Kukkasunnuntai

Orkideat ne vaa jaksaa kukkii. Ja toiset orkideat pittää pitkää lepotaukoo. Kokemukseni mukkaa orkidea voi hyvi ol vaik kolme vuat kukkimati ja sit yhtäkkii ruppee lykkäämää kukkavart.

Kuva vasemma ylänurka erikoise hailaka punane o iso kukkavarre viimine kukka. Tämä orkidea o kukostanu marraskuust astikka, jollo mää se sai. Saas nähd millo alkaa seuraava kukinta. Haaleekeltase ja punase kirjava ja valkone orkidea o kukostanu jo hyvän aikaa. Keltane o just alottanu.

Viäl mul o kahdeksa orkideaa, jokka ei osot mittää kukoskamise merkkei täl hetkel. Kolme niist o semmost, etten edes tiä minkä färisii kukkii pitäs varrot. Kukat o sit sitä suurempi yllätys.

Ole huamannu sen, et orkideoitte hoito-ohjeet ja ihmiste kokemukset niist o aika ristiriitasiiki. Joku sano, et hän päästää kylmää vet orkideas pääl suaraa vesihanast ja orkidea kukkii koko aja. Yleensä sanotaa, et vesijohtovesi ei edes oikee sovi orkideoil mut ainaki sen täytyy ol hyvi seisonet. Sit o puhuttu siit, et kruuku tarttee ol läpinäkyvä ja ny juur hiljattai ole lukenu asiantuntija sanova ettei tartte. Joku sannoo, ettei orkidea tassil saa jääd yhtää vettä ja joku toine orkideaharrastaja kertoo, et hän ain välistäi antaa huanokuntosil orkideioilles vesihoitoo, livottaa niit vedes viikkokaupal ja kauvvemminki. Määki ole kokkeillu tätä vesihoitoo tarkotuksel ja sit ihan vahinkossaki. Joskus ko mää kaada orkidea suajaruukkuu vettä ja tarkota kylvettää sitä hiukka aikaa, mää unhota se likkoomaa vettee viikoks. Viäl yksikää orkidea ei ol täst vesihoidost nokkaas ottanu. Mut ole kyl kuullu ihan vastakkaisiiki kokemuksii, et tämmese kohtalokkaa unhotukse jälkee orkidea o heti kuallu. Ja sit ole kuullu mont kerttaa, ettei elävii kukkavanoi saa missää nimes men katkasemmaa. Ja sit taas lukenu, et ne olis hyvä katkast toise ja kolmannee silmukohda välist, tai sit ihan ylhäält. Mun johtopäätökseni näist ristiriitasist kokemuksist ja ohjeist o se, et ainaki tavallisest perhosorkideat o aika kestävii ja helppohoitosii huanekasvei, jokka saattaa sopeutuu erilaisii oloihi.

Yhdet hyvät ohjeet o Blogisisko-plokis.

Joulukaktukseni o näyttäny vähä huanokuntoselt. Viime suven se oli oma onnes nojas parvekkeel enkä montaa kertaa sil vettä antanu. Syksyl mää nosti se sisäl olohuanee ikkunapenkil. Joulu aikaa se oli viäl ihan fletku. Mää ajatteli jo et meinaako se kual. Mut yhtäkkii se virkos ja ny siin o knuppei. Siihee tullee kirkkaapunasii kukkasii, ei tyypillissii aniliinipunasii.

Kukat o kyl yks ihanempii asioit mitä maa päälläs kantaa. Mahtaaks ne itte lainkaa tiätää kui suure miälihyvä ja ilo lähde ne o monil ihmisil? Vai senko tähde ne just kukostaaki kauniisti et ne tulis huamatuiks? Luulis silti et kukkaste kannalt ihmiset o jonkullaisii jättiläistuholaisii. Monimutkane kysymys.

*****
Tervetulloo lukijaks, Laila Pouttu!

Sen pituinen se

Tähä tämä kissakertomukse viimisee postauksee mää laita vaa kuvia Keijjust ja Kesäheinäst, jokka eli vanhemmiks ko muut.

