Matkakuumet

Tämä kuva o otettu vuasi takasi 2009 Oia-nimisest paikast Santorinilt ehtoohämy

alkamise aikaa.

Maanantain lokakuu neljäs päivä mää ole lähdös kahdeks viikkoo matkal ja alkaa ol hiukka matkakuumet. Pakkaamaanki ole jo ruvennu.

Nämät syyspäivät o kyl kauniit ja raikkait mut silti o mukavaa pääst pimeneväst ja kolenevast syksyst lämpimämpää ja valosampaa paikkaa.

Määräpääni o Santoriini saari Kreikas. Mää mene sin viikoks kirjottamiskurssil ja toise viiko ole sit vaa lomal. Sillo ko mää suunnitteli matkaa, tahdoi miästäni Eskoo kaverikseni toiseks viikoks. Mut ei hän tahtonu. Ja ko hän ei tullu, ny hänel sit lankeski kissahoitaja osa koton. Kurssi pidetää kyläs, jonka mini kuulostaa suamalaiselt: Kamari.

Viime vuannaki mää oli samallaisel kirjottamismatkal Santoriinil, mut sillo mää oli siäl vaa viiko. Ensimmäisel viikol mul o ny täl kerttaa hyvä ystävä mukan, ko hän tullee samal kurssil ko määki ja me ollaa huanekavereit. Mut toise viiko mää ole ihan yksinäni.

Matkatavaroihiini ole varannu käsitöit ja kamera ja kirjoi ja uimapuvu. Ja miniläppäri. Jos mää vaa voisi, miälelläni plokkailisi siält terveisii. Mut luultavasti tähä plokkaamissee taik tua noi ni mää tarkota bloggaamissee tulleeki ny pitempi tauko. Miniläppäri tullee siäl vaa pelkkää teksti kirjottamise käyttöö. 

Santoriini teki minnuu viime vuan kovi visuaalise vaikutukse. Se o karu saari ja rakennukset o pelkistettyi ja yksinkertasii. Karu maaperä ja luanto, valkoset rakennukset ja turkoosisiniset ikkunapiälet ja ovet ja kirkkoje kupolit. Ja Välimeri ain näkyvil. Syyt tuntus oleva yht hyvi men sin maalaamaa ko kirjottammaa.

Pori päivä

Kotopaikastani Espoo Viherlaaksost mää lähetä enttisil ja

nykyisil porilaisil tämmösii suvisii valamoruusui Pori päivä
-kukkasiks.

Minnuu muistutettii jokavuatisist Pori päivist.

Pori o minul se paikka josa mää kasosi ja jost minu elämäni alko. Se o paikka jos mää en ol ennää asunu neljääkymmenee vuatee. Siin o jottai outoo ja menetettyy mailmaa ja sit jottai kodikast ja tuttuu ja mukavaa.

Ain ko mää huamaa, et Poris o joku vanha kauppapuari taik liike lopettanu, se tuntuu minust kovalt menetykselt. Harmittaa oikee! Esimerkiks ko mentii aikoinas hallii, siin halli trappuje vasemmal pual oli Lehtose vaatetavarakauppa. En muist et olsi koskaa siäl edes käyny enkä siält mittää ostanu. Siäl myytii vaa miäste vaatteit. Silti ko se kauppa oli joku kertta Poris käydessäni häipyny, se tuntu taas yhdelt menetykselt. Ne vanhat puarit kuuluu minu Porriini eikä niit sais lopettaa. Taik sit myähemmi oli häipyny Turu kultasepäliike siit tori syrjäst. Voi harmi! Siin kaupas mää oli kyl usiamma kerra käyny ja jottai ostanukki.

On se kumma. Vaik ei siäl Poris edes kävis ko kerra vuatees, ni sen täytys pyssyy samallaisen, muuttumattoman ja tuttun. Vaik täytyy omistaa, kyl se Pori o paljo edukseski muuttunu, niinko ny esimerkiks se kävelykatu o mukava, eikä sitä viäl ollu mu kouluaikoinani.

Ko mää tule Porrii, ne vanhat tutut paikat täytyy kumminki kiärtää. Täytyy käyd leivoskaffeel Sarpi konditorias, joka o ja tori syrjäs mut vastakkaisel pual ko se Turu kultasepäliike enne oli. Ja sit mää kiärtele ja kattele toril ja käy läpitte lempikauppojani: Airio astiakaupa, Ratsula vaateliikkee, Pori villa ja peittee ja Nuikkise kankaskaupa. Ja tua noi ni hallii kans täytyy tiätysti morjestaa. Laviko lankakaupassaki mää ole pruukannu poiket. Mut viimitteeks ko mu piti sin men, ni mää en meinannu sitä löytää, ko se oli muuttanu paikkaas. Ain mää vaa luule, et se olis siäl vanhas paikassas Yrjökadu varrel. Kui mont vuat siittäki mahtaa ol, ko se siält o jo muuttanu?

Poris oli enne vanhaa Nauha ja nappiki, mut ei sitäkää ol taitanu siäl enää monnii vuasii ol.

