Sohvi tuli yllätyksen

Sohvi ulkoilemas Viherlaakso mettäs kevvääl 1992. 

Mun lapsuude- ja nuaruudeaikanani kotonani oli usseempii kissoi. Ensimmäine oli Mikki, joka  keskekasvusen putos likakaivoo ja hukku. Mää oli sillo kolme vuade vanha. Sikko mää oli hiukka toisel kymmenel, tuli Miku ihan piänen rääpäleen. Mikust kasos laajal reviril liikuskeleva kolli, joka oli pitkii aikoi pois kottoo. Sit tuli takasi tankkaamaa, huilaamaa ja parantelemaa tappeluhaavojas ja -kraapaleitas. Viide vuade vanhan Miku hävis, ei ennää tullu kottii reissultas, eikä koskaa saatu tiätää, kui häl oli käyny ja mihe hän oli menny. Seuraavaks meil otettii taas kolli, jol oli juhlalline nimi: Arvo. Arvo jouduttii lopettammaa kans joskus viide vuade vanhan, ko oli pahasti telonu takajalkas, tai oliko ammuttu jalkaa. Eikä viimine kissa Alina ollu yhtää sen pitkäikkäisempi, vaik oli leikattu naaras ja pysytteli pihapiiris.

Mää tykkäsi näist kissoist, mut niihi liitty raskait sydänsuruja, ko kaikki kuali enne aikojas. Myöhemmi kyl äitilläni oli viäl yks kissa, Jaska, joka eleli pitkä elämä äiti vanhuudenpäivin. Jaska oli kyl alu alkai nuaremma sisareeni kissa. Jaskaa ei päästetty vappaaks ulloos,  mut suvisi hän oleili päiväkaudet naru pääs liakas äitini pihas. Jaska oli äitilleni oikee rakas kissa ja eli pitkä, hyvä elämä.

Mut mun piti täsä näi kertoo omist kissoistani.

Aikuiselämäni aikan mää oli tullu siihe päätöksee, et mää en koskaa ot ittelleni mittää elukkaa, enkä ainakaa kissaa. Mää ajatteli et jos ottaisi kissa, mää tulisi ihan kissahöperöks, ko tiäsi tykkääväni kissoist kovasti. Kaikil ihmisil mää vaa toimittasi et mitä ihmeellist mu kissani o tehny ja mitä se o ymmärtäny ja mimmone se o ollu. Ja varmaa melkei sitäki, et mitä se on mul sanonu. Ja muut ihmiset tuntis minu höpsön vanhanpiikan, joka olis ain vaa intoo piukas kissastas niinko höllä tröijjy.

Oli mul kyl muitaki pätevii syitä. Lapsen mul oli ollu astma, ei kylläkää allergine mut semmone, jota sanottii rasitusastmaks. Ja ko mää eleli yksinäs ja ussei oli myähää ehtooseenki tyämaal, kissa parka joutus olemaa liika paljo yksinäs. Jos mää tykkäisi matkustaa vaik ulkomail, sillo olis ain mure, kuka kissaa hoitas.

No, tälläi näi mää oli päättäny.

Oli maaliskuu loppu 1992. Mun isäni oli just hiljakkoi kuallu. Mää oli vähä pääl 40 vuade vanha, tyytyväine ommaa elämääni. Mää viihdyi kovi hyvi yksinäni ja oli onnelline omast kodist, jonka oli onnistunu saamaa, tilava kaksio mettä syrjäst Espoo Viherlaaksost.

Yhten kauniin päivän mu siskoni soitti mul töihii ja kysy et otttasiks sää kissa. Ja mää vastasi et juu, kyl mää ota. Jälkeepäi ole funteerannu, et ehkä mää en ollu ihan omillani, ko isäni oli just sillo kuallu.

Sisko opiskeli sillo eläinlääkäriks ja hänel oli eläinlääkärisijaisuus Kemis. Hänel oli tuatu lopetettavaks nuari ja häne miälestäs poikkeuksellise kaunis naaraskissa, jonka nimi oli Sohvi. Hän oli saanu vaikutelma, et kissa oli oikee kiltti ja hyväluanteine, hän oli saanu otettuu Sohvilt verinäytteenki ilma rauhotust. Sohvi perheesee oli tullu allergia ja he oli yrittäny hakkee kissal uut kottii mut ei ollu luanannu. Sisko oli heti sanonu, et kyl hän noi mukaval kissal kodi löytää, ei hän sitä lopettaa tahdo.

