.

Minu yks ystäväni oli ollu pari viiko matkal ja häne matkas jälkee juteltii kuulumiset. Mää kerroi, et meil oli just ollu yhdet viaraat.

"Tarjosiks sää heil jotaki?" hän kysy.

"Blogii", mää vastasi. "Ei..., eiko... No mitä se ny o se... se joulujuama... Glögii!"

Taas tuli muistutus, ettei vanhuus tul yksinäs.

Ja vaik en ny valla sevottas kokonaisii sanoi, ni mu sormeni sevottaa kirjaimet väärää järjästyksee. Sormet kirjottaa: mää ole "polkannu".  Piti kirkottaa... eiko kirjottaa, et mää ole "plokannu". Tai mää kirjota, ettei sanat mailmast "polu". Ja sit lorjaa: "lopu".  Helposti "perusasjast" tullee "persuasja", "seurakunnast" tullee "seurkaunta" ja "portti" onki yhtäkkii "protti".

No, ei tämä ihan täysi uuskaa ilmiö ol. Minu kansakoulu ainekirjotusvihkooni mää ole jo kirjottanu, varmaanki kiäli keskel suut et, syksyl "sage ropisee", ja enne pääsiäist pannaa "pääsiäistihuja" rairuahoihi.

Ei mul silti mittää lukiräihiöö ol ikän diagnosoitu.

Äitini ain jutteli isäst juttuu, et ko häne piti kirjottaa johonki tärkeesee tehtäväpaperii, ko hän kävi sillo veturikuljettajakurssii, et "radio", hän kirjottiki oikee hualellisesti et "dario". Ni et olisko vähä sukuvikaki? Isäl tua lipsahdus kylläki johtu siit, et porilaisen (yyteriläisen) hän puhu tiätysti "rariost". Ja sikko piti se sana kirjottaa, sattu vahinkos d väärää kohtaa.