Kuvahaaste

Mamma Naukula lähetti mul viikko takasi haastee Muistikirja-plokistas:

Moni meistä bloggaa anonyyminä eikä halua panna omaa kuvaansa sivulleen. Olisi kuitenkin mukava nähdä, minkä näköistä porukkaa me olemme. Esittele itsesi yhdellä tai useammalla lapsuuden kuvallasi. Harvalla on lapsuuskuvia tiedostoissaan, mutta vanhan valokuvan saa helposti sähköisesti julkaistavaan muotoon ottamalla siitä kuvan digikameralla (tai skannaamalla kuvan). Nyt selaamaan valokuva-albumeita! Laita haaste kiertämään jakamalla saamasi haaste kahdelle tai useammalle bloggaajalle.

Kiitos! Minustaki tää o kiva haaste. Mul olis vaa näit kuvia vaik kui.

Tämä ensimmäine kuva o otettu oikee valokuvausliikkees. Mun äitini ei tykänny täst kuvast ko hän muisti et mää oli kuumees. Ja hänest ain näytti et mää ole kauhee kippee näköne. Mää ole itte täst tykänny. Paremmast pääst kuvia, mitä must o otettu.

Mu päälläni o vaaleekeltane äiti neuloma klänninki. Se oli sävyltäs hillittyy keltast, inakse harmaasee taittuvaa. Mustat nauhat o samettii. Rusetti pääs tiätysti niinko sillo pruukattii.

Jokku näist kuvist o ollu ennenki tääl plokis niinko tämäki.

Täsä o meit leikkikaveruksii Yyteri Kaanaast.

Piäni flikka tosa edes o mu pikkusiskoni Päivi, minnuu neljä vuat nuarempi. Aika liikuttava näköne vai mitä. Piäni mut tomera ja tarkka kattanto. Mää ole oikeepualimmaine, paskeri pääs. Takan keskel o mu kaverini Leena ja vasemmapualeine o kans kulmakunna flikka, Sirkku.

Hauskat vaatteet täsä kuvas o. Mullaki o villahousut, joitte pultit ulettuu melkei polvii. Ja villahousui al o viäl villasukat, ei mittää sukkahousui ko sukkanauhoil kii pidettävät sukat. Äiti niit meil kuto. Ja kummisaappaat jallaas. Kuva o otettu 1956. Siskoni o ehkä täsä reilu pari vuade vanha ja mää yli kuude vanha.

1950-luvu kuvat otettii koto-olois ain ulkon. Meilläki oli vanha laatikkokamera, ei sil kuvia sisäl saanu. Eikä niit kuvia muutenkaa sillai napsittu ko nykypäivän. Ussei oli usiampi henkilö kuvas, otettii erilaisii ryhmäkuvia, vähintäs kaks last yhdes. Ei ol montaakaa kuvvaa josa mää yksinäs olisi paitsi sillo ihan piänen ko ei ollu muit lapsii.

Tämä o sisäkuva. Meil käskettii kyllää yks tuttu nuarimiäs jol oli hyvä kamera ja joka oli hyvä ottamaa kuvia. Tämä kuva o otettu kai 1958, jollo mu toine siskoni Auli oli vuade vanha. Hän istuu äiti sylys. Päivi o keskel, ja kuvas näkkyy nätisti häne hymykuappas vasemmal poskel. Taas meil o rusetit pääs ja helmeet kaulas. Mää ole tua isompi flikka, kahdeksa vanha.

Täsä o hiihtäjäsiskokset Päivi ja Paula. Sama vuasi 1958 alpummi merkintöje mukkaa. Vois kyl o 1959:ki.

Sit tullee mee perhee ensimmäisest färifilmirullast otettu kuva. Filmi ostettii vartavaste sitä varte, et saatii kuvattuu äiti kutomat revontulipuserot. Vuasi 1959.

Tämä kuva nimeks vois antaa "pölkkypäät". Se o yks mu lempikuviani. Päivi ja mää ja isä lähdimme kävelemmää Kokemäejoe rantaa päi, ja isä otti kamera föllii. Samalt kävelyreissult muista toisenki kiva kuva.

Täsä kuvas näkkyy mee lapsuude yks tärkee "olomuato": Yyteri sannat. Hauska kuva tämäki. Vaik me asuttii muutama kilometri pääs Sannoilt, kyl siäl paljo käytii joka suvi. Ja nahka palo pahasti, seki oli melkei jokasuvine kärsimys. Mut ei se estäny menemäst ja olemast Sannoil. Isä ja äiti oli molemmat kotosi Yyterist ja isä aika likelt Santoi. Heil oli melkei kaikki ihmiset tuttui matka varrel, ko Sannoil päi mentii. Kuvas ensimmäisen vasemmalt pallo takkaa kurkkii kiharapää Auli, seuraavan o Päivi ja sit mää. Seuraavaks o kolme poikaa, Markku, Antti ja Olli. Markku ja Olli oli veljeksii, naapureit ja melkei päivittäisii leikkikavereit.

Meil synty viäl neljäski flikka, Anna, mut mää oli sillo jo kuudetoist, en ennää varsinaisesti laps. Sentähde en hakenu kuvia niilt ajoilt.

