Klänninkihelmat nestuukein

Äitini elläis me tyttäreet ussei hirviteltii häne pinttyneit tapojas. Hän oli nii nuuka ja säästäväine joka suhtees, et mittää häne huushollisas ei ikän saanu haaskat eikä heittää menemää. Häne käsisäs vanhat virttyneet verhot muuttu lakanoiks, hiipuneet lakanat tyynyvaaruiks, klänninki- ja yäpaidahelmat nestuukeiks ja vanhat puuvillaneulepuserot hantuukeiks ja kluuteiks. Kankastilkut ja lankapätkätki hän säästi, et jos niit käyttäs vaik neulatyynysisälmyksiks.

Ko äiti kuali, häne kamalat hantuukis ja tyynyvaarus nousiki arvoos ja kelpas meil perinnöks. Ei niit mittää menemää tarvinnu heittää, ei edes vanhoist hammeehelmoist tehtyi nestuukei.

Mul on ny mm. kaks arvokast nestuukii, jokka äiti o krympänny mu lapsuudeaikase klänninkini helmoist. Ei taid ol yhtää valokuvvaakaa täst kauniist hammeest, jonka äiti mul joskus 1950-luvul o itte neulonu, ko mää ole ollu ihan muutama vuade ikkäine pikkuflikka. Se oli valkosest puuvillakankaas tehty, kankast sanottii pikeeks. Klänninki oli rypytetty uumapaikast ja siin oli piänet puffihihat. Helmaa äiti oli neulonu kukkaranka. Sinisii kissankelloi ja punasii ja keltasii kukkasii. Kukkarankka kiärsi koko klänninki helmaa.

On se merkillist, et jostaki varhase lapsuude aja klänninkist o säilyny näi konkreettine ja käsis pideltävä muisto. Kankas o hiipunu ohkaseks, se o ollu monis pesuis, mut kirjaillut kukat ja kaikki pistot o viäläki ehjät. Klänninki oli ensi minul ja sit mu nuaremmil sisarillani käytös. Ja ny siit o jälliil nämä nestuukit.

Nyte tuntuu, et nämä nestuukit valla tihkuu muistoi, siit hetkest alkai, ko valkone pikeekankas o ostettu tai saatu, ko klänninkii o suunniteltu ja sovitettu, ko kukkarankka o neulottu, ko klänninkii o ensimmäise kerra käytetty, ko sitä o pesty ja silitetty ja taas käytetty. Ko klänninki on tullu toisel piäneks ja ollu toisel iso, ko se o vahettanu käyttäjää, ollu komeros, ja taas vahettanu käyttäjää. Ja ko klänninki o varmaa jo ollu ihan saumoistas ratkennu ja rikkinäine ja kaikki neljä tytärt o ollu mailmal. Ja äitini on käännelly sitä piänt klänninkii käsisäs ja päättäny, et siis vois tehd pari nestuukii.

Satamiljoonaa timanttii

Oikee harmittaa, etten pysty panemaa tähä mittää kuvvaa siit, mitä mää tänäpä satui näkemää ulkon. Satamiljoonaa kimaltelevaa timanttii ilmas. Ei semmosest kerkee valokuvvaa ottamaa. Eikä mul ollu kameraakaa mukan. Ja vaik olis ollukki, ei semmosest kuva varmaa onnistuskaa. Ainaki luule sillai. Vai onko joku mahtanu joskus onnistuu?

Oli kirkas pakkasilma. Mää lähdi ulloos hiukka jalvottelemaa, ko ole ollu valla seinäi sisäl pari päivää.

Yhtäkkii mää se huamasi. Ilma oli täyn piänii näkymättömii lumikitteit. Ne ei näkyny muuto mukko aurinko heijastu niihii ja taiko niist kimaltelevii timanttei. Satamiljoonaa timanttii joka pual ilmas. Ihan ilmatteeks. Piäne hetke.

Mun oli flunssase tukala ja huano olo, hikoilutti, heikotti, nenä vuasi ja yskitti ja teki miäli äkkii takasi sisäl. Mut sisäl rupes heti harmittammaa et kunnem mää pysähtyny sihe paikkaa ja kattellu niit timanttei kauvvemma. Mikä kiiru mul oli? Se oli harvinaine näky. Olem nää niit ennenki nähny, ainaki lapsen. Mut en tänä talven, enkä viime talvenakkaa. En tiä koska viimeks.

Aurinko meni hetke pääst pilvee. 

