Kirjanurkka, lepopaikka ja keskeneräset käsityät - kolme haastet

Nyt mää vastaa kolmee eri haasteesee samal kerttaa.

Rva Pioni  haasto 10.6. kommentissas yhtee minu postaukseeni minu kertomaa keskeneräsist käsitöist. Ja muukki vois kertoo.

Auli Virveriikka-plokis haasto lukijoit kertomaa: mitä näet, kun lepäät.

K-blogi - koko lailla kirjallisesti esitti haastee: kerro, millainen on se paikka, jossa kotona mieluiten luet.

Ensimmäises kuvas kirjahyllyi välis o mu lukunurkkani, joka yhtläi o mu rentoutumispaikkani. Eli se o mu lepopaikkani, semmone valvelepopaikkani. Siin mää miälelläni lue, siin mää plokkaile ja pidä tiatokonet sylys. Välit pidä sylys ja silittele kissaa. Siin mää ussei aamusti enne töihii lähtöö istu tekemäti mittää, ole vaa. Ole ottanu tavakseni pittää semmosii "olemishetkii". Ne o tärkeit lepohetkii.

Aika kumma yhdistelmä kylläki, et täsä mu lepopaikassani näkkyy keskeneräsii käsitöit, eli vastaus Rva Pioni haasteesee. Ei niit varsinaisii käsitöit mut kumminki käsil tehtävii töit. Ilmeisesti ne ei ol kauhee stressaavii, ko mää pysty niitte viäres kaikes rauhas huilaamaa ja olemaa vaa. Joskus joistaki ihan piänist hommist kehittyy semmone jumi, ettei saa millää tehtyy. Vaik olis pikku homma vaa. Toisel pual mu istumapaikkaani o kori täyn laskui, jokka olis tarkotus plokat ja pan mappii. Ja looras, joka o toisel pual nojatualii, o kirjaaläjä al papereit jokka o seisonu siin ainaki vuade ja varronnu selvittämist.

Suaraa mu edessäni o ikkuna. Ikkuna edes roikkuva amppeli oli tosikauvva tyhjänäs, ko en vaa toimertunu hankkimaa sihe mittää kasvii. Ihan hiljattai sai aikaseks ja osti vaaleevihreelehtise viherkasvi. Mut sevvert homma jäi keske, et en huamannu kyssyy tämä kasvi nimmee enkä hoito-ohjeit. Viiko pääst se rupes lykkäämää keltasii kukkasii, vähä niinko suikeroalpis. No, sai mää vihdoviime kukkase amppelii vaikken viäl tiäkkää sen nimmee. Siin o erikoise vaaleevihriäiset pyäreet lehdet.

Sit kysymys, mitä mää nää ko mää huilaa. Ussei iltasi mää nää ikkuna ja keltaste verhoi ja kukka-amppeli lisäks, et minnuu vastapäät toises samallaises nojatualis istuu mu miäheni. Kissa o alkanu menemää häne syllyys, oppinu, et hänenki sylysäs voi ol, varsinki silloko mun sylysäni o miniläppäri. Miäs kattoo ehtoisi telkkarii ja mää kuulustele toisel korval. Ussei mää tarkasta hänelt: "Ai mitä se sano!" "Mitä tua tarkotti?" Mää nää televisio mutten varsinaisesti kattel sitä, ajatukset o mual.

Huanee vasemmal pual mää näe edessäni puusoffa jonka pääl o nallei ja mokkuloit. Takanurkas oleva nuke mää ole saanu lapsen. Soffa o ollu mu äitini kasvatusäiti sänkyn suurimma osa häne elämääs. Ja äitiki nukku lapsen tämä täti kans ain talvisajat, äiti karmipual ja täti reunapual. Soffa levitettii yäseeks ja koottii päiväks.

Soffa färi oli aikasemmi sinine, sit se oli maalattu usseempaanki kerttaa valkoseks. Muutama vuasi takasi mää hioi kaikki maalikerrokset pois ja maalasi se sinisel maalil, yriti ottaa mallii siit alkuperäsest. Ei ol tarkkaa tiatoo siit, kui vanha tämä soffa o, mut on se ainaki yli 80 vuade vanha. Se o alialkaei kuulunu ihan eri ympäristöö ja kulttuurii, maalaissepä pirttii Pori maalaiskunna Yyteri kyläs. Ja nyte se asustaa espoolaise kerrostalohuaneisto televisiokatteluhuanees. Mää kattele se soffa päätyy, ko huilaa omas huilaustualissani.