Voiskos tätä kuvahaastet jatkaa Luvia flikka Leena Lumi ja Erilaisia tapahtumia, uusia ja ennen koettuja -ploki mummu? Jos jaksatte. 

Äiteipäivä o tulos

Mää en ol itte äiti mut silti ole joskus ostanu ittelleni äiteipäiväruusu. Nytenki taas osti, valkose. Oikeastas osti se oma äitiniki muistoks. Katteli vanhoi menneitte vuaskymmenie äiteipäiväkorttei. Mee äiti oli semmone ihmine, ettei hän koskaa heittäny mittää menemää, ja sen tähde o korjus vanhoi äiteipäiväkorttejaki.

Nämä kortit äiti o itte antanu kasvatusäitilles, jota mee perhees sanottii tätiks. Tai sit näit o ollu jo mukan antamas osa meist lapsist. Ko kyl isoäitejäki äiteipäivän onnitellaa. Äitil ittel oli kaks onniteltavaa, tämä täti ja lisäks oikee (biologine) äitis, jota sanottii mammaks.

Nämä kortit o mun oma äitini saanu 1950-luvul, ensiks minult Paulalt, sit Paulalt ja Päivilt, sit Paulalt ja Päivilt ja Aulilt. Ja 1960-luvul tuli viäl yks äiteipäiväonnittelija, Anna. Mut niihi aikoihi jokaine flikka anto äitil oma äiteipäiväkorttis, ussei itte askartelemas.

Merkillist et mää muista äitil hyvi piänen antamistani äiteipäiväkorteist, et niis oli joku ihmeelline lumo. Varmaa en ollu edes mukan niit ostamas ja valikoittemas, isä ne o täytyny ostaa. (Kuka tiätää vaik äiti olis joskus itteki ostanu samal ko osti kahdel omal äitilles.) Ne kortit oli kauniit ainaki tämä yhde allekirjottaja miälest. Ihmeellise kauniit, ihan täydellissii. Se äiteipäiväkorti kauneus ja lumo o jääny miälee. En tiä oliks ne kortit äiti omast miälest yht kauniit. Mitä isommaks tuli, sitä vähemmä niis korteis oli hohtoo. Ko oli itte aikuine, ne oli vaa aika tavallissii kukkakorttei, joit kaupois oli myytävän kymmenittäi.

Äitil soppii ruusut mut orvokit kans, vaik ne onki vähä haikeit kukkii. Ehkä se haikeus johtuu laulust Orvokkini tummasilmä.. Valkovuakkoi mu äitini ei koskaa ainakaa minult saanu, ko ei meil päi kasonnu vuakkoi.

Haaste

Auli lähetti haasteen. Kiitos haasteesta. Tässä vastaukset – poriks!

1. Mitä pienenä vastasit kysymykseen, mikä sinusta tulee isona?

Lapsen mää oli muutama kerra astma tähde Lastelinna sairalas Helsinkis. Varmaa sen tähde mää haaveili vakavissani lastehoitaja urast, viäl aika isonaki. Sihe aikaa ko mää oli jo oppikoulus, siäl Lastelinnas oli viäl semmone koulu, josa lastehoitajii valmistu. Äiti hommas mu puhheitteni perusteel minul lapsehoitajapaika yhde sairaahoitaja perheest. Siäl oli vaa yksi kolme vuade vanha poika. Mää hoidi hänt keskikoulu ja lukio välisen suven ja istui häne kansas päivät pitkät Pori keskusta leikkipuistois, pääasias Raatihuanee puistos. Ko se poja äiti oli sairaahoitaja, häne antamas tyätodistukse perusteel tyä olis kelvannu harjotteluks jos mää olsi pyrkiny sin lastehoitajakouluu. Sinä suven kumminki mu lastenhoitajapuhheeni ja -haaveeni loppu.

Must ei ol myähemminkää tullu lastehoitajaa, ko ei ol ollu ommii lapsii, mut kissahoitaja must kyl o tullu. Mee suvus taitaaki ol sillai, et jossei saa sitä mitä lapsen toivoo, sit saa kissa. Niinko Auli toivo rosvoo miähekses ja sai Rosvo-kissa. Ja mää toivoi lastehoitajuut ja sai kissoi. 

Helmeet kaulas

Nämä o minu äitini vanhat lapsuudeaikaset helmeet ja niitte täytyy
ol peräsi jostaki 1930-luvult.  

Meil oli kyläs yks mu ystäväni, joka o Oulust kotosi ja assuu Mikkelis. Mää esitteli hänel helmeitäni ja sanoi et nämä o semmoset ja semmoset helmeet... Hänt naurutti ne helmeet, ko häne miälestäs olis tiätysti pitäny sannoo helmet. Ja nii minunki miälestäni, ko rupesi sitä asjaa tarkemmi ajattelemaa. Mut silti vaa ne helmeet pyäri mu päässäni.

