Mun vaaleekeltane surukukkani kukostaa täydes kukas. Koko viime viikonki mää ole ihhaillu kaunist kukostavvaa orkideaa. Se o tullu minul kolme vuat takasi suruvalittelukukas äitini kualema jälkee Esko mukan Koskelt. Täsä viikovaihtees ollaa oltu mykistynneit siit, et orkidea lähettäjä o yllättäi kuallu, menehtyny omil kotoportailles. Minul kukka kukkii ny kahde ihmise muistoo, äitini ja tämä orkidea lähettäjä, joka o miäheni lähisukulaine.
Elämä o yllättävvää ja kovi haurast.
Mää ole alkanu pitämää tätä plokkiini hyvämiälisen plokin. Mut entäs sik ko ain ei olekkaa hyvä miäli. Pitäskö plokis kertoo vai ei kertoo surullisist asjoist? Vai pitäskö perustaa semmosil jutuil oma ploki?
Minu äitini aikoinas taisteli kovinki semmost käsityst vastaa, et ain ko murteel esitettää jottai, sen pitäs ol kauhee hassuu ja hauskaa. Niät enneko o viäl suutaskaa kunnol aukassu, kuulijat alkaa nauraa krakottammaa hassuu murret. Häne miälestäs murteel olis pitäny void praatat murheellissii ja vakaviiki asjoit, ei murre pelkkää hauskuttamist ol. On ihmiset itkeisäki sammaa murret puhunu.
Hei, toivottavasti teillä jaksellaan hyvin. Ajattelen niin, että ei kaiken murteella kirjoitetun tarvitse mielestäni olla hauskaa ja huvittavaakaan. Eihän niin ole puheessakaan. Jollakin tavalla ajattelen, että hyvässä jutussa tärkeintä on joku sellainen inhimillinen oivallus, joka saa lukijankin oivaltamaan jotakin ja jollakin tavalla koskettaa lukijaa, hauskalla tai miksei surullisellakin tavalla. Sellainen, että hymähtää: noin se on tai noinkin se voi olla, jos ei ihan itse ole samaa mieltä. Täällä blogimaailmassa törmää erilaisiin blogeihin,osassa on aika rankkaakin, henkilökohtaista tekstiä. Jokainen tietysti määrittää sen mitä haluaa kertoa.Sama tietysti lukemisen kanssa. Minulle on tullut ainakin aina hyvä mieli blogiasi lukiessa ja uskon, että aina tulee, vaikket nyt riemusta täällä hihkuisi. Johtuu, ehkäpä, siitä, että meitä yhdistää sisaruus.
VastaaPoista