Vastustuskyvy kassoottamist

Vanhast pirtanauhast o tullu Ruskal mialuisa lelu.

Mää ole jo kauvva ajatellu, että flunssa o semmone tauti, et se kuuluu ihmise perusterveytee. Ain joskus sitä tarttee sairastaa ja kyl terve ihmine sen kestää. Vastustuskyky vaa kasvaa.

Jo muutama päivä flunssa o pitäny minnuu kourisas ja kai mää ole siit vastustuskykkyyniki taas kassoottanu. Tuntuu kyl, et voima o ihan mu jättäny. Koton vaa ole tassutellu eilise päivä enkä nykkää tänä aamusti lähteny töihii. Viä miälenki valla matalaks ja voimattomaks.

Tuli nukuttuu vähä heikosti, ko yht päät tartti niistää tai yskii. Yskimisest o valla hakattu olo. Ja kummallissii unia näi, niät en oikee tiätäny oliko ne unta vai totta. Keskel yät mää löysi jottai krapisevvaa sänkystäni. Se oli kissa Ex 1 -ruusuke, toine niist, jokka kissa sai hiljattai näyttelyst. Olik se totta vai unta? Kyl se totta oli. Mää meni viämää sitä ruusuket takasi kirjahylly pääl ja huamasi et toinenki ruusuke oli tiputettu laatteel. En käsit millai se kissa ne ruusukkeet nii korkeelt kirjahyllyst oli saanu eikä ollu kuulunu edes mittää rymsteeraukse äänii. Ja kui just ne? On siäl kirjoje pääl muutaki tavaraa? Ja kui hän se ruusukkee mee sänkyy oli laahannu? Ymmärsikö hän et se oli häne? Vai olik se sittenki vaa unta? Vai olinko mää itte ne ruusukkeet siält unehortees kraplannu?

Tämä tavaroittel sänkyy laahaamine kyl o aika tavallist mee kissal. Ussei me löydetää sänkystämme millo piänii hiirii, millo leppäkerttu-keppi-lelu, millo pirtanauha, jonka Ruska o ottanu leikkeihiis.

Taulu

Tänäpä mul o flunssapäivä koton. Henkitys krohisee ja yskittää ja nokka vuataa. Lämpimät villatillukkaat jallaas, pitkäpulttine yäpuku ja paksu aamutakki pääl ja villaset ranteelämmittimet kädes. Mustaviinimarjamehu o poikaa. Buranaa ja yskälääket ja kurkkutableteit.

Ei oikee pääs kulje just nyte mikkää uudet ajatukset. Tuanoini mää rupesinki taas kaivamaa vanhaa varastoo, mitäs muut ko muistoi.

Minul o tämmene kuvas näkyvä öljyväritaulu, tai se ei ole alkuperäne taulu mut sen jäljennös. Se o siit hauskane taulu et mää ole siin tua vihreejakkune flikka, jol o punane lakki pääs. Poika mun viäresäni o Kaanaa Markku, naapuri poika. Siäl takan näkkyy kolmaski hahmo, se o Marku mummu Jenny, joka kävelee Vanha Kaanaa pihast meit päi. Siält Vanhast Kaanaast tuli tiäl päi tommone loiva ahde.

Mää muista viät tua taulu tekemise hetke. Mää oli just tulos koulust, ko Kaanaas siin Jussila autotalli viäres Kaanaasee meneväl tiäl tai pikemminki polvul oli yks taiteilija maalaamaas tauluu. Hän oli levittäny ittelles semmose taiteilijatelinee ja katteli Vanhaa Kaanaasee päi. Markku oli kans koulumatkallas pysähtyny sihe kattelemmaa, et mitä tapahtuu. Ja määki toppasi sihe.

Taiteilija käski Markkuu ja minnuu et menkääs ny toho tiäl seisomaa ni mää maalaa teenki tähä tauluu. Me mentii. Tämä taitelija nimi oli O. Virta. Mää tiäsi misä hän assuu, aika lähel Yyteri kansakouluu. Minkä ikkäine mää olsi mahtanu on? Ehkä kahdeksa-yhdeksä vanha. Taulus ei ol vuasilukkuu. Mul o kumminki jääny semmone käsitys, et sillo oli kevättalvi.