Mul tuli tenkka poo. Yhtäkkii en ollu yhtää varma, millai Poris oikee sanotaa, tuliko ne helmeet mu puhheeseeni jostaki pori murteest vai oliko se vaa joku satunnaine puhevika. Sanotaanks pori murtees  "helmeet kaulas" vai "helmet kaulas"? Ja sanotaanko et "helmeit" kiäri pitki laatteet vai "helmii" kiäri?

Mu täyty kyssyy tätä viisaammaltani, porilaiselt ja Poris asuvaiselt Ullalt. Ja sai kyl vahvistukse, et tämä Ullaki tällää helmeet kaulaas - enkä vaa mää. Ja jos helmeet katkee, ni helmeit kiärii laatteel.

Ko mää oli pikkuflikka, ni mul oli hianot punamustat helmeet. Mu siskollani oli ja. Siskoni Päivi oli saanu Kreetta-täti vanhat helmeet ja mää oli saanu äiti. Mut ainakaa mää en muist mitä kerrottii, et mist ne helmeet oli aluperi tullu ja kui vanhat ne oli. Mut kyl ne kumminki hee lapsuude- ja nuaruudeaikaset oli, jostai 1930-luvult. Ne punamustat helmeet o tos ensimmäises kuvas.

Niist helmeist mää muista, et mää oli katteine siskolleni Päivil, ko minu miälestäni hän oli siin helmeitte javos saanu kauniimmat. Molemmat ne oli kyl sama färiset. Ne oli tehty pikimustist ja kirkkaapunasist lasihelmeist, semmosist läpinäkymättömist ja hijotuist ja kauniisti muatoilluist. Olisko Päivi helmeis ollu enämpi punast, olisko ne ollu sirommat, ko ne oli mum miälestäni kauniimmat. Mut kyl mää omistaninki tykkäsi. Ny mää just oti ne vanhat helmeet framil, ja ne o miälestäni aika fiinit. Viäläki ne mu kaulani ympäri mahtuu.

Yhten joulun me kaikki kolme vanhempaa flikkaa saatii uudet lasihelmeet. Ne oli kaikil kolmel muuto samallaiset mut jokkaisel erifäriset. Neki oli hianot. Minu helmeeni oli vihriäiset. Ne yksittäiset klasihelmeet oli erimallisii ja erikokkoisii, läpinäkyvii mut selvästi vihreit. Päivil oli siniset. Ja Aulil muistaakseni vaaleepunaset. Minul on neki helmeet viäl korjus.

Kai vissii näist lapsuude helmeist mul o jääny suuri miältymys semmosii pikkuflikkai helmeit kohtaa. Ni et mää ole ostanu samatyylisii viäl myähemminki, viis- ja kuuskymppisen.

Kuvas näkkyy kahdet helmeet. Vihriäiset o ne, jokka mää ole saanu 
lahjaks 1950-luvul, al 10 vuade vanhan. Toiset, kirjavat mää ole 
ostanu vast joskus pari kolme vuat takasi Stockmanni hulluilt päivilt. 
Ne o aikuisel naisel tarkotetut mut ne tua mu miäleeni pikkuflikkai
helmeet. Sen tähde mää tämmesist helmeist tykkäänki varmaa. 

Nämä turkoosifäriset mää löysi Santoriinilt vuasi takasi. Ja niihii
sopivat turkoosit korvakorut löyty samast paikast tänä syksyn. 

Nämä helmeet o kans Santoriinilt ostetut. Mustat helmeet o laava-

kivvee. Keskimmäine keltane iso helmi o kristallii, siit seuraavat 

molemmi puali  o opaalii, sit vaaleepunaset ruusukvartsii ja 

reunimmaiset vaalee henno turkoosivihriäiset o amatsoniittii.

Tämä viimine kuva o otettu 1950-luvul, ehkä 1958. 
Siin o kahdel vanhemmal flikal helmeet kaulas. Siskoni 
Päivi o keskimmäisen ja mää oikeel pual. 

Kyl porilaine ain porilaise tuntee

Meit porilaisii lapsii Yyteri sannoil joskus 1950-luvu loppupual. 

Hiljattai mää ole jutellu usiammanki ihmise kans siit, et mikä o murre ja murtee olemus ja millai sen tunnistaa.

Yks ystäväni sano mul et hän voi tunnistaa ihmise lohjalaiseks, vaikkei tämä sanos muut ko päivää. Sammaa mää voi sannoo porilaisest.

Sillai o käyny mul tääl pääkaupunkiseudul, et ole treffannu jonku satunnaise ihmise ja o tullu heti merkilline tunne et tua o porilaine. Mää ole joskus istunu pöydä viäres ja joku tuntematoin ihmine o tullu sanomaa mul vaik et: "Onko täs vapaa paikka?" Ja mää ole heti ajatellu et mahtaaks tua ol porilaine. Ja sit mää funteeraa sitä, et mist semmone tunne voi tul, ko toine ei puhu mittää Porist se paremmi ko puhus sana sannaa pori murrettakkaa? Kyl sitä "vapaat paikkaa" vois kuka tahansa kysel.

Ja sik ko mää ole ruvennu kautta rantai kyselemmää, ni o paljastunu, et toine o porilaine, just niinko mää eppäili. Sentapasii tilanteit ei ol ol ollu vaa yks eikä kaks.