Olivia sairastu kahde vuade vanhan autoimmuuniperäsee ikävää sualistotulehduksee, jota hoidettii yli kaks vuat. Kortisoni autto parhaite, mut jossaki vaihees ei sekkää auttanu ennää kunnol. Sit tilanne meni nii pahaks, et tuli aika päättää Olivia nukuttamisest. Minu Anna-siskoni nukutti Olivia suvel 2000 Poris, ja mää hautasi häne äitini pihhaa.

Oi-voi, ko se oli mul vaikee ja raskas päätös, jokkaise kissani kohdal. Ja kaikkie kohdal se jossaki vaihees tuli ettee. Attilal tuli seittämä vuade vanhan viäl mystisempi häiriö, jota nimitettii hyperestesia-syndroomaks. Sikko mittää keinoi ei ennää näyttäny oleva, oli pakko taas se lopulline päätös tehd ja saattaa kaunis Attila viimisel matkalles. Se oli mul ittelleni tärkeet, et mää oli kissoje turvan loppuu astikka.

Sit jäi viäl Sohvi, Keiju ja Kesäheinä. Ensimmäitteeks Sohvil alko olemaa munuaiste vajaatoimintaa. Lisäks tuli nisäkasvaimii. Sohvi nukutettii talvel 2004 14 vuade vanhan. Ei Sohvi sillo viäl mikkää vanhus ollu.

Loppui lopuks oli ennää kumppanukset Keiju ja Kesäheinä. Ko Kesäheinä oli koko elämäs ollu nii riippuvaine Sohvist, et melkei hän oli niinko Sohvis kii oleva kääpä, ni mää etukättee pelkäsi, millai Kesäheinä ottaa Sohvi poismeno. Mut hän otti se aika hyvi. Sen jälkee hän kiinnitty minnuu ja mää oli hänel kaikki kaikes.

Tos ensimmäises kuvas Kesäheinä syä ohraa kööki pöydält. Kesäheinä oli siit erikoine kissa, et hän tykkäs laulamisest. Nimittäi siit ko mää lauloi häl. Mää ole ain pitäny itteeni huanon laulajan enkä pysy nuatissakkaa. Mää keksei Kesäheinäl ihan oma laulunki, joka meni Ukko Nooa nuatil. Ensimmäine säkeistö kuulu:

Kesäheinä, Kesäheinä, koukkuhäntä on.
Kun hän meni saunaan, pani häntäs naulaan.

Sit laulu jatku viäl monta yht hassuu säkeistöö. Viimeistäs kolmannee säkeistö kohdal Kesäheinä jostai nukkumapaikastas nousi yllöös ja tuli puskemaa mua ja kehräämää. Oli se aika hianoo huamat, et mailmas oli yks olento, joka piti minnuu hyvän laulajan, mailma parhaan. Mää oli ihan oopperalaulaja Kesäheinä miälest.

Keijuu mää joudui lääkittemmää aika monta vuat päivittäi, aamusti ja ehtoosti. Keijul oli semmone mahavaiva, et hänel oli joko paha ummetus tai paha ripuli. Lääkkeel tämä mahahäiriö pysy kuris usiampii vuasii. Mut Keiju oli siit mainio ja liikuttava kissa, et hän kirjaimellisesti söi lääkkeit mu kädestäni, ainaki melkei. Kyl mu ne piti Keiju kurkkuu tiputtaa mut siin ei ollu mittää vaikeet. Keiju otti tämä lääkkeeantamise semmosen mukavan huamio-osotuksen. Se oli mee kahdekeskine laatuhetki, joka aamu ja joka ilta. Mää nosti Keiju pöydä pääl, Keiju avas nätisti suus, kehräs ja leipo tassuillas ja mää lykkäsi lääkkee häne kurkkuus ja hiukka vettä lääkeruiskust pääl. Tämä oli siit hankalaa, et Keiju oli riipppuvaine minust. Ainoo joka mun lisäkseni pysty antamaa Keijul lääket, oli mu kummiflikkani A. Kukkaa muu ei saanu Keijuu edes kii.