Sit Poris o niit paikkoi jokka o pysyny paikallas ja joitte lopettamist ei toivom mukkaa tartte pelläät. Niinko ny vaik Pori tori, kirkko, teatteri, kirjasto, raatihuane, kaupunkitalo ja Cygnaeukse koulu. Ja sit puistot, Etelä-, Pohjos-, Itä- ja Länsipuisto ja Raatihuaneepuisto. Ja hautausmaat ja tärkeet haudat pyssyy paikallas. (Vaikkem mää niit hautoi ain meinaa löytääkää.)

Tääl Espoos mää ole asunu jo paljo suuremma osa elämästäni ko Poris. Tarkemmi sannoi Viherlaaksos.

Espoo o siit merkilline paikka ettei tääl oikee ol mittää Espoot niinko Poris o Pori. Em mää ainakaa tiä. Tääl o Matikyllää ja Leppävaaraa ja Tapiollaa ja Espoo keskust. Matikyläs o Iso omena, Leppävaaras o Sello, Tapiolas o Stockmanni ja Espoo keskukses o Entresse ja Espootori. Mut ei se Espootorikaa mikkää Espoo tori taik keskusta ol, se o vaa kauppakeskus, jos o kahviloit ja kauppoi ja muit liikkeit. Lähel Espoo nii sanottuu keskust o Ikea ja Tuamiokirkko. Ikea taitaaki ol Espoo keskukse kulmakunna kaikist tunnetumpi paikka. Ja Karakallios ja Mankkaal o Lidl. Ja joka kaupunkiosas o omat koulus ja kirkkos taik seurakuntatalos.

Tääl Viherlaaksos ei ol paljo ko yks Alepa ja apteeki ja kehysliike, ni ettei tääl kyl paljoo shoppail. No, on tääl koulut ja seurakuntatalo ja terveyskeskus ja pari parturiliiket. Ja kaljakapakka ja kolme pitsapaikkaa.

Ostoksil mää käy ussei Sellos Leppävaaras. Siäl o kaikki ne samat putiikit ja kaupat mitä o Isos omenas, Entresses tai vaik Kampis Helssinki keskustas tai Myyrmannis Vantaa Myyrmäel. Sello isos K-kaupas myydää muuto eks tiä... porilaist Ulla pakari junttakakkoo, ja muitaki Ulla pakari leipii. Ajattel ny! Eks tykkää?

Viherlaakso o siit mukava paikka, et tääl o talot rakennettu aika harvaa ja taloje välis o isot pihat ja paljo vihriäist luantoo ympäril, nurmikkoo ja puistoo ja mettää. Ja on tääl järviki, Lippajärvi.

Mut ei mul ol millää lail mahdotont ajatel tai kuvitel, et joskus mää taas asusi Poris.

J,K, Vast myähemmi ilmeni, et mää oli viikkoo etuajas. Pori päivä onki vast seuraavas viikovaihtees.

Ruska ja Ruska



Silmä leppää ruska koristelemis syyslehdis.
















Tyämatkoillani mun o oikee silmäni levänny puitte ja pensaitte kauniis lehdis. Tänäpä täyty hypät pois pyärä päält... Tai nii no, ei sitä oikee hyppäämiseks voi sannoo meikäläisest, pikemminki kömpimist se taitaa ol. No joka tapaukses, mää kömmei pois pyärä päält ja noukei muavikassillise kauniit lehtii tiäposkest ja nurmikolt. Siin oli lehtii ainaki näist puist ja puskist:

- koivu
- haapa
- vahtera
- mongoliavvahtera
- tammi
- pihlaja
- marja-aronia
- ruusummarja
- pähkinäpensas
- hevoskastanja
- pari minul tuntematont pensast

Sit mää tuli kasseineni kottii ja aljoi levittelemää lehtii laatteel. No, Ruska-kissa oli siin juanes heti mukan, hän ja levitteli lehtii ja jaakas niit ympäri huanet. Mää yriti ottaa valokuvvii lehdist yksitelle ja ryhmitelle ja kasapäis. Ja samal sai hätistää Ruskaa pois, ko tuppas käpälä taik hännäpää taik korvanipukka tul kuvvaa.

Seuraavaks mää olsi sit tahtonu ottaa oikee sööti kuva Ruskast makkaamas tai istumas nätisti niitte ruskalehtie keskel. Yriti saad hänt edes hetke olemaa paikallas. Mut ei luanannu, niinko kuvast näkkyy.

Ruska ei tahtonu oikee ryhtyy yhteistyähöö mu kansani eikä suastunu
nätisti poseeraamaa minul, ni et mää olsi voinu ottaa fiini kuva aiheest

Ruska ja ruska.



Ruska 5 kk

Ruska kyttää puus olevaa kurree.

Ruska o ollu jatkuvasti minul ilo aihe. Mut välil vähä pelläästytti.

Yhten iltan ko mää krapsutteli ja silitteli kissaa sylyssäni, huamasi, et sil oli sormepää kokkoine pehmee patti vasemmas kyljes. Mää muisti heti, et aikasemmi jollaki mu kissoistani oli samatapane patti ja se tuli rokotukse jälliilt niskaa. Ny em mää tiätäny mihe kohtaa Ruskaa oli rokotettu ja rokotuksest oli kulunukki jo yli kaks kuukaut.

Eikä kulunu montaa voorokaut, ko patti tuli selvemmäks ja kovemmaks. Ei voinu edes silittää kissaa kyljest tuntemati sitä pattii kättees.

