Ruska ensmäine riijjuureissu ja mitä opimme tästä

Opittii taas se, ettei kaikki menekkää suunnitelmai ja toiveitte mukkaa. Ja ettei kukkokaa ain käskei laul.

Helatorstaiaamusti me lähdettii ajelemmaa Koskel päi Varsinais-Suamee. Mää oli hiukka aanaillu Ruskal kiima-aja alkamise merkkei jo koton mut peril Koskel oli ihan selvä tapaus: juaksu pääl. Oli varronnu sitä pitemmä aikaa ja reppuki oli jo valmiiks pakattun mukkaa otettavaks, jos tarttis sulhasii lähtee. Mut just nyte ja siäl Koskel en ollu varautunu, en ollu huamannu edes kissa kynsisaksii ottaa mukkaa, vaik oli ajatellu et täytys, ja kissal oli pitkät kynnet. Knaftisti oli mukan viikollopu ruuvvaat.

Mitä siin sit muut ko heti torstaiehtoosti Ruska kasvattaja ajo Helsinkist Koskel ja kiikutti neitokaise Sinfonia-kolli tyä Sastamallaa. Peril Ruska oliki ruvennu ryppyilemmää tai oikeastas raivoomaa. Sinfonia oli tullu hänneesee ystävällisesti ja kiinnostuneesti tutustummaa, ko hän oli viäl kopassas, ja siittäkös Ruska oli ruvennu rähisemmää. Juaksu merkkei ei täl fröökynäl ennää näkynykkää. Hän sai ol yksi omas huanetilas ja siälläki hän linnottautu koppaas ja pysy siäl seuraavaa päivää astikka.

Oli hän sit hiukka leppyny, tutustunu huaneesee ja ruvennu syämäänki. Hän oli haistellu Sinfonia pettii ja pissalaatikkoo ja osottanu miältäs ja sihissy. Overavost hän oli saanu kattel itte Sinfoniaa, ja taas oli oikee kiroilu alkanu. Yhtee heit ei uskaltanu päästää.

Ko mää en ollu tätä näkemäs, mu o tämmest käyttäytymist Ruskalt vähä vaikeet edes kuvitel, ko koton hän o kiltti ko ihmise miäli, lempee ja pehmone ja kehrääväine. En varmaa edes uskos, jossen kissanäyttelys olis nähny kui pahasti hän murisee ja sylkee ja mulkoilee muit kissoi.

Myähää eiläehtoosti eli sunnuntain Ruska tuatii kottii Viherlaaksoo. Kotimatka oli menny nätisti, ei hän ennää kiroillu. Muutama säkkeistö hän oli alkumatkast miukuillu, sit ollu levollisen kopassas.

Koton alko tasane kehräämine. Ensti hän kulki tyytyväisen ympäri ja teki tupatarkastukse, välil poikkes syämää ja koko aja kehräs koval äänel. Välil hyppäs mu syllyyni ja välil makas mu tualini al ja kehräs siäl. Viäl aamusti kissa oli yht onnelline. Kuvas hän makkaa isännä sänky viäreise yäpöydä lehtipinos. Kuvvaa ei saanu mukkaa kehräämise äänt, mut täsäki hän kehrää koko aja. Ja samallai ehtoosti, ko tuli töist kottii.

Ei Ruska ollu reissus rähjääntyny vaik oliki rähjänny.

Ensmäine riijjuureissu taisi men mönkää. Eli jäi harjotteluks. Morsein ei viäl täl kerttaa ollu innostunu tämmesest järjästetyst rakkaudest. Viäl ei luanto vetäny tikapoikaa puuhuu. Ehkä se oli liika suuri järkytys, ko ensi hän joutu matkustammaa pitkät matkat ja sit peril vartos huusholli josa oli viis viarast kissaa ja näitte hajut. Tai mikä liä ollu.

Miäs lausu tähä et ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön. Hän tarkotti täl kaikkii meit ihmisosapualii, jokka näki vaivaa. Ei paran harmitel, jos kaikki ei käykkää ninko napist painamal. Vaik meil täs ny vähite oli vaivaa ollu. Määkää ko en ollu toimertunu edes kissapara pitkii kynsii leikkaamaa.