Mahavaiva lisäks vanhemmite Keijul oli pahalaatusii nisäkasvaimii ja munuaiste vajaatoimintaa. Keiju tuli vanhan aika kuuroks ja rupes mouruumaa kauhee äänekkäästi. Mää vähä jänniti, jos naapurit häiriintyy tai mitä he ajattellee, jos kuulee seinie läpitte. Keiju sai viäl vanhanaki semmosii hepuleit, et karas ja hyppi ja ryntäili ja mourus suuree äänee.

Mää meni naimisii kevvääl 2006. Sillo mu kissoistani ennää eli Keiju ja Kesäheinä. Seuraavan talven me muutettii isompaa asuntoo. Uus koti oli samas taloyhtiös ja osittai siin oli sama pohjakaavaki eikä muutto varmaa ollu kissoil nii vaikeet ko se olis voinu ol. Keiju ystävysty mu miäheni kans ja äkkäs heti, millai tätä voi käyttää hyädykski. Öisi Keiju tykkäs lämmitel miähe pääl, vissii hän huamas et miähel oli hiukka enämpi lämmint pintaa ko minul. Ja muutenki hän oli tämä kaveri. Sylykissa Keiju ei ollu koskaa, ei  viihtyny munkaa sylys mukko harvois poikkeustapauksis.

Keiju mää hyvästeli suvel 2008.

Keiju poistumise jälkee tuntu silt, et Kesäheinänki kunto romahti. Kesäheinä kyl hyväksy mu miäheni ommaa väkkee kuuluvaks, mut ei miäs saanu koskee hänt, ei edes hipast. Kesäheinäl munuaiste vajaatoiminta tuli nii pahaks, et piti alkaa lääkittemmää. Lisäks Kesäheinä alko potemaa toistuvasti kivuliait idiopaattisii virtsatiätulehduksii ja niitäki piti lääkit. Eikä Kesäheinä lääkittemine sujunu lainkaa niin helposti ko Keijun.

Viimisestäki kissast luapumine oli mul kova paikka. Vihdoviime mää tilasi eläinlääkäri kottii nukuttammaa Kesäheinä. Arka Kesäheinä sai poistuu täst elämäst mee turvallises sänkys. Tämä jälkee Kesäheinä mentii hautaamaa miäheni mettää Koskel. Sammaa mettää oli aikasemmi haudattu Attilan, Sohvin ja Keijun tuhkat. Olivia oli haudattu Porrii äitini pihhaa.

Mää oli ottanu ensimmäise kissani Sohvi kevvääl 1992. Sohvin pentu Kesäheinä lopetettii kevvääl 2009.  Tämä kissaelämänvaihe kesti 17 vuat.

Vaik mun kissoillani oli aika paljo sairauksii, silti monist säästyttiinki. Ei kertaakoo ollu kissoillani flunssaa, ei kenelläkkää ollu epilepsiaa eikä kukkaa sairastunu diabeteksee, joka ymmärtääkseni o aika yleine sairaus kissoillaki.

Elämä ilma kissoi oli vähä aikaa kovi huajentavvaa. Kissoje kans oli ollu nii paljo murhet ja sairaut ja vaivaa ja lääkittemist ja luapumist ja rahakulluu, et tuntu oikee hyvält ellää vähä aikaa ilma yhtäkää kissaa.

Vuade sitä huajennust kesti. Samal se oli vähä niinko suruaika. Sit iski kissakuume. Mää olisi ehkä ihan maatiaiskissanki voinu ottaa mut mää päädyi eurooppalaisee. Kyl mää silti ole tykänny esimerkiks venäjäsinisest, norjalaisest metsäkissast ja turkkilaisest angorast ja vanist. Eurooppalaiskissa oli mul silti tutumpi ja luannolline valinta.