No, mää ilmoti patist kissa kasvattajal Mikol ja lähdi viämää kissaa eläinlääkärii. Mikko sano, et hänki tahtos nähd Ruska ko ei ol monnee viikkoo nähny. Sovittii, et hän tulis kattomaa Ruskaa samal ko eläinlääkäri kattos sitä pattii.

Mee Eskoki tuli mukkaa, ko hän tuli meit kyytimää. Sit mentii tutkimushuaneesee näyttämää pattii. Eläinlääkäri sano, et kyl se o just se kohta, joho o rokotettu. Kissa oli tutkimuspöydäl ja me kaikki neljä ihmist seisottii rinkis ympäril ja näplättii sitä pattii: eläinlääkäri Hanna, kasvattaja Mikko, Esko ja mää. Eläinlääkäri sano, et kyl se varmaa o joku harmiton ärsytysreaktio rokotuksee tai joku rasvapatti, mut ko se o nii äkkii ilmestyny, ni hänest olis kumminki parast et se patti leikattas ja kattottas, mikä se oikee o. Ettei vaa olis mittää pahalaatust. No, mää varasi sit uude aja pati leikkaamist varte seuraaval viikol. Ja aljoi jo miälessäni heti hautaamaa Ruska-parkaa sammaa mettää Koskel, mihe mee muut kissat o haudattu. Sit muisti et ai nii, kyl mar Mikol o oikeus häne haudat, kos Ruska kerra häne omistamas kissa viäl o. Mää ajatteli, et ennää en voi Ruskast mittää kirjottaa tähä plokkii, en kest, o liika surullist. Jos häl o vaik joku syäpä.

Pari päivää kulu ja patti alkoki piänenemmää. Joka päivä se oli kutistunu siit mitä oli ollu edellispäivän. Sinä aamun ko piti viäd kissa leikkauksel, en tuntenu ennää mittää jäännettäkkää siit patis, vaik kui näpräsi kissa kylkee, en edes knuppineulapää kokkoist.

Mitä mää sit muut, ko taas soiti eläinlääkäril ja selosti tilantee ja peruuti aja. Ja oli onnelline, et patti häipy ittestäs. Patti jäi arvotukseks. Ei se kyl mikkää pahalaatune voinu ol ko nii helposti hävis.

Kissa itte ei edes huamannu koko pattiis, ei siit ollu hänel mittää vaivaa eikä muret.


Ruska hyppää kööki korkee konttuuri pääl. Täs kuvas hän kyttää siält hiukka

villin näkösen. Kuva otettii saman päivän jollo ikkää tuli neitil 5 kuukaut.

"Sisäine murreporisija"

Tämä kuva o otettu Poris 2007 mee neljä sisarukse lapsuudekodo

pihast. Kuvas o järjästetty mee äiti leikkaamii mattokutteit

väriympyrää pihanurmel.

Nyk ko mää ole paremmi treenannu tätä omallaistani porim murret, tullee monia ajatuksii miälee. Mää huamaa, et tämä murre o kyl tyysti mu ommaa kiältäni, ei sitä arkeiympäristös kuul muilt ihmisilt lainkaa. Eikä mul ol oikee mittää kosketust siihee, millai Poris oikeesti puhutaa. Millai puhhuu porilaiset nuaret? Millai puhhuu keski-ikkäiset? Niin no, kyl mää tiädä, millai mu Poris päi asuvaiset siskoni puhhuu, eikä hee puhe millää lail ol se kummempaa ko minunkaa puhheeni. Eikä senkää siskoni, joka assuu Helssinkis. Luulisi, et me kaikki pauhataa aika lail samallaist puhekiält. Mut ei me tämmöst murret kyl puhut.

Sillo ko minu äitini kirjoitti murrepakinoitas, hän ain omas miälessäs kuulusteli, millai häne kasvatusäitis olis tämä ja tämä asja sanonu. Ja jokku muukki häne tuntemas vanhat ihmiset. Se häne kasvatusäitis oli kyl hänel kaikist tärkeempi murre-esikuva, jost hän otti mallii ja jolt lainas sanoi ja sanontoi ommaa murteesees. Samallai määki varmaa muistuttele, millai olis enne sanottu ja millai mää ole kuullu puhuttava ja sanottava ja mikä tuntuu tutult. Vaikkem mää nii vanhaa murret ol kenenkää kuullu edes puhuva ko mitä se Täti-vainaa taisi puhhuu.

Mee isä oli kyl parempi murteepuhuja ko äiti, joka oli kirjottaja ja murreharrastaja. Isä ei lainkaa plokannu sanoja eikä puntaroittenu, millai ny pitäs puhhuu taik sannoo, et tämä olis murret. Hän vaa puhu sitä mitä puhu. Semmone murre onki aidompaa, jota vaa puhutaa. Semmone murre, jota esitettää, o harkittuu ja sentähde ain vähä keinotekkoist. Harkittuu o tämäki mu porinani.

Ole funteerannu, et minus o varmaa joku ”sisäine murteepuhuja” taik -kirjoittaja – kos tämä tullee minult kumminki aika helppeesti.