Yhde kerra kyl ole erehtyny, yhde miähe kohdal. Mää aljoi miälessäni arvuuttelemaa hänt porilaiseks ja kysyinki, oliko hän. Ei, ei lainka siält päinkää, ihan toiselt pualt Suamee, Etelä-Karjalast hän oli. Mut kyl hän sit lisäs, et hän o pari vuat asunu Poris ja häne vaimos o Porist kotosi. Ni et olisko se porilaisuus hiukka tarttunu, hän päätteli.

Ja vaik porilaine kui puhus ihan yleiskiält, ni kyl hän ittes paljastaa. Porilaises puhhees o yks hiano yksityiskohta, mist ei kannat kovi köykäsesti luapuu. Joissaki semmosis verbeis, jois yleiskiäli ei tee erroo preesensi ja imperfekti välil, ko ne muadot o ihan samallaiset, me porilaiset tehdää. Niinko esimerkiks mää "sovei" täst ja täst asjast eilä, taik "opei" uude taido taik "keksei" jonku yllättävä asja. Ja eilä mää jo "miätei", mut tänäpä iltapäiväl mää viäl "miäti" (= tule miättimää) sitä asjaa tarkemmi. Ja yleiskiäliset suamalaiset sannoo ain vaa et mä "mietin" ja "sovin" ja "opin" eilen ja tänään ja huomenna. Sillai porilaisii koululaisiiki o opetettu, ainaki minu ikäluakkaani. Mut ain ei ol oppi menny peril.

Ja sit o vaik kui paljo sanoi, jokka mu korvaani kuulostaa kauhee porilaisilt, vaikken tiä, onko ne. Kai niit muukki tuntee ja käyttää, ei ne mittää porilaiste yksityisomaisuut välttämäti ol. Yksi kiva ja hauskane porilaine sana mu miälestäni o prehjuhousu, jost yks porilaine hiljattai minnuu muistutti. Ja vaik sitä sannaa mualkipäi käytettäs, ni kyl se porilaine prehjuhousu o vaa ihan ommaa luakkaas. Joku lökäpöksy ei ol yhtää mittää sihe prehjuhousuu verrattun. Ja seki millai sen porilaine sannoo! Ei muut ossaa.

Tukka

Täsä o mu 50-luvu
tukkamuatiini.

Hiljattai mää oli tääl Viherlaaksos kampaajal tukaleikkuus ja färjäykses. Tätä Espoo Viherlaaksoo paikalliset ussei sannoo Viheriks. Viheri pohjospual o Kauniaine misä mää käy töis, ja sitä sanotaa Graniks.

No ni juu, mut mu piti siit kampaajast puhumani. Mää ole varmaa jo 30 vuat käyny samas naiste kampaamoliikkees. Monet kampaajat o sinä aikan vahettunu. Minnuu o palvellu siäl aika monet kampaajafrouvvat ja -fröökynät. Ny mu tukkaani färjäs ja leikkas taas uus frouvva. Hän o kyl ollu siäl kampaamos jo usseemma vuade, mut em mää ol sattunu häne asiakkaanas olemaa.

Siäl kampaamos ain istutaa oikee aja kans. Puhellaa hiukka mailma asjoist, mitä millonki o tapetil. Kerrotaa kuulumissii puali ja toisinki. Taidetaa kampaaja kans joskus aika koskettavviiki ommii asjoit tuad julki. Ja sit plärätää ja lujetaa plosa naistelehtii. Ja asiakkait hemmotellaa: tarjotaa kaffeet ja tukkaa pestäis hiarotaa päänahkaa.

Täl kampausreissul minul selvis semmonenki et nyte lättätukka o kunnias. Ja ko mul o ollu melkei vaa yks ainoo tärkee asia tuka hoidos, se ettei se olis pitki päät nualtu. Muute ole ollu laiska laittamaa tukkaani, en ol koskaa sitä edes permanentannu enkä tupeerannu enkä pahemmi edes föönannu.

Semmone korkee tupeeraus oli mu nuaruuteni aikan 60-luvul muatii. Ja paljo lakkaa pääl ni et tuperaus kesti. Mut em mää sillo ollu mikkää tuperaaja, taisi ol sillonki jo laiska.

Ain mää ole pitäny ittelläni helppoo tukkaa. Kerra sanoi silti yhdel kampaajal et leikkaa mul tommone peikkotukka ko sullaki o. Mut hän vastas et ei se sovi mul, ko sitä tarttee koko aika laittaa ja hoitaa. Ja mul täytyy ol helppo tukka. Mää taas olsi luullu päivasto et just peikkotukkaa olis helppo pittää ko sitä tarttis vaa pörröttää. Mut ei se sillai kuulemma ol.

No, tämä tämäkertane kampaajafrouvva paljasti minul, et mul o semmone tukka, et se herättää hänes intohimoi. Hän o mont kerttaa kattellu sivust ja ollu katteine ko muut kampaajat o färjänny ja leikannu mu hiuksiini. Ja suunnitellu miälessäs millai hän färjäis ja leikkais.