Taulus näkkyy Vanha Kaanaa, joka oli Marku isä koto, häne mummulas, ja Kaanaa vanha navetto sen rivi toisel pual ja talli tiä oikeel pual. Mun kotopihani ja täti harmaa mökki siintää taustal, mee oma talo oli se pikkumöki takan. Kaanaa rivist o viäl tänä päivän kivijalka jälliil mut mun kotoni o jääny asfalttitiä al. Näkyskö tiä vasemmal kädel taulu vasemmas yläkulmas hiukka vanha kivikellari hahmoo.

Taiteiliha o taulusas käyttäny vapauksiis eikä mittasuhteet välttämäti ol prikulles. Mut kumminki täs näkkyy se vanha maalaisrivi pihapiiri.

Sikko se taiteilija Virta joli joskus kuallu ja naapuri poika oli jo aikamiäs, hän oli muistanu tämä taulu ja menny kyselemmää sitä taitelijija jäämistöst. Siält hän oli se löytänykki kehystämättömän. Hän oli ostanu sen ittelles. Ko mää täyti neljäkymment vuat, mää sai hänelt yllättävä syntymäpäivälahja: tämä taulu jäljennös tuli mul postis.

Vanha laste leikkikaappi

Yäpöytän mu sänkyni viäres o piäni vanha kaappi. Mun isäni muuto sano "kaapi" ja äiti "kaappi". Isä oli vanhakantasempi murteepuhuja ko äiti. Se kaappi taik kaapi o ollu olemas nii kauvva ko mää muista ja paljo kauvvemmanki. Mää muista semmose hetke jostai 1950-luvult, ko mää istui tämä kaapi tykön, se ovet oli auki ja mää laskuti järjästyksee nukevaatteit sin kaapi pohjal ja hyllyl. Mut minu huusholliini tämä kaapi matkusti vast muutama vuasi takasi 2007, äiti kualema jälkee, ko häne huusholliis tyhjennettii.

Mul oli vuarotteluvappaa marraskuu alvust 2007 lokakuu loppupual 2008, melkei vuasi, ja mul oli erilaisii hommii, mitä oli pannu ittelleni määräks tehd. Yks oli, et mää meni reeraamaa tätä vanhaa kaappii Nikkariverstaasee, joka o tääl Espoos, kuuluu Tyäväjeopistoo. Ensti oli semmosel piänel vanhoje huanekaluje kunnostuskurssil.

Kaapi oli huanos kunnos ja toine ovi oli irti. Lapsuudestani muisti, et se oli ollu semmone tyypilline himmee vihriäine, senfärisel maalil mee isä oli maalannu muitaki tavaroit. Josaki vaihees isä kualema jälkee äiti oli sutinu kaapi kahdel erilaisel maalilopul, osast kirkkaasinisel öljymaalil, luultavasti Miranoolil, ja osast valkosel lateksil. Öljymaalii oli helppo poistaa mut lateksii vaikeet. Niitte päälimaalei al oli se mu muistamani vihriäine, sen al vaalee peessi, joka oli jottai vanhanaikast maalii. Kurssi opettaja sano sitä liitumaaliks. Sitä vast vaikeet oliki poistaa.

Maalikaupast löyty vanhanaikast pellavaöljymaalii ja sil mää maalasi tämä kaapi. Ove ja loora vetoknupit mää osti uudet ja vaihdoi, ko ne vanhat oli mustuneit ja vääntyneit.

Kaapi kansi o 45 senttii levvee ja kaapi korkeus 45 senttii. Näist kuvist ei nävy mittasuhteet, et tämä kaappi o piäni ja lapsel tarkotettu huanekalu.

Äitini o 1985 omis murremuisteluksisas kertonu täst samast kaapist:

"Kamarii köökivastasel seinäl ove ja kakluuni vällii mahtu viäl mu pikkune pöytäkaappini, jonka täti oli teettäny yhrel puusepäl. Vast ison ihmisen mää kuuli, kui kranni flikka oli ollu siit kovasti mul katteine, konnei häl ollu semmost. Se oli ainoo paikka misä mää sai pittää omia tavaroitani, ko piironkiloorat oli täyn täti töpesköit. Sänkyvaatteit ja hantuukeit ja ne muutama kirja mitä häl oli ja käsifäsky ja jottai muut piänt roinaa. Siin pöytäkaapisani oli ylhääl yks vetoloora ja vastatuste aukeevat peiliovet joitte takan oli yks hylly. Pohja kans siit sit tuli yhtees kaks hyllyy mu tavaroilleni."