Ploki nimeks mää pani Arkiporinaa vaik ajatteli, et varmaa tarttis ol kyl Arkeiporinaa. Mut se tuntu estiks liika kummalliselt. Ja ny mää se sit kumminki korjasi. Kokkeile milt se Arkeiporina mahtaa tuntuu. Olis kiva ko joku ”oikee” porilaine tyyräis minnuu ja sanos et onks se Arkeiporinaa parempi ko Arkiporinaa.

Toisellakki taval tämä ”porina” o vähä klookii. Mää en nimittäi usseinkaa vähänkää viaraammas seuras ol mikkää porisija. Kyl mar mää ny ain asjani pysty toimittammaa, mut ulosanti ei ol porinaa eikä lorinaa. Päivasto ole aika hiljanenki flikka. Viimine paikka mihe tahtosi kiivet, olis joku puhujapönttö taik lava, jost täytys esittää porisevvaa porilaist. Mut taitaa ol sillailaki, et minus kumminki assuu piäni ”sisäine porisija”.

Mul o ollu semmone ajatus, et täs Arkeiporinas mää porise kelvii ja helppoi ja mukavii asjoit, semmossii, joist o helppo kirjotel ja joist tullee hyvä miäli.

Kurpitsapikkelssii

Täs kuvas korreilee minu tekemäni kurpitsapikkelssi, kotimaiset

omenat ja pari luumuu.

Täl kerttaa minul tuli semmone olo, et täytyy näit sivuja hiukka koristel syksyl. 

Mää en ol koskaa säilöny kurpitsaa aikaisemmi enneko viime ja ny taas tänä syksyn. En ol enne kurpitsapilkkelssist välittänykkää, vaik olenki aika kaikkiruakaine ihmine.

Viime ja samate tämä suve päätteeks me saatii iso kurpitsa lahjaks, kos Eskol o noit suhteit ton noi ni Varsinais-Suame maaseudul.

Totkai mee ne komiat kurpitsat säilöö tartti. Tehtii kumpanaki vuan yhteistyät. Esko pilppus ja mää keiti pikkelssii. Resepti tuli se ensimmäise kurpitsa mukan, se oli valmiiks meit varte tulostettu Rajamäje sivuilt: http://www.rajamaen.fi/. Kohdast Reseptit/Säilöntä löytyy Uuden sadon kurpitsapikkelssi. Yhdest isost kurpitsast tullee melkei neljä satsii.

Osa illoo o siin, et kurpitsapikkelssist tuli nii kaunii kullakeltase färist, et oikee kuviaki piti ottaa.

Ko oli itte tehny pikkelssii, ni aljoi heti siit tykkäämäänki. Koko viime talvi sitä syätii ja ny o taas mont purkkii ens talveks kellaris. Kävi vähä samallai ko hunaja kans. Mul oli enne semmone asenne, ettem mää tykkää hunajast eikä se minul sovikkaa. Ko joskus mul oli tullu huano olo ko oli syäny hunajaa. Muk ko mää tutustui Eskoo ja häl oli mehiläisii ja hän korjas hunajaa joka kesä ja määki sai siin hommas ol mukan, ni heti mää aljoi hunajast tykkäämää. Ja kumma juttu et hunaja alko minul hyvi sopimaanki. 

Tähä vuade aikaa me naiset monet koristellaa parveikkeitamme taik

terasseitamme taik pihojamme kanervil ja callunoil ja muil syksy

koristekasveil. Määki osti parvekkeel tämmöse monifärise calluna.

Kissa pilkkumis?

Voiks tätä kippaa sannoo pilkkumiks, vaik se o muavii?

Vai täytyyko pilkkumi ol posliinii taik kumminki jottai

vanhanaikaisempaa ainet ko muavii? Sitä me funteerattii
minu oululais-mikkeliläise ystäväni kans. Täsä kuvas
pilkkumi o kyl muutonki ihan epäpilkkumimaises käytös
kissa vaakakuppin. Kissa makkaa tytyväisenäs pilkkumis
ja kehrää. Ja lujjaa kehrääki.

Miäheni kans keskusteltii, millai he puhu Koskel kaffe- ja ruakakipoist. Heil oli kuulemma kahvekuppi ja tassi. Ja sit kermanekka ja sokeriaski. Lautast he sano lautaseks, mut isoäiti taisi puhhuu taltrikist. Ruakailuvälineet heil oli häne mukkaas kahveli ja veitti ja lusikka.

Meil Poris oli kaffekuppi ja tassi, taik sit vaa (kahvi)kuppi ja lautane. Yksi kotkalaissyntyne ystäväni sano, et heil oli kuppi ja asetti, ei mikkää tassi.

Pori sanakirjas Pootooras sanotaa kretsnekka ja sokkerskooli. Mää luulisi, et meil koton 1950-luvul olis sanottu kermanekka ja sokeriaski, myähemmi varmaa o puhuttu vaa tavallisesti sokeriastiastaki? Tai -kipast?

Porissaki varmaa ennevanhaa o puhuttu taltrikist. Ko mee isä kerto ain semmost juttuu serkustas jonka nimi oli Henrikki eli Henrik. Henriki äiti oli joskus huutanu häl et: – Hentrikki, tuas tän se taltrikki! Ja Henrikki oli vihastunu ja kloosunnu äitiis et: – On se kauheet ko olette antanu omal lapsellenne semmose nime ettette ossaa sitä edes oikee sannoo!