Mää oli oikee otettu ja immarreltu kampaaja sanoist ja annoi häl ihan vappaat kädet. Em mää ol nii kauhee tarkka ennää millai mu tukkaani leikataa ja laitetaa. Nuarempan oli paljo tarkempi. Ny mää ole pitäny vaa hyvän et jos kampaaja keksii hiukka jottai uut mu vanhal tukalleni. Ole huamannu senki et kampaamine o käsityät ja joka kampaajal kuuluu ol oma käsialas.

Lopputuloksee mää oli taas ihan tytyväine. Vaik em mää huamannu et mu lyhkäseks leikattu tukkani kauheesti olis muatoos muuttanu.

Vai et intohimoi herättävä tukka? Jaaha. Määki heti rupesi funteeraamaa ihmiste tukkii. O kiharaisii ja luantuvii ja piikkisuarii. Vaaleit ja tummii ja punasii ja harmait. Pitkii ja lyhkäsii. Paksui ja ohkasii. Kankeit ja hiäneit. Nii, ja sit viäl miäste tukat.

Mut kyl luanto mu tukkamuatiini o kaikist enämpi muuttanu, vaik muutos onki färjäyksel häivytetty. Mää voisi sillai räväyttää, et antasi vaa ol färjäämäti.



Minu miältäni jäi lämmittämmää seki, et tämä kampaaja puhu nii hianosti omast tyästäs. Et ihmiste tukat herättää hänes intohimoi. 

Kreikkalaisis kirkommenois

Kamari ortodoksine kirkko.




















Minu Santoriini-matkani viimisii kokemuksii oli ortodoksiset kirkommenot. Niis mää oli kyl jo viime pyhänäki. Sillo mukan oli paljo muitaki ulkomaalaisii, ny ei näyttäny oleva muit ko minä.

Konnen ymmär kiält, en ymmär paljoo muutakaa. Mää katteli ihmisii. Heit tuli ja meni, ja he käveli kirkos ja suuteli ikoneit. Piänet lapsekki teki sujuvasti ristimmerkkei ja suuteli kirko ikonikuvia. Nuaret pojat farkut ja t-taita pääl kanto isoi kynttylöit ja heilutteli suitsukeastioit. Vanhat, huanojalkaset ihmiset käveli vaivalloisesti. (Rollaattorit ei ol viäl saapunu Santoriinil.)

Tämä Neitsyt Maria o yks ikoneist, joit käytii
suutelemas.

Välil ain seisottii ja välil istuttii. Mää seisoi ja istui muitte mukan. Minust tuntu et täs ortodoksises jumalapalvelukses seisotaa paljo pitempii aikoi ko luterilaisis. Ainaki mää ihan väsyi sihe seisomissee, tai melkei alko huimaamaa. Jokku vanhukset istu vaik toiset seiso.

Vastatuste toisiis kirko vasemmal ja oikeel pual oli kaks kolme henke miäskuaroo. Kuarot laulo välil voorotelle ja välil yhtaikaaki. Välil seurakunta laulo mukan.

Yks nuari äiti kanto piänt flikkaas sylyssäs. Tytöl oli tumma kihara tukka ja siin pikkune rusetti. Hän oli nii eläväine, et jos äiti pani häne laatteel seisomaa, ni hän lähti heti juaksujalkaa menemää. Siit seurauksen oli, et äiti piti hänt sylyssäs. Ihmee kiltisti hän siin pysy. Minust sil pikkuflikal oli nii järkyttävä nätit piänet nahkaset saapikkaat jallaas, et mu olis tehny miäleni heti hyäkät ottamaa niist valokuvia – ja koko flikast. Hän oli muutenki kauniisti pujettu. Mut maltoi miäleni. En viitti ottaa viaraist ihmisist kuvvvii enkä ainakaa kirkos.

Ko tuli laste ehtoolline, äiti vei pikku flikkas ehtoollisel. Lapsil pappi anti isol lusikal ehtoollisviinii suuhuu. Leipää lapset sai ottaa itte isost maljast. Ehtoollisleipä oli oikeit leiväpaloi. Laste ehtoollisjono pääs oli yks vanha mummu, ja hänki sai ehtoollisviinii lusikast.

Jumalapalvelus päätty aikuiste ehtoollissee. Näil aikaihmisil annettii vaa leipää eikä lainkaa viinii. Se yks mummu, joka meni laste ehtoollisel, oli ainoo aikaihmine, joka sai leivä lisäks ehtoollisviinii.

Mää ymmärsi kirkommenoist muutamii sanoi: ”halleluja”, ”aamen”, ”Kristus”, ”Jeesus”, ”henki”, agios (”pyhä”?), en sit paljoo muut.

Uskotunnustukse yhtee äänee lukemise mää tunnisti. Ja (ilmeisesti) Isä meidän -rukoukse.

Ko ihmiset nousi ja lähti kirko ovest, he sai kaikki kättees piäne valkose paperikassi josa oli sisäl syämist. Ihmiset jäi seisomaa sihe kirkommäjel ja seurustelemaa toistes kans ja mutustelemaa sitä mitä he kassist löysi.