Äitini jälkee kaapil o leikkiny minu lisäkseni kaikki kolme siskooni ja äitini päivähoitolapsetki. Eikä ihme, et kaapi yläloora alakulmat o melkei pyäreiks kulunu. Ny mää huamasi, et kaapis o jo mu maalaamiseni jälkee tullu uusii kraapaleit.

Samal kerttaa ko reerasi kaappii, mää maalasi tämä vanha palli. Se ei ol aluperi mittää isä tai äiti peruja, sen äiti oli joskus ostanu jostai huutokaupast. Mut seki o vanha. Palli pinta o nii kulunu, et puusyyt selvästi näkkyy ja tuntuu syvennyksin sormii jos pintaa sivelee. Mut jallaat o säilyny ehjin.




Kuvas kaapi pääl o vanha tuuki. Mää pitäsi sitä tuukii siin, mut kissan tähde en voi pittää. Ko sil o semmone tapa, et hän kantaa tämmesii piänii tuukei suusas ja laahaa niit millo mihinki. Yksi vanha pikkutuuki o jo loppusuvest astikka ollu hukas. Mää eppäile et kissa vei se jonneki pankkoosees ja toivo et se joskus viäl löytys jostaki piilost. Tarkotuksel jäti silittämäti tämä fiini käsityä, niät siin näkkyy vanha pellavakankaa pinta ja kauniit ompeleet ja pistot. Tämä o tiätääkseni äitini kasvatusäiti peruja. Tuuki o luultavasti ainaki sata vuat vanha ja ihan ehjä. 

Oma koti kullankallis

Sillai Ruska-kissa varmaa olis eiläehtoosti kottii tullesas sanonu jos olis osannu. Taik "muu maa mustikka, oma maa mansikka". Hän oli yli kaks voorokaut mailmal eli Jyväskyläs astikka. Mut hyvi hän oli siäl pärjänny. Kuulemma toine näyttelypäivä oli menny jo rennommis merkeis ko ensimmäine. Ja kummastaki päiväst oli reppuu pakattu nätti Ex 1 -ruusuke, toine vaaleepunane ja toine vaaleesinine. Emäntä sai oikee mialuisa näyttelysaalii.

Mut mialuisaa kissalleki oli tul kottii oma emäntäs ja isäntäs tyä. Eskoo hän morjensti ja hiamaili höövelisti tämä säärii ja minu sylysäni makas autuaallisesti sälläälläs ja kehräs niät melkei korina kävi.

Kissa ei varmaa itte kovi korkeel noit ruusukkeit värteerannu, luulem mää. Mää nostinki ne korjuu kirjahyllyy kirjoje pääl.

Meno- ja tulomatkal samas kyytis matkusti Ruska emo ja tämä isäntäväki ja Ruska isäpappa ja tämä emäntä. Hotellis Ruska kuulemma jo ensimmäisen yäseen pääsi jalottelemaa Pupu reviril hotellihuaneesee. Toine kissa Mikki asu emäntäs kans eri huanees. Pupu linnottautu sänky al ja Ruska kiärsi sänky ulkopual ja suhisi ja murisi. Se o ihmeelline paikka kissoil se sänkyalune. Se o varma turva, sin ain mennää ja se löytyy paikas ko paikas.

Kissoje äiti-tytär-viikovaihtee aikan suhinat oli vähitelle loppunu eikä mittää julkitappeluu kumminka saatu aikaseks. Lauvvantaiehtoosti Ruska oli ollu hotellihuanees jo niinko kotonas ja Pupust kovi kiinnostunu. Mut Pupu oli hiukka yysyrjäne ja eikä tahtonu viäl tehd lähempää tuttavuut jälkikasvus kans. Ei ainakaa viäl pusku- ja nualemisväleihi tämä pari yhde viikovaihtee aikan päässy.

Kissatuamarit tykkäs kovi Ruskast. Lauvvantai tuamari, tanskalaine Lotte Borch, piti Rusk kansaa hyvärakenteisen, hyvi kehittynneen ja hyvihoidettun nuaren kissan. Hän kiitteli Ruska turki kuvioit ja färei. Sunnuntain tuamarin oli yks ruattalaine, tiukka täti Maria Westerlund. Taas turki kuviot ja färit sai kiitost hänelt. Ruska kropa rakenne (tyyppi) oli tuamari miälest valla erinomane, just semmone ko eurooppalaiskissal kuuluuki ol.

Ja emännä syränt lämmitti se mitä kerrottii tuamareitte kehunee.