En muist puhuttiinko mee perhees joskus mu lapsuudessani kaffelist, mut on voitu. Must tuntuu, et ainaki minul veitti oli kyl puukko.

Aikasemmi täs plokis mää tuli epävarmaks siit mimmone kippa pilkkumi o. Mu oululaissyntyne ystäväni valisti minnuu, et pilkkumi o korkee astia mis valmistettaa tai säilytettää tai pannaa tarjol ruakaa. Mut pilkkumi ei ol matala vuaka mis paistetaa silakkalooraa. Hän o syntyjäs oululaine ja mää ymmärsinki, ettei pilkkumi ol edes mikkää porilaiste yksityine murresana. Ystäväni sano et pilkkumi häne miähes koton Mikkelis taas tarkottaa pottaa. Ja kyl tämä pilkkumi mu koskelaissyntyse miäheni mukkaa Koskellaki tunnetaa samallaisen kippan ko meil Poris.

Ystäväni sano, et häne äitis olis kyl voinu sannoo muavikippaaki pilkkumiks. Mut me tykättii, et pilkkumi ja muavi ei oikee sopis yhtee, ko ne o eri aikakaude käsitteit. Silloko puhuttii pilkkumist, ei viäl ollu käytös muavii. Sentähde muavine pilkkumi tuntuu vähä kummalliselt.

Minu yks porilaine ystäväni pualestas muisteli, et "kakkuvuoka" oli kaakkuformu. Ja taikinaa vispattii taik sevotettii pilkkumis vispiläl, ei millää vatkaimel.

Nii ja Poris o kippa. Ei mikkää kippo! Mun koskelaissyntyne miäheni ja oululais-mikkeliläine ystäväni kumpiki sano, et heil o kippo.

Porilaine porisee

Tämä kissapentu Ruska, aika iso fröökynä jo, o mukava

osa mee aikeipäiväämme.

Mää muuti tää ploki nimeks "Arkiporinaa". Voi ol et se taas muuttuuki, jos mää keksi jottai sopevampaa.

Minul ittelleni ei ol viäläkä selvinny, mist mää meinaa tua noi ni niinko plokat. Varmaa siit mikä millonki ettee tullee. Tähä mennes ole kirjottanu kissast ja kissoist, kirpputorist, mukeist, vanhoist ja uusist kipoist, käsitöist, Porist ja pori murteest, muutamist ihmisist, kurkusäilönnäst, aja kulumisest... Nämät kaikki asjat o täs mu plokissani sem mukkaa mikä millonki o päähää pälkähtäny ilma se kummempaa lokiikkaa.

Sit yks tarkotus ja o pori murtee harjottelemine ja se kans leikittelemine. Porina tulleeki just Porist. Vaik voi ol et se porina o jo aika käytetty keksintö siäl päi mailmaa. En ihmettelis vaik jokuset toisekke porilaiset porisis.

Sointu-särviisi

Näät Sointu-serviisi kipat o osast mu kotoni peruja,osast kirpputorilt ostettui.

Ny mää pääsi taas vissii yhtee miäliaiheeseeni, kippoihi.

Meil oli lapsuudenkodossani 1950-luvul pyhäkuppein tua noi ni semmoset Sointu-nimiset kaffekupit. Niit kuppei o valmistettu eri färisii, vaalee sinisii ja punasii ja vihreit ja harmait ja beesfärisii. Sihe kalustoo kuuluu kaffe- ja teekuppei ja tassei ja pullalautasii ja sit sokeriaski ja kermanekka ja kannu, eks tiä... semmone, jota voi käyttää tee- tai kaffekannun. Meil koton ei kyl ollu mittää muut siit särviisist ko pual tusinaa kuppei ja sokeriaski ja kermanekka. Ei ollu kaffekannuu eikä pullalautasii eikä
teekuppei. Meil käytettii lasisii pullalautasii.

Kotomme perinnöjavos mää sai vanhat Sointu-astiat, eli sem mitä niist oli jälliil. Suureks osaks ne oli menny rikki. Niit oli vissii neljä kuppii ja pari kolme tassii ja sit sinine sokeriaski ja kermanekka. Mää oli itte ostanu kirpputoreilt, ain sillo harvo ko oli vaa nähny, irrallise Sointu-tassi.

No nii no, ny mää näi yhten päivän Viherlaakso kirpputoril melkei oma (jo lopetetu) myyntipöytäni viäres kaks vaaleepunast Sointu-pullalautast. Ne oli käyttämättömii ja aika likasii mut pesu jälliilt niinko uusii. Ja makso 2 euroo vaa kappaleelt.

Sointu-kalustoo kuuluva pulla-lautane.

Sit sil samal pöydäl oli kovi nätti posliinitooppi. Samafärist vaaleepunast posliinii ko ne kaks asettii. Ja hinta oli vaa 20 euroo. En tiä kuka se toopi o suunnitellu mut Sointu-astiat o kumminki suunnitellu itte Kaj Franck. Se tooppi näyttäs oleva sama aikakaude tuatantoo ja suunnittelijaki vois vaik ol sama, en yhtää ihmettelis. Samal kirpputoril oli toinenki Arabia posliinitooppi mut ei minu miälestäni yht kaunis ko tämä. Ja siit pyydettii 120 euroo.

