Sosiaaline erakko ja laumaeläin

Mu hulluje päivie juttuni ei herättäny näköjäs kauheesti ihastunut vastakaikuu. Ja ko mää tarkemmi ajattele, ni kaikki mun ystäväni kiärtää semmoset päivät kaukaa. Heil tulis hiki ja tukala ja tuskane olo. He ei keksis mittää ostettavvaa. He menis pyäräl päästäs. Heil tulis pakokauhu. Tai he ajattelis vaa sitä, mikä o tarpeellist. Mitä järkee o men sin kassajonnoo siirtämää painoo toiselt jallaalt toisel ja seisoo töröttämmää, et saa pesuainepullo pualtoist euroo halvemmal? Ei kiitos, he sannoo.

Miähelleni ei ol koskaa edes ehdottanu, et tulisiks hulluil päivil. Tiädä muutonki, ettei hän miälelläs tulis.

Mut mää voi tunnustaa, et mää taas voisi men sin heti aamusti kello kahdeksalt ja viihtyy siäl kaikes rauhas mont tuntii, vaik koko päivä. Ole joskus semmose päivä viättänykki, silloko mää oli vuarotteluvappaal. Kiärtää kaikki osastot ventavasti läpitte alhaalt yllöös tai ylhäält allaas. Ain välil käydä kaffeel ja välipalal tai jätskil ja välil poiket vessas. Enkä mää ol ainoo, vaik kettää mun ystävistäni en sais mukkaani nauttimaa täst harhailust.

Olisko tähä joku toinenki selliitys ko tua saalistusvaisto mil mää aikasemmi yriti tätä selliittää?

Olisko isois tavaratalois ja hulluilpäivil kiärtelemine, ns. soppailemine, - vaikkei mittää ostaskaa - jonkullaist nykyaja sosiaaliste erakkoje hommaa? Kauheesti ihmisii ympäril, tasane sorina ja surina ja kuhina. Ollaa isos joukos ja samal yksinäs, omis ajatuksisas. Ei tartte "kohdat" kettää. Ei tartte sannoo kenellekkää mittää. Ei tartte edes ajatel mittää. Voi vaa ol ja kattel ja kuulustel sitä sorinaa, välil istuu ahtaasti ja juad kaffet taik maistel suklaaminttujätskii viaraitte ihmiste keskel.

Ihmine o kai jonkullaine sosiaaline olento, sillai ainaki sanotaa. Mut samal nykyaja ihmine ainaki mee kulttuuris o yksilölline, erityine, omallaine, persoonalline. Täytyy ol. Nykyaja sosiaalisuus vaatii äärimmäist yksilöllisyyt ja oikeuttaa siihee. Vaik samal yksilöllisyys o uhkaki, erilaisuus voi oikeesti syrjäyttää.

Mää kuuli kerrottava sympaattisest eläimest, alpakast. Alpakat o kuulemma ujoi mut sosiaalisii eläimii. Ne seisoo liki toisiis ja pittää hyrisevvää äänt, vähä niinko kissat kehräis.

Olisko se mukava ja viihdyttävä tunnelma, jonka valtaa mää heti pääse, ko astu Helsinki keskusta Stockmanni pääovest sisäl, tämmest sosiaalist hyrinää, ko mää pääse yksilöllisesti sammaa klimppii muitte, viaraitte ihmiste kans?  Sisäine alpakkuus ruppee hyrisemmää. Sosiaaline erakkous ja orpous löytää vastakaikuu siit tunnelmast. Voi ol ihmislaumas ja silti yksinäs. Saa ol omas rauhasas eikä kukkaa häiritte. Koko aja kovanäänisist tullee kuulutuksii eikä niitäkä tartte kuulustel.

Kuvas o yhde sosiaalise erako keltaset kassit, ko hän o saalistanu ittelles kamera ja perheelles kaks kassillist ruakaa.