Mää säästi kassi ja lähdi hotelliini. Vast siäl mää avasi saamiseni ja leviti ne parvekkee pöydäl. Kassis oli sitruunamakune pulla, piänes pussis jottai makkeit (hyvämakusii) murui. Sellofaanipakkauksee oli pakattu lautasliina, lusikka ja paperiklappu, josa kreikkalaisil kirjaimil lukkee jottai, ilmeisesti joku raamatulause.

Kirkost jokkaine poislähtijä sai kättees piäne kassi, josa oli

mutusteltavaa.





Mirrin kolttu se kirjava on...



Ruska-kissa alkaa jo ol fröökynä vaik ikkää o vast neljä kuukaut.

Viime viikol mee kissapentu, joka ei ol ennää mikkää pikkune pentu, pikemminki jo neiti, täytti virallisesti neljä kuukaut. Me ei kyl fiirattu tätä nelikuukautissynttärii muute ko et mää oti täst fröökynäst taas kuvia. Niinko ota melkei joka muuki päivä.

Kuvist näkkee, et fröökynä silmät alkaa viähkeesti vihertää. Färiltäs Ruska o – niinko kuvist näkkyy – vaalee- ja tumma- ja oranssiruskee kirjava. Ruskee sävyt vaihtelee vaalee kermafärisest kuano- ja leuvva-alusest liki mustaruskeisii kylki- ja selkäkuvioihii. Ja paikka paiko Ruskas o oranssiruskeit flaimui. Kuviot o pyäreekaarevii kuvioit, ei tiikeriraakoi eikä täplii. Tämmöst kissaa sanotaa kilpikonnaruskeetabbyks. On siinäki sana! Tabby o englantii ja kilpikonna o varmaa käännös ja suaraa englannist. Tabby tarkottaa niit kuvioit ja kilpikonna punasekirjavuut (tyttö)kissois. Ja punane taas tarkottaa oranssipunaruskeet.

Ruskal o viralline hiano nimiki: Pinkkitassun Bette, mut puhuttelunimeltäs hän o Ruska. Tämä kissa o täl hetkel minul mialuine projekti. Hän o toistaseks minul sijotuskissan ja hän siirtyy minu omistukseeni vast sik ko o saanu yhdet pennut. Häne kasvattajas o viralline omistaja ja teettää häl pennut sikko hän o tarpeeks vanha ja ko sulhaspoika löytyy.

Tämmöne järjestely soppii minul oikee hyvi, ko mää tykkää kissapojist mahdottomasti ja miälelläni seuraa kissapoikuee elämää tääl kotonamme, ko semmone aika joskus koittaa. Mut jos ruppeisi itte teettämää pentui, ni vaara pyäris, et meil olis pia niinko vilkkiläs kissoi, ko mää en malttas luapuu yhdestäkkää. Enkä olis hyvä myymää niit enkä hakemaa niil uusii kotei. Ei silti, kyl mu miäheni Eskoki varmaa sanos jokuse sana – nii hyvälaitane miäs vaik hän onki – jos meil tulis vaik viis kissapentuu ja mää tahtosi pittää ne kaikki kerral. Mukko pennut o alvust astikka toise vastuul, siin o selvä peli ja se tuntuu minust turvalliselt järjästelylt.

Ruska rotu o eurooppalaine. Se o minu miälirotuni, ko mää tykkää tavallisist kissoist jokka tua miäleeni lapsuuteni kissat. Em mää oikee mistää muust rodust ol kiinnostunukkaa. Tämä rodu kanta-isät ja -emot o kaikki ollu tavallissii maatiaiskissoi, joihi ei ol sekottunu muit rotui. Rottuu o kasvatettu 1960-luvult astikka Suames ja 1940-luvult Ruattis. Tähä rottuu voidaa viäläki rekisteröittee tavallissii kotikissoi, jos ne täyttää rotupiirteet. Semmost ensimmäise polve rotukissaa sanotaa novisiks kissakasvatuspiireis.

Ruska tua mu miäleeni elävästi laulu, jota minul laulettii lapsuudessani:

Mirrin kolttu se kirjava on,
kuni maisema syksyn säällä.
Sen selkä on pellavanpehmoinen
ja silkkiä hiukan päällä...

Täst laulust ja ulkonävöstäs Ruska o nimeski saanu.

Kyl enne vanhaaki kissoi o osattu arvos pittää, vaik ne oli vappaan ulkon kulkevii maalaismirrei. Minu äitini kerto Mirri-nimisest kollikissast, joka oli hee krannies kaanaalaiste kissa. Mirri oli kova mettästäjä, laahas mettäst kottii jäneksiiki. Yäseet Mirri nukku perhee poja jalvois peito al. Mirri oli leikattu, mikä ei sihe aikaa ollu ihan tavallist. Ko äiti oli piäni flikka ja lähti Kaanaast ehtoosti kottiis, jos oli ollu siäl leikkimäs Kaanaa flika kans, Mirri joskus rupes vaanimaa hänt ja hyäkkimää häne jalkoihiis. Äiti otti Kaanaa ove edest havo turvakses ja huiski sil Mirrii pois jalvoistas. Tämä Mirri o eläny 1930-luvul, ja hänenki muistos viäl jutuis ellää, ainaki ny täsä mun jutussani. Mut mää en koskaa tullu kysyneeks äitilt, et minkä näkköine se Mirri oikee oli. Tai ei ainaka ol jääny mu muistooni. Sen muista äiti sanonee, et se oli isokokkoine ja jöölikäs kolli. Mää ole vaa kuvitellu, et se Mirri oli ruskeekirjava, ko lauluki sannoo et "Mirrin kolttu se kirjava on kuni maisema syksyn säällä". Mut kuka tiätää vaik se Kaanaa kissa oliski ollu yksfärine harmaa?