Arabia posliinikannu luullakseni 1950-luvult.

Tiätysti mää osti ne kaks asettii heti ja piäne funteeraukse jälkee se näti toopinki. Mää voi antaa se toopi vaik lahjaks.

Täs o viäl kuva mu äitini 1950-luvu sokeriaskist ja kermanekast.

Aika ja ikä

Kuva o otettu Maltalt Mdinan museokaupunkist 

syksyl 2008.

Yks minu siskoistani kysy mult, et tuntuuko minust et aika kulluu ain vaa pikemmi ko ikkää tullee enemmä.

Kyl minust just silt tuntuu.

Mää luule, et 4-5 vuade ikkäisel lapsel, olipa hän sit poikane taik flikkane mukula, yks ainoo suviki o yht pitkä ko ikuisuus. Se suvi o mittaamaton aika.

Sik ko tullee kouluikä ja suvi loppuu silloko lomaki, suvel tullee mitta. Ko koulu alkaa, ruvetaa elämää kello mukkaa.

Varmaa viimeistäs viidekymmene vuade ikkäisen minust o alkanu tuntumaa, et vuadet ja vuadeajat tullee ja mennee sukkelasti ain vaa lujempaa faarttii. Taitaa ol jo vanhuut ko joskus mää en edes muist, onko kevät vai syksy. Minust lokakuu ja huhtikuu o jollailai samallaisii kuukausii. Jos lokakuus kattoo vaik klasist pihal, vois yht hyvi ol huhtikuu: paljaat puut ja paljas maa ja harmaa taivas. Em mää ny sentää viäl suvvee ja talvee ol toisiis sevottanu.

Muutama vuasi takaperi mää pidi vuade vuarotteluvappaat. Tuntu tärkeelt et saa hiukka aikaa ol rauhas ja puhaltaa, istuu vaa hiljaa paikallas ja kattel vaik kynttylä liäkkii. Ihanaa ko kerranki o paljo aikaa. Ihanaa ko kerranki aika ei lopu.

Mut se oli mu elämäni kaikist lyhkäsempi vuasi. Se vuasi vast äkkii meniki, vaik piti ol kauhee paljo aikaa. Kui siin sillai mahto käyd? Ko mää meni takasi töihii, tuntu ninko olsi ollu pois vaa viiko, tyä jatku samast kohdast mist mää oli lähteny. Mihe se vuasi oikee hävis? Jottai muutoksii kyl oli tapahtunu sil aikaa siäl minu tyämaallani. Ja sem mää selvästi huamasi etten ollu yht väsyny ko enne.

Nykko ole jo 60 ikävuade ylittäny, tähä aja kulumise faarttii o tullu viäl jotaki lissää. Ny mää en vaa ajattel et suvi loppuu pia. Ko mää ole ruvennu ajattelemaa et mu elämäni suvet loppuu pia. Ei niit ennää kovi montaa ol. Jos terveyt ja elopäivii annetaa, ni ehkä parikymment. 

Nyte puhutaa elämä yksinkertastamisest ja kohtuullistamisest, downshiftingist. Ja hittaast elämäst. Siihee kuuluu, et annetaa aikaa ittel ja läheisil ihmisil eikä juast tavaroitte peräs eikä kulutet ja eletää vaatimattomasti ja säästetää luantoo.

Pelkkä vanheneminenki varmaa pakottaa piänee downshiftingii ja hittaampaa elämää. Minust ainaki tuntuu, et kaikki muu hidastuu mut aika kulluu äkemmi ja äkemmi.

Tämä kuva o Aunukse kyläst Venäjä Karjalast. Siäl aika näyttää pysähtynnee.

Meni sivu suu

Minu kirpputoripitoni loppu täl viikol. Hyvi siält ostettii mut kaikki ei tehny kauppaas.

Yhde tavara mää itteki siält taas löysi, omalt kirpputoripöydältäni. Se oli vanha alkuperäne mut käyttämätöin Vuakko-kankas, kolmmetrine pala. Mää oli se hinnaks pannu 29 euroo ja heti alvust astikka ajatellu, et hintaa en laske, vaikkei kukkaa ostais. Mukko mul ei oikee ollu käyttöö sil kankaal, ajatteli et joku joka sen pääl ymmärtäis, vois vaik ostaa se ittelles. Tyyki oli peräsi 1970-luvult ja sen nimi o "Arkkitehtiraita". Siin o keltasii ja valkosii yli kymmensenttisii raakoi. 

Tämä kankas oli tullu meil miäheni Esko romppeis, joist mää plokkasi aarteit. Niinko hianoi hantuukityykei, yksiki oikee käsi kudottu pellavaine, jost mää tei kaitaliina, ja sit tämä vanha Vuakko-kankas. Ne aarteet oli Eskol vaa josaki paffiloora pohjal vinti pääl. Kankaat oli alu alkai peräsi häne Vilma-tätiltäs, joka oli syntysi Koski Tl:st mut joka meni naimisii ja eli elämäs Kitteel valla toisel pual Suamee. Mää en ol koskaa tätä edesmennyt Vilma-tättii treffannu, mut häne tavaroitas o mee huushollis. Mut tyttäree kans ollaa kyl oltu kyläväleis.