Oli mukava alottaa ihan uus elämävaihe ihan uude kissa kans, nuare ja eläväise. Mu ennää en viit kissaa ittelleni hankkis. Ehkä kaks vois ol sopiva määrä, jos yks ei riit.

Tähä loppuu mää pane jäähyväiskuva Kesäheinäst. Kesäheinä näyttää täs kuvas ihan hyvävoipaselt ja hänel oliki oikee hyväkuntone turkki. Mut hän oli jo aika huanos kunnos ko kuva otettii.

Viäl yhde muisto pane tähä aikaisemmist kissoistani. Silloko kissoi oli viäl viis, ne sai mu tuntemaa itteni varsinaiseks kissoje kuninkattareks. Emmää ollu pelkkä niitte palvelija vaik kyl niist kissoist tyätäki oli tiätysti. Ko mää tuli ehtoosti töist kottii ja viide kissa vastaaottokomitea oli eteises vastas vartoomas, seuras kauhee puskemine ja kehräämine ja juaksemine ja hiakkalaatikol käymine ja ruuvvaa vartoomine. Mää sai käsitykse, et kissat oli vedelly hirsii koko päivä, ei edes hiakkalaatikol oltu käyty. Mukko mää tuli kottii, kyl alko vilske ja vilinä. Ihan niinko joku elämä aurinko olis alkanu paistamaa kissoil.  

Ja he elivät onnellisina...

Vuade 1996 aikan mun kissoillani oli peräti kahdet pennut. Tammikuus synnytti Kesäheinä kolme pentuu ja elokuus Keiju kaks. Toine Keiju pennuist oli sairas ja menehty. Tätä aikaisemmi Keijul oli ollu yks keskenmenoki. Kuvas Kesäheinä imettää kolmee jo aika issoo pentuus, joitte nimet oli Oskari, Olivia ja Saku. Saku sai uudes kodissas ihana nime: Fauni. Hän oli kuulemma ihan faunin näkkköine.

Täs kuvas unepöpperöine Olivia kattelee sinisilmilläs.

Ja mitäs täs kuvas sit tapahtuu? Kävi sillai, et Sohvi rupes imettää Kesäheinä pentui silloko Kesäheinä yritti viarottaa niit. Ja viarottiki, omie nisies imemisest mut ei Sohvin. En tiä mitä Sohvilt tuli, ehkä ei mittää, mut kovi innokkaasti pennut Oskari ja Olivia (kuvas) lutkutti ja pureskeli Sohvi nisät ihan vereslihal. Sekä pennut että  Sohvi kehräs eli Sohviki kyl nautti silminnähde siit, et pennut imi hänt. Kolmest pennust kaks kollii lähtii uusii koteihis mut Olivia jäi minu kissakseni. Järjestykses se oli neljäs.

Täsä Olivia o aikuisen. Olivia oli mun kissoistani ehkä kaikist mukavaluanteisin, kiltti ja leikkisä, oikee veikee kissa. Hänes oli hauskaa se, et hän oli kaikkie kans kaverii. Mut häne emos Kesäheinä pualestas ei ollu kenenkää muu kaveri ko Sohvin. Olivia oli läheisis väleis mummus Sohvi kans ja yhtläi Keiju ja Attila kans ja periaattees emos Kesäheinänki kans. Hän ei vaa saanu Kesäheinält oikee vastakaikuu. Tämä oli sitä miält, et ko hän oli pentus hyvi hoitanut 12 viiko ikkää, ni sen jälkee hän ei tahtonu ennää ol missää erityisis väleis näitte kans, sais lähtee vaik matkoihis mailmal. Ko Olivia tuli ystävällisesti puskemaa hänt, hän yleensä ärähti ja anto ymmärtää, et hän ei tykkää. Mut onneks Sohvi-mummu otti tämä puskija vastaa ja nuali hänt ystävällisesti.

