Vanha piironki

Vanhoje muistelemise yks muato o esineitte kattelemine. Esineisii liittyy monemmoisii muistoi ja tiatoi ja perimätiatoi, selvii ja tarkkoi ja epäselvii ja hatarii ja ristiriitasiiki. Ussei tullee miälee et tätäkä ei tullu kysyttyy tarkemmi. Tai et tästäki äiti tai isä puhu mont kerttaa, mutten pitäny sitä asjaa nii tärkeen, et olsi painanu miäleeni.

Tämä vanha tummaks petsattu ja sellakkalakattu koivune piironki o tälhetkel mee makuuhuanees, sänkyy vastapäät. Piironki on tuatu aikoinas Yyteri Kaanaasee nuarepari eli vanhempieni valkkaamaks uudeks huanekaluks. Hee ensimmäiset omat hauanekalut piänee huusholliis oli tämä piironki ja soffa, jonka käsinojie päälliset oli samallaiset tummat ja lakatut, taivutetust koivust valmistetut. Soffa oli ja eli aikas ja oli kovas käytös. Isä ja äiti nukkuki siin yli kymmene vuat. Sen vanhempani hävitti jo joskus 1970-luvul. Ostivat vihriäise nahkasoffa.

Piironki yläpual seinäs o minul rakas taulu, joka o tullu meil häälahjaks. Sihe o mu ystäväni vesifäreil maalannu mee hääkimpu.

Tämä piironki o kolheentunu ja kraapaleine, avvaimet lukuist o menny hukkaa tiäs koska. Mut piironki oli ain olemas vanhempaini huushollis. Se o lujjaa tekkoo ja aika painava. Mee huushollii  se muutti äiti kualema jälkee joskus suvel 2007. Ja mun jälkeeni ehkä joku sisarteni laps toivottavasti hualii sen taas ommaa kottiis. Sen vois viäl kunnostaaki hianoks ja kiiltäväks, ko rakenteeltas se ei ol uuttas parrein. Mut mää ole tykänny siit tämmesen kraapaleisen ja kuluneen.

Piironki pääl o erilaisii muistoi. Kello o äitilt peritty ilmaiskello, saatu jonku lehti- tai muu tilaukse mukan. Tumma rasia kello takan mää ole saanu ystäviltäni Armeenia-tuamisiks. Messinkine kynttyläjalka oli äitil ja isäl lahja, jonka heist jompikumpi oli saanu jonaki pyäreen syntymäpäivänäs. Kynttyläjallaa vasemmal pual oleva mötikkä o klasipäällysteine valokuva.



Nuarempan  en olis voinu kuvitel, et mää joskus hualisi tämmese koristeellise kynttyläjallaa, saatikka et viäl tykkäisi siit. Semmoseks hasssuks mää ole tullu, et ole alkanu tykkäämää täst messinkisest koriste-esineest ja siihe kuuluvist kristalleist. Mahdanko ol hiukka avartunu, tai tullu muuto vaa vanhaks.

Tätä klasimötikkää pidettii meil koton 1950-luvul hankitu kirjakaapi pääl. Muut valokuvat seiso raameis rinnasi siin kaapi pääl ja klasivalokuva niitte joukos. Me lapset ain tiädettii, et siinä klasivalokuvas oli äiti kasvatusäiti Täti nuaren. Se klasiovelline kirjakaapi o täl hetkel mu siskoni Auli huushollis. Tätist o aika jättäny 1958, mää oli sillo kahdeksa vuade vanha, melkei yhdeksä. Äitini kirjoittaa täst mötikäst omis muisteluksisas oma lapsuutes ajalt 1930-luvult:

"Piironki pääl oli semmone klasine mötti, josa oli täti kuva. Se oli pyäree pallo, jonka yhrest syrjäst oli kiivattu palane, niät siähe oli tullu tasane siivu pari senttii läpimitate. Sil tasasel kantillas se seiso, ja siähe siivuu oli liimattu kuva, joka oli siit hassu, et näky se möti läpitte ainaki viissenttisen. Se oli ollu mul pikkune ihme siähe asti ko käsiti, et se klasi oli suurennus semmost."

Vanha piironki, jost äiti täs puhhuu, on sisareeni Anna huushollis.

Tämä viimine esine o niisanottuu köyhämiähekristallii. Puristeklassii o valmistanu aikoinas ainaki Nuutajärve, Iittala ja Karhula tehtaat, mut en tiä mist tämä kukkavaasi on peräsi. Olisko tää 1940-, 1950-luvult? Mää ole ostanu tämä kirpputorilt joskus jo parikymmnent vuat takasi. Meil ei koton koskaa ollu tämmest vaasii mut lapsuudesani ole nähny näit, se vaikutti tutult ja nostalgiselt ja sentähde mää se varmaa ostinki. Seki o luultavasti joskus aikoinas seisonu jonku piironkipääl. Joku o sen ostanu ittelles tai lahjaks. Se kantaa mukanas minul viaraitte ihmisten muistoi, jokka o hävinny niitte ihmiste mukan.

Piironki isois looris meil o pöytäliinoi. Piänis ylälaatikois o sekalaist muut töönää ja tilpehöörii. Piironkiloorat ussei o salaperäsii kätköi. Semmosen salakätköpaikkan mää muista tämä piironki hyvi varhasest lapsuudestani. Kerranki mää tiäsi et piironkilooras oli piilos yks lelu. Mää oli kauhee utelias ja meni yht mittaa komppaamaa sin laatikkoo ja kattomaa sitä lelluu. Se lelu, kumine ankka, oli tarkotettu syntymäpäivälahjaks yhdel piänel Juha-pojal. Äitii ja minnuu oli käsketty häne syntymäpäivilles ja äiti oli ostanu hänel lahja, mut määki tahdoi yht mittaa leikkii sil kumiankal. Olsinko voinu ol kolme vuade vanha? Voisinko muistaa nii kaukaa?

Ne syntymäpäivätki o jääny mun miäleeni. Olis ehkä voinu ol kaksvuatissyntymäpäivät. Äitil oli harvinaist pääst hiukka tuulettummaa ja ko kerra kyllää oli käsketty, hän oli tälläytyny fiinii pliseerattuu mustaa vekkihammeesee. Vois ajatel, et hän oli vähä ylipukeutunu piäne lapse synttäreil. Muit viarait ei kai ollu ko äiti ja mää. Emäntä tarjos herkkui. Ja mää tykkäsi kauheesti kekseist, jois oli vaaleepunane sokerikuarrutus, semmosii neliskanttisii, jois oli lovine syrjä. Mää oti ain lissää ja emäntä tarjos ja äiti kiälsi et älä ny ot ennää. Yhtäkkii minnuu alko kauheesti kyäköttämmää ja mää meni äiti tyä ja oksensi täyde lasti suaraa häne syllyys, sihe hiano musta vekkihammee pääl. Kyl mar mee visiitti loppu siihe.

Kaikkii näitäki muistoi ja voimakkait tunteit – mailmahianoint kumiankkaa, vaaleepunasii keksei, äiti mustaa vekkihamet ja oksentamist – nämä piironkiloorat kuljettaa mukanas.