Ko mää aikani katteli sitä Vuakko-kankast kirpputoril, minul tuliki näkemys, millai mää voi sitä käyttää. Siit tulis hiano yls ja als vedettävä laskosverho. Suunnittelinki jo, et ko mää seuraava kerra mene Porrii, ni mää viä se kankaa Villaa ja peitteesee. Siäl voi teettää semmosii laskosverhoi. Kyl tääl Stockmannillaki voi, mut tääl o tyyriimmät hinnat. Se laskosverho sopis oikee hyvi mee keltaseks tapiseerattuu kamarii. Nykki siin o kelta-valkoset kartiinit ja mää sano sitä aurinkohuaneeks.

Mukko mää meni hakemaa viimisii tavaroitani ja kamppeitani kirpputorilt, tämä kankas oliki myyty, meni sit itteltäni sivu suu. Just viimisin kirpputoripäivin. Ei silti, ei se minnuu harmittanu.

Täst toisest Vuakko-kankaast meil o kartiinit yhdes huanees, samase
Vilma-täti peruja. Kankaa syrjäs lukkee "Sääntö" -73, sama aikakaude
Vuakkoo ko se "Arkkitehti-raitaki" jonka joku osti minu kirpputori-
pöydältäni. Taitaa ol jottai retroo.

Ei vois vähempää kiinnostaa

Täsä mee kissa o Esko suuris kouris.

Mee piänes perhees kissa ottamine o ollu enämpi minu juttuni. Esko o ottanu tämä asja aika lakonisesti.

Kyl me kissast etukättee puhuttii. Koirastaki puhuttii. Ko Esko o eläkkeel, ajatteli, mahtasko hänel soppii paremmi koira. Sen kans hän vois men ulloos kävelemmää ja siit olis seuraaki. Kysyinki, tahtosko Esko meil enämpi koiraa ko kissaa.

Ei hän. Koira vaatii liikaa. Ei hän tahdo mittää koiraa elämätehtäväkses. Mut kissa mennee siin sivus. Se pyärii vaa jalvois eikä vaadi se kummosempaa.

Sikko mää oli löytäny meil mialuise kissapennu ja käyny sitä jo itte kattomassaki, mää tahdoi Eskooki mukkaani. Hän tuli. Ei paljo kommentoinu. Mää kyl kysyi hänelt: – Mimmone se pentu sum miälestäs oli. Tykkäsiksää siit?

– No, se oli semmone ko kissapojat o.

Mää kyseli Eskolt, hyväksyyks hän sit senki, et mee kissa saa pentui ja viisiki piänt villii pentuu voi joskus ens suven mee kodissamme vilvestää.

– Kyl. On niit kissapentui meil kotonakki navetos ollu. Kyl pennut siin mennee.

Ruska muutti meil ja mää aljoi heti kauheesti hänt hyysäämää ja hellimää ja hoitamaa. Ruska otti minu ja omakses. Esko pysytteli taustahenkilön. (Ruska tuli meil sijotuskissaks. Hän siirtyy minu omistukseeni sik ko hän o saanu yhdet poikaset.)

Ko Ruska meni ruakapöydäl, Esko murahti ja mää leperteli: – Tul ny kulta pois siält pöydält. Minust alko tuntumaa, et Eskol oli heti alvust astikka auktoriteettii. Kai häne murahdukses tehos paremmi ko mu lepertelyni. Vaik sanottakkoo viäl, et kyl määki vällii yritä häl suhist, niinko kissakiälel kiältää.

Yhten iltan mää meni mee sänkykamarii. Esko huilas siin sänkyreunal ja kissa hänt vastapäät. Heil oli jottai kolmekymment senttii vällii ja he makas siin kuanokkai, naamat päiyhtee. Molemmil oli silmät auki ja he katteli levollisesti toisiis.

Seuraavan perjantain mää tuli töist kottii ja Esko selvitti et hän oli siivonnu ja Ruska oli ollu hänel apulaisen.

Toisen päivän taas Esko selliitti, et hän oli ehdottanu Ruskal, et mentäsko ulos, ja näyttäny täl valjait. Mut ei Ruska ollu yhtää innostunu. Eikä he sit menny.

Sit taas Esko oli yhten päivän palotellu kurpitsaa, ko mun oli määrä keittää siit illal pikkelssii. Hän sano, et Ruska oli häsleerannu ja kauheesti siin kurpitsapilkkomises.

Ko mää mene töist kottii, mää kysy Eskolt: – Onko Ruska tännää ollu kiltti?

Vastaus kuuluu ussei et: – Kyl. Hän o koko päivä maannu keinustualis. Tai: – On oikee. Aamupäivä oli mee sänkys ja sit o kattellu ulos tyähuanee ikkunast kiipeilypuustas.

Esko o ruvennu ottamaa Ruskaa syllyys ja kanniskelemaa. Ruska näyttää kovi piänelt ja nätilt suurte kourai sisäl. Ja hän kehrää yhtläi Eskol ko minulleki.

Yhten viikoloppun Ruska viätii kissanäyttelyy. Hän meni sin omistajas kyydis mut sit me häne isäntäväkes mentii iltapäiväl kattomaa kui hän siäl oli pärjänny. Ja samal hajettii häne kottii. Hän oli kovi reipas ja rauhalline, ei missää panikis, oikee nätisti oli käyttäytyny tuamarinki pöydäl. Esko ei sanonu sannaakaa mul koko näyttelyst, kuljeskeli ja istuskeli siäl vähä omis oloissas.