Täs kuvas o Attila, Keijun pentu. Attila oli mu kissakasvatusurallani ensimmäine ja viimine rekisteröity pentu. Mää oli alkanu ajattelemaa, ettei kannat vartavaste teettää kotikissapentui, kannattais keskittyy rekisteröityihi kissoihi. Joskus 1995 paikkeil mää hai kasvattajanimmee Kissaliitost, Mirrinkoltun, ja se mul myännettii. Attila nimi oli Mirrinkoltun Attila. Mirrinkolttu mun ajatutuksissani tarkotti kirjavaa kissaa, mut Attila oli tyylikäs yksfärine, ihan umpimusta. Häne äitis Keiju oli mustasavu ja isäs musta.

Mää oli aikeis Attila myyd mut en ollu siin kauhee määrätiatone ja sillai kävi, et Attilaki jäi mu kissakseni, se oli viides kissa.

Attila syntyis Olivia oli seittämä kuukaude ikkäine. Keiju oli tiukka emo ja nii mustasukkane pennustas, et alko hyäkkimää Sohvi ja Kesäheinä kimppuu, jos nämä häne miälestäs teki jottai sopimatoint tai uhkaavaa. Mut Olivia hän salli ihan vappaasti huserat häne piäne pentus kans. Ehkä syy oli se, et Olivia oli itteki viäl pentu ja Keiju vähä niinko adoptoi häne. Jos mult oltas kysytty, minust Sohvist ja Kesäheinäst ei ollu mittää vaaraa mut Olivial mää olsi antanu porttikiallo pentukoppaa.

Oliviast ja Attilast tuli kumminki rakkaat kaverukset, jokka nukku yhdes ja leikki yhdes. Heil oli paljo huppii toine toisestas. Olivia toimi jonkusorti leikijohtajan ja keksi uusii leikkei ja Attila oli ain juanes mukan. Välistäi leikki oli hurjaa, he hyppi säälimättömästi toistes kimppuu ja huusi ja vinku toistes kynsis. Mut leikkii se vaa oli. Olivia osas vettää auki joitaki vetoloorii ja pudotel siält tavaroit. Attila istu laatteel ja vartos, mitä siält seuraavaks tullee, ja hauskaa oli.

Ainaki yks ihan omaki leikki Attilal oli. Sitä hän leikki mun kanssani. Mun piti heittää punast kummist mehupullokorkkii ja Attila sinkos se perrää, haki ja toi se mul takasi. Mun piti heittää uudesti ja uudesti. Hän ei yleensä väsyny tähä leikkii, mut mää väsyi. Attilas oli tämmene vähä koiramaisen pidetty piirre, et hän nouti tavaroit, joit heitettii.

Attila oli ainoo mu kissoistani, jokka oli viarait ihmisii kohtaa kiinnostunu ja ystävälline. Naaraskissani paino sänkyal piiloo, ko ovikello soi. Ei he välttämäti kaikki olis piiloo karannu, mukko joukos oli yks arkajalka, Kesäheinä, jol tuli paniikki, se varmaa vaikutti yleise hämminki ja kaikki karas piiloo. Joskus kyl Attilaki meni muitte mukan, mukko hän huamas et tuli ihmisii, ni hän tuli ensimmäiseks kattomaa ja tekemää tuttavuut. Muit ei ihmiset nii kiinnostanu. Kesäheinä oikee kavaksu viarait.

Tämä näyttää hurjalt kuvalt mut oikeesti ei ol nii paha milt näyttää. Attila läähättää täs. Ulkon oli aika kuuma ilma ja musta turkki taitaa ol kuuma aurinkopaistees.

Suvel 1997 me oltii koko konkkaronkka, mää ja mu kissaperheeni, kesälomani aja suvilystil äitini tykön Poris. Siit suvest jäi onnelline muisto. Äiti oli harvinaise kissahööveli ihmine. Kuvas kaikki kissat o tuatu ulkoilemmaa. Kaikil o valjaat pääl ja narut kulkee ristii rastii. Tarkkaavaine löytää täst kuvast kuus kissaa. Yks kissoist, tua etumaine harmaa, o äitini kissa Jaska, joka suhtaantu hyvi suapeesti ja kiinnostuneesti tähä mun kissalaumaani. Tosin me kyl pidettii heit erinäs, niät Jaskal oli oma rauha omas kodissas alakerras ja mun kissani asu mu kansani vintis. Ulloos heit viätii joskus sammaa aikaa.