Se laulu sanat jatkuu:

Siinä se kykkivi kynnyksellä
ja kehrävi langan päitä.
Niistä ma ompelen hienon hilkan,
keijunen viettää häitä.

Hiiren otti se eineeksensä
ja metsähän hiljaa hiipi.
Siellä se telmi ja teuhasi niin,
ja sen suus oli peipon siipi.

Kuules, Mirri, sen peiponpojat
nyt kulkevat mieron mailla.
Tyhjä on tikka ja köyhä on kerttu
ja pulmunen penniä vailla.

Minu lapsemiälessäni tämä laulu o kertonu juur siit Kaanaa Mirrist, samast, jost minul muutenki kerrottii. Se Mirri istu Kaanaa talo kynnyksel ja lähti Kaanaa mettää, josa se telmi ja teuhas ja otti peippose kii. Se laulu oli surulline mut silti mää tykkäsi kuulustel sitä. Kaks ihmist mu muistooni osas sitä laulaa, Kaanaa Aune ja mee äiti. 

Tämäki tänä vuan syntyny piäni mirri o kirjavakolttune – ja silmist näyttää

tuleva oikee kaunii vihriäiset. Tämä mirri metsästää korkeintas kärpäsii
kerrostalo pihas silloko hän pääsee ulloos naru pääs. Ja sisäl teuhaa
leikkihiirie ja pehmoleluje kans.

Lähteeko Ruska ulos?

Ruska o opetullu ulkoilemmaa valjais.

– Tulisko Ruska ulos mu kanssani? mää kysele kissalt. Mää haje valjaat ja leikitä kissaa niil. Valjaitte pääs o pitkä naru, ja seki kauheesti kiinnostaa kissaa. Kova kehräys käy ja mää puje valjaat kissa pääl. Sit ota häne syllyyni ja mene porraskäytävää. Kissa kehrää koko aja. Porraskäytävä ikkunast me kattellaa ulloos. – Ei nävy ny paljo ihmisii siäl, mää puhele.

Avataa ulko-ovi ja mää laske Ruska maahaa. Varovaisesti hän lähtee hiipimää pihhaa päi. Ny neljänneel ulkoiluviikollas hän o selvästi tullu rohkeemmaks. Tähä asti mää ole ain kantanu häne pihhaa päi ja hän o hiipiny siält turvallisel koto-ovel eli porraskäytävämme ulko-ovel. Ruska o tääl pihal ihan elävä esimerkki millai ollaa matalal profiilil: sillai et hiivitää maas mahdollisimma matalan, tassut hiipimisasennos ja maha melkei maat laahate.

Ei aikaakaa ko kokonaine lapslauma pyrähtää sihe ja ympäröi mee.

– Mikä sen nimi on?

– Monta vuotta se on?

– Saanko mä silittää sitä?

– Voi kun ihana!

– Se on pehmoinen!

– Mikä sen emon nimi on?

– Kuinka kauan se on ollut teillä?

– Kuinka pieni se oli kun se tuli teille?

Mää vastaile lapsil et: – Tämä kissa nimi o Ruska. Tämä ei ol vuattakaa vanha, vast neljä kuukaut. Ruska emon nimi o Pupu (lapsii nauruttaa). Pupu assuu Helsinkis. Ja Ruska o ollu meil vasta muutama viiko, ja kyl se o jo sinä aikan selvästi kasvanu.

Ne lapset rapsuttaa ja silittää kuki laillas Ruskaa joka ei näy oleva lainkaa paniikis, vaik monet piänet kädet hänt koskettellee ja hän o laste joka pualelt ympäröimä. Yks poika keksii sannoo kissal tassust päivää ja sit muukki lapset tervehtii oikee tassust pittäi Ruskaa. Määki kysele laste nimmii, ja lapset kertoo. Joukos o Pekko ja piäni Väinö, Neea ja Riikka, Katri ja Jyrki, Laura, Viljami ja Verneri. Vähitelle lapset lähtee siit leikkeihiis, mut Viljami ja Verneri tahtoo kilpaa pittää Ruskaa sylys. Mää anna heil luva, ko he ossaa nätisti pittää kissaa. Yhtäkkii he antaa Ruskal ja minul juaksunäytökse, painaa kauheet vauhtii piha pääst päähää ja takasi.