Sunnuntaiehtoosti mää sai viäl skannattuin ne arvostelusetelit sähköpostiini. Ot niistäki ny selvää! Niitte kissatuamareitte käsiala o varsinaisii hiaroglyyffei, tarvittas käsialatutkija ottamaa niist selkoo. Mut toise tuamari yleisarviost mää sai hyvi selvää: "Very attractive!" Sammaa miält! Mut mää olenki jäävi. Ko minust Ruska olis yht ihana ja yht suuri ilo minul vaik tuamarit olis sanonu mitä vaa tai vaikkei hän ikän missää näyttelys olis koskaa käynykkää.

Mää yriti saad Ruskast hyviä kuvia mut tuli valla tämmesii pääpyärityksii.

Vast ko Ruska asettu makkailemmaa, sai häne kokonaisen kuvvaa.

Käsityäkriini

Minul tuli oikosulku enkä muist miks tätä käsityälipastoo sanottii. Olik se krinni, skrinni, kriini vai skriini? Em muist millää. Tämä lipasto o tullu minu huusholliini josaki perinnöjavos jota äitini harrasti jo elläisäs. Se oli alualkae mu lapsuudesani koivu färine ja vaaleeks lakattu, mutta aikaa myäde tiätysti tummunu. On näit samoi lipastoi semmosii tummakski petsattui. Isäni maalas tämä jo kauvvat ajat takasi. Esti se oli mont vuat kirkkaa syksykeltane, sit myähemmi josaki vaihees hän maalas se tämmeseks vaaleepeessiruskeeks. Soppii hyvi meenki huushollii.

Ruska o täs hypänny kuvvaa, tapas mukkaa.

Tämä lipasto o tarkotettu käsityätarpeitte niinko lankarullie, nauhoje ja knappie, neuloje ja knuppineuloje, varttaitte ja virkkuukoukkuje säilyttämissee. Semmost sekalaist töönää määki tääl pidä. Mittää isoi villalankavarastoi tän ei mahdu.

Minul o ollu tarkotus kertoo käsitöistäki täs plokis. Mut kyl ne kertomiset o ollu vähäset. Jos joku o öksyny tän hakusana "käsityät" peräs, hän o kyl pettyny. On ollu vaa muutama hassu juttu josa ole kertonu käsitöist ja sillonki enämpi muitte enkä omistani.

Mut se käsityäidentiteetti o minul nii vahva, ja käsitöitte arvostus ja kiinnostus niit kohtaa o syrämme asja, et ihan pakko pan aiheeks käsityät. Ilma niit mää olisi ihan ykskätine. Taik millai sen ny sanosi. Plokis Kirjailijan häiriöklinikka kirjottaja Kirsti Ellilä kuvas ommaa seka- ja vasenkätisyyttäs, ko hän oli lapsest astikka oppinu käyttämää oikeetaki kättäs vaik oli ilmeisesti vasuri. Sit joskus pari vuat takasi hän oli ruvennu piirtämää vasemmal kädel neljäkymmene vuade tauo jälkee ja hänel tuli heti minumpi olo. Piirtämine oli aikoinas loppunu kätisyyde vaihtoo.

Määki ole koko ikäni eläny käsitöitte keskel ja tehnykki paljo käsitöit. Huusholli o täyn mattoi, tuukei, hantuukei, villajakkui, vanttuit ja tillukkait, vanhoi pitsilakanoit ja pitsei. Ni et tuntisi itteni valla ykskätiseks, jossen pitäs käsitöit ja käsitöitte tekemist tärkein sillonki, ko just en niit tee.

Mää määrää tääl

Plokkaaja määrää omas plokis ulkoasust ja sisällöst.
Silti o kiva saad viästei muilt ja lukijoit. Tämä onki
kai osa niisanottuu sosiaalist mediaa. 

Mun enttine pomoni ain joskus leikilläs matki mu porilaist puhetappaani. Joskus ko hän lähti töist, hän muka polilaisesti sano: "Hei ny si!" Ja mää parkasi: "Ei se sillai ol!" Mikä ihme "si"? Ei porilaine ikän "si" sanos. Höh!

Ehkä hän ajatteli, et jos sanotaa "ny" ni sanotaa kans "si".

Sit hän kerto semmost juttuu et hee perhees o yks porilaine lentävä lause jota eri perheejäsenet ain sopevis tilanteis lausuu ja he kaikki tiätää mist se o peräsi ja kuka sen sano ja heit kaikkii se nauruttaa.

