Ei vois vähempää kiinnostaa

Täsä mee kissa o Esko suuris kouris.

Mee piänes perhees kissa ottamine o ollu enämpi minu juttuni. Esko o ottanu tämä asja aika lakonisesti.

Kyl me kissast etukättee puhuttii. Koirastaki puhuttii. Ko Esko o eläkkeel, ajatteli, mahtasko hänel soppii paremmi koira. Sen kans hän vois men ulloos kävelemmää ja siit olis seuraaki. Kysyinki, tahtosko Esko meil enämpi koiraa ko kissaa.

Ei hän. Koira vaatii liikaa. Ei hän tahdo mittää koiraa elämätehtäväkses. Mut kissa mennee siin sivus. Se pyärii vaa jalvois eikä vaadi se kummosempaa.

Sikko mää oli löytäny meil mialuise kissapennu ja käyny sitä jo itte kattomassaki, mää tahdoi Eskooki mukkaani. Hän tuli. Ei paljo kommentoinu. Mää kyl kysyi hänelt: – Mimmone se pentu sum miälestäs oli. Tykkäsiksää siit?

– No, se oli semmone ko kissapojat o.

Mää kyseli Eskolt, hyväksyyks hän sit senki, et mee kissa saa pentui ja viisiki piänt villii pentuu voi joskus ens suven mee kodissamme vilvestää.

– Kyl. On niit kissapentui meil kotonakki navetos ollu. Kyl pennut siin mennee.

Ruska muutti meil ja mää aljoi heti kauheesti hänt hyysäämää ja hellimää ja hoitamaa. Ruska otti minu ja omakses. Esko pysytteli taustahenkilön. (Ruska tuli meil sijotuskissaks. Hän siirtyy minu omistukseeni sik ko hän o saanu yhdet poikaset.)

Ko Ruska meni ruakapöydäl, Esko murahti ja mää leperteli: – Tul ny kulta pois siält pöydält. Minust alko tuntumaa, et Eskol oli heti alvust astikka auktoriteettii. Kai häne murahdukses tehos paremmi ko mu lepertelyni. Vaik sanottakkoo viäl, et kyl määki vällii yritä häl suhist, niinko kissakiälel kiältää.

Yhten iltan mää meni mee sänkykamarii. Esko huilas siin sänkyreunal ja kissa hänt vastapäät. Heil oli jottai kolmekymment senttii vällii ja he makas siin kuanokkai, naamat päiyhtee. Molemmil oli silmät auki ja he katteli levollisesti toisiis.

Seuraavan perjantain mää tuli töist kottii ja Esko selvitti et hän oli siivonnu ja Ruska oli ollu hänel apulaisen.

Toisen päivän taas Esko selliitti, et hän oli ehdottanu Ruskal, et mentäsko ulos, ja näyttäny täl valjait. Mut ei Ruska ollu yhtää innostunu. Eikä he sit menny.

Sit taas Esko oli yhten päivän palotellu kurpitsaa, ko mun oli määrä keittää siit illal pikkelssii. Hän sano, et Ruska oli häsleerannu ja kauheesti siin kurpitsapilkkomises.

Ko mää mene töist kottii, mää kysy Eskolt: – Onko Ruska tännää ollu kiltti?

Vastaus kuuluu ussei et: – Kyl. Hän o koko päivä maannu keinustualis. Tai: – On oikee. Aamupäivä oli mee sänkys ja sit o kattellu ulos tyähuanee ikkunast kiipeilypuustas.

Esko o ruvennu ottamaa Ruskaa syllyys ja kanniskelemaa. Ruska näyttää kovi piänelt ja nätilt suurte kourai sisäl. Ja hän kehrää yhtläi Eskol ko minulleki.

Yhten viikoloppun Ruska viätii kissanäyttelyy. Hän meni sin omistajas kyydis mut sit me häne isäntäväkes mentii iltapäiväl kattomaa kui hän siäl oli pärjänny. Ja samal hajettii häne kottii. Hän oli kovi reipas ja rauhalline, ei missää panikis, oikee nätisti oli käyttäytyny tuamarinki pöydäl. Esko ei sanonu sannaakaa mul koko näyttelyst, kuljeskeli ja istuskeli siäl vähä omis oloissas.

Sit mää kuuli ko yhdet tuttavat kerto misä Esko oli ollu. He sano, et tämä oli sanonu ollees semmoses paikas, mikä ei vois vähempää kiinnostaa. Ja he oli oikee tullu uteliaaks, mikä se semmone paikka o. – Kissanäyttelys, hän oli selvittäny.

Silti hän lupas tul mu kanssani marraskuus viämää Ruskaa Turkuu kissanäyttelyy.