Eikä munkaa olis henkepelastukse tähde mikkää pakko ollu Sohvii ottaa, koska siskoni oli pannu töpinäks ja hänel oli jo muitaki mahdollissii koteja tiados. Ja hän sano, et jolsei kottii löydy, hän pittää se vaik itte, oma kissas kaverin.

Äiti oli just sillo visiitil sisko perhees. Sovittii et äiti tois kissa mukanas Porrii pääsiäiseks ja mää tulsi pääsiäise viattoo sin ja toisi kissa siält sit Espoosee . Oltii äiti kans sovittu träffit Tampereel Kemist tulevaa junnaa. Mää löysi junast äiti ja samal kissa. Kissal oli piäni omaisuus mukanas enttisest kodostas. Vaaleesinine kuljetuskoppa, vaaleesiniset valjaat ja vaaleesinine hiakkafati, lisäks ruaka- ja juamakuppi ja kynsisakset.

Kissa matkusti kopas ihan rauhallisesti ja katteli minnuu vastaa ko mää katteli hänt. Vast ko tultii äiti tyä ja kissa päästettii kopast, hän järkytty ja hermostu ja meni piiloo. Mut jo seuraavan päivän hän tutki paikat ja alko tutustummaa meihii ihmisii. Pääsiäispyhin mää matkusti Sohvi kans Viherlaaksoo.

Sillai Sohvi tuli mu elämääni, ihan yllätyksen.

Mää oli ollu selvil siit, et mää tykkää kissoist. Mut en ollu varautunu siihee, et kissaki tykkää minust. Oli kiinnostava seurat sitä, kui Sohvi luattamus ja kiintymys minnuu vahvistu. Ehkä hyvä luattamussuhtee saamine Sohvii kesti vuade verra.  Se oli mul yllättävvää, et kissa ei ol pelkkä kohde, jost ihmine tykkää. Kissa ja ihmise välil syntyy jotaki semmost, mitä voi sannoo suhteeks.

Se mure mul oli, et Sohvi joutu olemaa päivät pitkät yksinäs. Joka päivä, ko mää tuli töist kottii, Sohvi istu kööki ikkunas ja katteli ulos. Ja ko mää avasi ove, se oli nenä overavos vartoomas.

Ruakatottumuksis Sohvi oli varsinaine jästipää. Mikkää purkkiruaka ei kelvannu. Eikä porsaa sydän. Muroja Sohvi oli tottunu syämää ja raakaa jauhelihhaa ja silakoit. Ja kermaviilistäki hän tykkäs. Ko yriti opettaa Sohvii syämää porsaasydänt tai purkkiruakaa, Sohvi paastos puhtaasti kolmeki päivää. Kolmanten päivän mul hermot petti ja mää hellyi antamaa ruakaa minkä Sohvi kelpuutti. Täs asias Sohvi vei voito.

Täsä viimises kuvas Sohvi keikistellee kirjahylly pääl, jon hän hyppäs suaraa laatteelt. Ponkasi vaa ja sinne meni! Hänel o semmone ilme, et ähäkutti, etpäs uletu minnuu.

Myähemmi mää oli kirjeevaihdos Sohvi enttise emännä kans ja kerra tämä kävi kattomassaki Sohvii. Hän kerto, et Sohvi oli hajettu vaatimattomast maalaistalost Tervolast lehti-ilmotukse perusteel. Talos oli sil hetkel koton vaa vanha pappa, kuka esitteli pennut. Niit oli peräti kahdeksa yhdes pentuees. Sohvi oli pentuees selvästi piänin mut kaikis nätein. Ko pentuu oli siin valikoittu ja epäröity, kannattaako se kaikist piänemmä ottaa, pappa oli lohduttanu, et kyl siit hyvä hiirikissa tullee.

Sohvi parka ei senjälkee yhtää ainoot elävää hiirt nähnykkää. Mut hänest kasos oikee isokokkoine ja vankka naaraskissa.

Tarina jatkuu...