Matkustamine kissakatraa kans oli aika mahdotont ko mul ei ollu edes ajokorttii saati autoo. Mut mul oli ystävälline sisko Auli, joka tuli autollas mee hakemaa Espoost Porrii ja sit kuskas kesäloma lopus takasi Espoosee. Oli se aikamoist raijjaamist. Muut kissat ei pannu kauhee pahaks matkustamist, mut Kesäheinäl oli matkapahoinvointi ja yleensä se oksensi, kualas, uikutti ja läähätti koko matka. Mut äitini talos kaikki kissat viihty hyvi. Vintis oli yks pitkämäine läpitalo huane. Välistäi me äiti kans ehtoisi katteltii televisioo ja meit huvitti, ko kissat karas yläkerras ettiistakasi ja niil oli nii kova meno et töminä vaa kävi. Vintis oli kummassaki pääs ikkuna, jost näki aika kauvvas ja kissat tykkäs istuu ikkunas ja kattel mitä ulkon tapahtu.

Täsä sitä ny oltii. Viis vuat oli kulunu siit, ko mää oli ottanu Sohvi. Ny mul oli viis aikuist kissaa. Mää oli järjästäny neljä kertaa kissa paritukse (kerra kerrostalokaksioni köökis), ollu kätilön kolmes synnytykses, nähny yhde keskemmeno, todistanu yhdeksä pennu syntymä ja yhde vastasyntynee kualema, otattanu kissoist Felv- ja Fiv-testei, rahdannu viit kissaa taksil rokotuksil ja hammaskive poistoil, hakenu kodi viidel kissapennul, madottanu ja lääkinny. Ja mitä viäl? Oppinu kauheesti ja tutustunu uusii ihmisiinki. Mää oli alvust astikka tiätäny, et jos mää ottasi kissa, minust tulis ihan kissahöperö. Mut emmää ollu osannu kuvitellakkaa, et must tulis näi höperö. Vai oliko se höperyyt? Vai oliko se vaa elämää?

Täs vaihees mua välistäi vaivas tunne et mää oli näitte kissoje kans liämes. Jos olis ollu edes miäs. Tai auto. Tai enämpi rahhaa, ni eläinlääkärimaksut ei olis tullu nii raskaiks. Mut onnelline mää oli kissoistani ja vakaasti päättäny, et jokaikise hoida hyvi tämä elämä loppuu saakka. Mut viide kissa kohdal kissakiintiö oli selvästi tullu täytee mu kohdallani

Tarina jatkuu... 

Kolmas kissa Keiju

Ko mu ensimmäine kissani Sohvi oli saanu pennut ja mää sai seurat niitte kehityst, se oli minul mahtava elämys, paljo isompi ko joku yks ulkomaamatka. Mää aljoi ajattelemaa, et no ni, tätä mää tahdo viäl toisenki kerra, kissapentui.

Keijukaiskissa, Kissankellon Kukka-Keiju, uude kotis ikkunalaudal Viherlaaksos joulun 1995.

Mut siin vaihees meil tuli jo kolmas kissa, Keiju, eurooppalaine mustasavu (Kissankellon Kukka-Keiju). Keijunki ihmisperheesee oli tullu allerkiaeppäilyit. Ko Keiju tuli mee huushollii, Sohvi oli leikattu ja liki neljä vuade vanha. Kesäheinä oli reilu vuade vanha. Keiju oli kolmevuatias ja oli aikasemmas kodissas saanu yhdet pennut.