Sit mää kuuli ko yhdet tuttavat kerto misä Esko oli ollu. He sano, et tämä oli sanonu ollees semmoses paikas, mikä ei vois vähempää kiinnostaa. Ja he oli oikee tullu uteliaaks, mikä se semmone paikka o. – Kissanäyttelys, hän oli selvittäny.

Silti hän lupas tul mu kanssani marraskuus viämää Ruskaa Turkuu kissanäyttelyy.

Kurkusäilöntää

Nämä avomaakurkut tuli meil Koski Tl:st.

Minu ei ol koskaa tullu laitettuu mittää kurkkusäilykkeit.

Tänä syksyn miäheni Esko tuli kotipaikkakunnaltas Koski Tl:st mukanas tuliasii, siskoltas muutama avomaa kurkku ja iso kurpitsa ja velivainaa perheest ternimaitoo. Se oli torstai-ilta. Ternimaidot oli jo valmiiks pakastettui. Niist kurkuist ja kurpitsoist ajatteli jottai laittaa viikoloppun. Mut ensiks täytys hakkee kurkuil joku sopiva resepti. Kurpitsaresepti minul jo oli.

No, sit perjantaiehtoosti meil tuli kyllää ystäväni Mikkelist. Hän toi tuliaisiks kaunii purkillise kurkkusäilyket. Kaunii kahdestaki syyst, ko itte se säilyke oli kaunist ja viäl se purkkiki oli kaunis. Hän oli juur niit kurkkui laittanu. Esko ja mää sit heti maisteltiinki kurkuviipaileit siit purkist. Hyvvii oli.

Mää tiätysti kysyi ystävältäni reseptii. Mist sää olet tämä ohjee saanu?

Hän kerto et äitiltäs. He oli asunu Oulus hänen lapsuudessas. Mut täst mu ystävästäni oli jo aika kauvvat ajat takasi tullu mikkeliläine ko hän oli menny naimisii mikkeliläise miähe kans. (Asjast toisee: täytyy tähä vällii sanoo, et ole kuullu, ko jokku vanhat porilaiset on sanonu et joku o menny naimisee.) Ja taas asjaa: Ystäväni oli mul aikasemmi kertonukki et hän oli tehny kurkkusäilyket ja häne olis tehny miäli soittaa äitilles ja kertoo siit. Semmone miäliteko, et tekis miäli soittaa äitil, o varmaa aika tavalline viis-kuuskymppisil naisil, joitte äiti o hiljattai kuallu. En tiä onko miähilleki.

Kyl täl kurkkusäilykkeelleki o varmaa joku porilaisempi nimi taik sitä vastaava sana. Mut konnen ny määkää voi soittaa äitil, ni en ossaa sannoo. Mää yriti plarat sanakirjaaki, Pootooraa, jonka tekijän o Pori tyäväjeopisto murrepiiri. En siittäkää löytäny parempaa sannaa.

Täsä o ny kumminki se resepti. Mää tei tämä ohjee mukkaa, heti ko oli saanu ohjee sähköpostis.

TILLIKRUUNUKURKUT

1–1,5 kg avomaa- tai lavakurkkui, avomaakurkkuje kuaret o ussei sitkeit ja kovvii ja ne kannattaa kuarii
¾ dl sualaa
6–7 dl sokerii
2 rkl sinapisiämenii
tillikukintoi
etikkaa: mitta etikkaa, kaks mittaa vet (huam. ei keitet eikä kuumennet)

Klasipurkkii pistetää kerros ohkasii kurkuviipaleit, sit kerros maustesekotust ja muutama tillikukka taik kukinto. Tillikukkii pannaa sev verra, et suunnilles litra purkkii tullee pari kolme kokonaist kruunuu, ihan pikkusii kukintoi saa pistää runsaammi.

Tälläi ladotaa kerroksittai, et purkki tullee täytee. Sit kaadetaa pääl etikkaa sillai et päälimmäisekki kurkuviipaleet peittyy. Viipaleit kannattaa purkkii pistettäis vähä sulloo, ko ne pakkaa noust kellumaa.

Annetaa seisoo muutama päivä. Sit päistikkaa maaruu.

Ohjeest o vastuus MP Mikkelist. Porinnoksest o vastuus PE Espoost. Kyl olis usseemmas kohtaa tehny miäli soittaa äitil. Esimerkiks ladotaa kerroksittai olis varmaa ollu mahdollist sanoo porilaisemmi. Miätei sitäki, et sopisko toho varveittai mut en ollu varma, vaik kyl siin sanakirjassaki tua varvi mainitaa. Ja mikä olis porilaine vastine sanal ladotaa. Ja sit siin reseptis o kohta annetaan tekeytyä, jonka mää käänsi vaa et annetaa seisoo, konnen parempaa keksiny. En ainakaa muist et mee äiti olis puhunu mistää tekeytymisest.

Tämä kurkkusäilykeresepti tuli meil Mikkelist, alkujas Oulust. Koskelaiset kurkut sai

oululais-mikkeliläise liäme. Kukatiätää vaik tämä resepti olis tuttu Koskellaki.