Hee oli oli käsketty kyllää Porrii yhtee porilaisee perheesee, jos oli kaks mukulaa, flikka ja poika. Flikka oli vanhempi ja poika nuarempi. Flikka oli näil viarail tohkeisas selliittäny esikoise asemaas, ekko isä ja äiti o pois kottoo, ni "mää määrää tääl"!

Näitte toispaikkaste korvaa oli ottanu hauskasesti tua "mää määrää tääl". Porilaise pikkuflika sanoist oli tullu he perheesee lentävä lause.

Välil mu tullee miäleeni tämä lause, ko ole kattellu erilaisii plokei. Jokkaine määrää omas plokis sisällöst ja ulkoasust. 

Kissa mailmal

Ruska-kissa lähti tänäpä aamuvarhasel hänel viaraitte ihmiste ja kissoje kans viikovaihteeks Jyväskyllää. Häne kasvattajas mennee kissoje kans näyttelyy ja samas kyytis o muutaki väkkee. Kuvas Ruska o etukättee tutkimas kuljetuskoppaas.

Terveisii tuli jo reisult, et kovi oli Rusu ollu autos nätisti mut aika valppaa ja jännittynnee näkköine, ko kyytis oli outoi hajui, muummuas Ruska emomamma ja isäpappa. Nämä vanhemmat kissat o tottuneempii reissaamaa ja mailmaa näkemää ja olemaa toiste kissai ja koirainki kans. Mut Ruska o ny kerriinny jo tiätysti tottumaa mee ainoon prinsessan olemissee. Niät ei ihme jos oli autos ollu vähä ihmeisäs.

Mää pakkasi jo eiläehtoosti piänel kissalleni repunki mukkaa. Sin mää pani häne lempilelujas, ruakaa ja tuttui hajui eli hänen pesäs. Siin pesäs hän ei muuto koskaa koton ollesas oleskel. Mut ehkä viaraas paikas pesä kelpaa.

Tämä repu Ruska sai mukkaas kasvattajaltas sillo ko hän piänen muutti meil asumaa. Kuvast näkkyy et se o kissaruakavalmistaja mainostavaraa. Ruska ei syntymäkodostas ja pentuajastas muist ennää yhtää mittää, vaikkei siit ol enempää ko reilut puale vuat aikaa.

Tuli jo uusii terveisiiki Jyväskyläst. Et hotellis oli ollu kovat suhinat ja murinat kaikkii, nii ihmisii ko kissoi, kohtaa. Ja Ruskal oli sisustettu vessa ihan omaks buduaariks. Lavuaari al o kuulemma futlaari, jonka ympäril o sinivalkoruudulline verho. Siit o saatu Ruskal mukava makuualkoovi, joho häne oma pesäs mahtuu. Mut kyl hän oli uskaltanu jo hiukka leluillas leikkiiki ja välil o pollevasti  ja suhisemati maannu lavuaaris.  

Herkkuprikka

Tyämaallani o semmosii ilosii ja rempseit nuarii naisii ja miähii jokka keksii yllätyksii ja hauskasii juttui. Yks o semmone et tyäkaverii yllätettää heti aamusti herkkutarjottimel. Kuvas o yhdel naistyäkaveril annettu yllätys ko hänel tuli täytee pyäreet 61 vuat.

Kaikki varrottii hiire hiljaa häne kunttuurisas sihe astikka ko tämä sankari astu ovest sisäl. Hän o hyvi vaatimatoin ihmine eikä koskaa tee ittestäs mittää nummeroo. Sit kajahti: "Paljon onneeeaa vaan... "

"Kaikkee munki tarvii kestää", naurahti tämä vaatimattomuuden perikuva.

Sankari tyäpöydäl, joka oli papereitte ja toimistotarpeitte peitos niät ei paljast pöydäpintaa näkyny, oli pantu kuvas näkyvä herkkutarjotin.

Tarjottimel oli just paistettu ja kauniisti päälystetty karjalapiirakka, kuppi kaakaoo, lasilline mehhuu, herkulline kaakupalane, valmiiks esikuarittu mandariini, viinirypäleit ja karkkei. Kyl kelpas!

Kaikil läsnäolijoil tarjoiltii niit just kypsennettyi karjalapiirakoit.

"Mullaki o muuto nimipäivä ens suven!" mää koiti vinkat tyäkavereil. Ilose yllätykse toivos voi ain ellää.