Keiju ja Kesäheinä pääsi äkkii samal aaltopituudel, ko heil oli kummallaki pari viiko välei juaksui. He kiamurteli laatteel ja kurnutti sulas sovus ja hyväs yhteisymmärrykses. Sohvi muutti oleskelemaa köökii ja alko murjottammaa. Mää hämmästyi Sohvi käytöst ja vei häne eläinlääkäril. Sohvil todettii anaalirauhase tulehdus ja syyks eläinlääkäri arveli, et Sohvi ei tykkää käyd samas hiakkalaatikos ko muut tai ei ainakaa samas ko tämä uus kissa, Keiju. Hän o alkanu viarastammaa hiakkalaatikol käymist, pidättäny ja pidättäny, saanu ummetukse ja siit anaalirauhase tulehdukse, arveli eläinlääkäri. Jos o kolme kissaa, täytyy ol yht monta hiakkalaatikkoo. Kissa tarttee ommaa rauhaa käyd asioillas.

Oppia ikä kaikki! Mää hankei uusii hiakkalaatikoit ja pani yhde vessaa ommaa rauhaas. Sohvi sai lääkekuuri ja tulehdus parani ja Sohvi lakas murjottamast. Mut ei Sohvi pokka ainakaa vuatee kestäny maat samas sänkys Keiju kans, ei edes sänky äärilaidoil, kaukan toisistas. Jos Sohvi oli menny mu sänkyyni nukkumaa ja Keiju tuli kans, Sohvi mulkoili paheksuvasti Keijuu. Jos tämä ei ymmärtäny lähtee lampsimaa, Sohvi häipy itte. Hän oli selvästi sitä miält et ny riitti, mää en ainakaa ton kans samas sänkys makkaa! Myähemmi Sohviki tottu Keijuu eikä ollu moksiskaa täst. Mut läheisii väleihi he ei koskaa tullu.

Sohvi ja Keiju oli arvostuntevii matroonakissoi. Keiju joskus nuali Sohvi naamaa mut Sohvin en ikän nähny nualeva Keijuu. Siit päätteli, et Sohvi oli ykkäsmatroona.

Täsä välis mää oli alkanu käymää kissanäyttelyis, oli tutustunu rotukissakasvattajjii ja kiinnostunu erityisesti eurooppalaisest lyhytkarvaskissast. Pohjois-Euroopas maatiaiskissat o parhaite säilyny sekottumati muihi rotuihi. Eurooppalaine ihastutti minnuu kai sentähde, et se oli mu miälestäni tavalline peruskissa ja muistutti niit kissoi, joit mää oli tuntenu. Mää oli liittyny eurooppalaiskissayhdistykse jäseneks ja aljoi käymää niitte järjestämis tilaisuuksis ja kokouksis. Tavalliset maatiaiskissat ei ol eurooppalaisii mut jokuset harvat maatiaiskissat voidaa rekisteröid eurooppalaiseks. Oikeastas kaikki eurooppalaiskissarodu kantakollit ja kantaemot o ollu tavallissii maatiaiskissoi. Mut eurooppalaisel o määritellyt rotuominaisuudet, ei esimerkiks Sohvi tai Kesäheinä olis kelvannu eurooppalaiseks. Mut rakkaampii he silti mul oli ko joku rotu.

Mut Keijuki sit saapu tähä mu omie kissojeni perheesee. Yks mu siskopoikani sano Keijuu kerra keijukaiskissaks. Siit Keiju sai lempinime.

Ja tarina senko vaa jatkuu...

Sohvin pennut

Sohvi synnytti pennut 14.12.1993. Täs kuvas pennut o jo isoi lomppei,
kuva o otettu helmikuus 1994. Pennut vasemmalt: Minni (pitkäkarvainen
hopeatiikeri tyttö, Onni-Rufus (punatiikerivalkoinen poika), Kesäheinä
ja Varpu-Misu (kilpikonnahopeatiikerivalkoiset tytöt). 

Tarina Sohvi-kissast (1991-2005) jatkuu.

Sohvi kans kävi sillai, et me eleltii onnellisen pari ja pual vuat ja sit Sohvi sai pennut. Ne pennut ei tullu yllätyksen. Se oli ihan sovittu ja suunniteltu juttu ja suurel vaival kolli hommattu. Ko mää nimittäi aljoi suunnittelemaa, et samal vaival ko mää pidä yhde kissa mää voisi pittää kaksiki, ja niil olis seuraa toisistas. Jos Sohvi sais pennut, mää voisi pittää niist yhde ja muil hankkii kodit.