Sit ko mää alja hankkimaa Ruska kans sisäl päi, ni Verneri kyssyy: – Saandanko me tul teille leikkimää Ruskan kanssa? Ja vaik mää en oikee näyt saunailtanamme vihreet valloo, pojat tullee vaa. Mää ole valla otettu siit, mihe suureee suasioo mää ole yhtäkkii päässy piha laste silmis. (En ol enne huamannu et he olis millää lail meit noteerannu.)

Mää sano pojil et Ruskan olis aika saad ny ruakaa. – Saanko mä antaa? Viljami annoo. Mää anna pojal kissa kupi kättee ja neuvvo hänt et pan se toho kissa ruakapaikal sillai et kissa näkkee ja tul sit itte pois siit. Kissal täytyy antaa ruakarauha siks ajaks ko se syä. Poika tottelee ja tullee kattelemmaa kissa syämist vähä kauvvempaa.

Sil aikaa Verneri jo tekkee meil tupatarkastust. – Täs on eteine, täs on makuuhuone, ja täs on tällane huone, ja täs on olohuone..., ja täs on partsi, teil onki aika iso koti, hän värteeraa.

Verneri sit jo lähtee. Mut Viljami o vaikeet erot Ruskast, ko hän tahtoo ain vaa viäl viimise kerra ottaa Ruska syllyys. Vihdo viime minu täytyy sannoo et ei ennää. Poika mennee mennootas ovest ja mää toivota häl et tulkaa vaa toisteki kisu kans leikkimää.

Porilaisesti

Pori Yyteri flikkoi 1956. Edes o sisareni
Päivi, vasemmal naapuri flikka Sirkku, takan toine
naapuri flikka Leena ja mää paskeripäisen

oikeepualimmaisen.  

Yks mu kolmest sisarestani sano, et minu plokini o mammamaine. Mää ymmärsi heti mitä hän tarkotti. Minustaki tämä porimurteine teksti kuulostaa mammamaiselt. Mee äitimme kirjotti vuaskymmenet murrepakinoit, ja porilaine lehti Uusaika julkasi niit. Äitii sanottii mee perhees mammaks siit astikka ko hän sai ensimmäise lapselapse. Taitas void sillailaki sannoo, et ny mää kirjota äidikiältäni.

Murre o minust vähä niinko rooli, varsinki jos o kauvva asunu mualpäi ko omal murrealueel. Mut aika helposti ja luantevasti määki tämä rooli vedä päälleni ja oloni tuntuu kotosalt. Em mää kyl tälläi näi näi porilaisesti puhu, en edes Poris ollessani.

Tämä ei ol ihan samallaist murret mitä mun äitini kirjotti. Mää en täs kirjot mattast enkä freistaamisest enkä käyt semmosii muatoi ko stä taik stää taik niät taik siähe. Mää täsä murteessaniki koko aja vähä niinko plokkaa sanoja. Mää puntaroitte et sanosinko sisareestani vai sisarestani. Ja päätä valit ainaki täsä kohdas tua tutumma sisarestani. Vaik sisareestani olis aidompaa ja vanhempaa murret. Täytyy myäntää et käytä kyl jottai porilaisii vanhoi sanoi ja sanontoi, mitä en oikees puhheessani käyttäis. Esimerkiks mää saata kirjottaa unhottamisest ja vartoomisest. Toises kohdas voi puhhuu kodistani ja roskist ja rikkalapiost ja silti toises kodostani ja roskuist ja sihvelist. Vaik kyl mää tiä, et koto ja roskut ja sihveli kuuluu vanhaa porim murteesee.

Minnuu ihastuttaa pori murtees semmoset piänet täytesanat ko tälläi näi ja tollai noi ja tua noi ni ja eks tiä ja mukko ja sikko ja ekko...

Jos amerikkalaine sanos keskustelus et fine ja great ja all right ni porilaine (ja jokku muukki suamalaiset) sanoo ei mittää... Jokku suamalaiset sannoo kyl siin kohdas et kiva.

Yks aika suuri ero vanhaa pori murteesee – ja siihenki mitä minu äitini kirjotti – o se, et mää en käyt lainka reet. Mää kirjota vaa dee. Tämä ei kyl ol yhtää kannaotto reet vastaa. Ilmam muuta se kuuluu vanhaa pori murteesee. Se ei vaa kuulu minu puhetappaani, ko mää ole sev vert nuarempaa ikäluakkaa ja ole suuremma osa ikkääni asunu mual ko Poris. En siis kuuntel rarioo enkä darioo. Mää kuuntele radioo. Ja kuulustele ko sade ropisee ulkon ja anna vede valluu hanast.

Olis aika miälekiintost tiätää ja kuunnel, millai mää mahdoi puhhuu joskus neljä-viide vuade vanhan. Olisinko mahtanu puhhuu vanhempaa pori murret ko nykyiset mummut. Voi ol. Sev verra umpiporilaises ympäristös ja kulttuuris mee perhe sillo eli.

Tämä kuva o otettu 2007 Poris. Mää seiso täs lapsuuteni vanha

kellari edes. Niilt Kaanaa kulmilt o kaikki muut rakennukset hävitetty jo

vuaskymmenii takasi, mut tämä kellari seisoo paikallas. Kato päält o

hianot laakakivet pöllitty.