Sohvil järjästettii träffit yhde mustasavu kolli kans Nokial saakka. Ko ei likempää kollii löytyny. Joulukuus 1994 Sovi synnytti kirjava pentuee, yhde kolli ja kolme naarast.

Yks pennuist, pentuee kuapus, oli tämä söpöne Minni. Hänest tuli komia hoppeetiikeri ja yllätykseks pitkäkarvane.

Täst pentueest mää opei uusii asioit mm. pitkä- ja lyhytkarvasuude ja punase väri periytymisest.

Minni paljasti sen, et kummatki lyhytkarvasist vanhemmist oli pitkäkarvatekijä kantajii. Minni sattu perimää tämä pitkäkarvatekijä kummaltaki pualelt ja hänest tuli pitkäkarvane.

Täsä o Onni Rufus piänen. Mää annoi täl kollipennul nimeks Onni. Uudes kodis hänel annettii toine nimi Rufus, virallisesti Onni Rufus. Mut hänt sanottii enimmäkses Ruffeks.

Täsä o Ruffe ison.

Täs kuvas o Kesäheinä (vas.) ja Varpu (oik.), niinko kaks marjaa. Varpu sai uudelt perheeltäs nimeks Misu.

Täs o pikkupikkuriikkine Misu elämäs alvus.

Täs kuvas Misu o 17 vuade vanhan kotonas Kauniaisis. Niinko kuvast näkkyy, hän viihtyy saunas. Täl hetkel Misu o jo ohittanu kunnioitettava 18 vuade ijä ja tiätääkseni voi hyvi. Hän o ainoo, joka täst poikueest o viäl henkis.

Saman iltan ko Sohvi pennut synty, mul luannostas selvis, et mää pidä ittelläni tämä Kesäheinä. Hän jäi mun toiseks kissakseni Sohvi kaveriks. Täs kuvas Kesäheinä o vuade ikkäine ja tyypillisesti tunkenu ittes Sohvi kainaloo. Muil kolmel löyty kaikil hyvä koti.

Tarina jatkuu... Toivottavasti ette kyllästy mu juttuihini, ko täst alko tulemaa nii kissapitost juttuu ja valla vanhai muistelemist. 

Sohvi tuli yllätyksen

Sohvi ulkoilemas Viherlaakso mettäs kevvääl 1992. 

Mun lapsuude- ja nuaruudeaikanani kotonani oli usseempii kissoi. Ensimmäine oli Mikki, joka  keskekasvusen putos likakaivoo ja hukku. Mää oli sillo kolme vuade vanha. Sikko mää oli hiukka toisel kymmenel, tuli Miku ihan piänen rääpäleen. Mikust kasos laajal reviril liikuskeleva kolli, joka oli pitkii aikoi pois kottoo. Sit tuli takasi tankkaamaa, huilaamaa ja parantelemaa tappeluhaavojas ja -kraapaleitas. Viide vuade vanhan Miku hävis, ei ennää tullu kottii reissultas, eikä koskaa saatu tiätää, kui häl oli käyny ja mihe hän oli menny. Seuraavaks meil otettii taas kolli, jol oli juhlalline nimi: Arvo. Arvo jouduttii lopettammaa kans joskus viide vuade vanhan, ko oli pahasti telonu takajalkas, tai oliko ammuttu jalkaa. Eikä viimine kissa Alina ollu yhtää sen pitkäikkäisempi, vaik oli leikattu naaras ja pysytteli pihapiiris.

Mää tykkäsi näist kissoist, mut niihi liitty raskait sydänsuruja, ko kaikki kuali enne aikojas. Myöhemmi kyl äitilläni oli viäl yks kissa, Jaska, joka eleli pitkä elämä äiti vanhuudenpäivin. Jaska oli kyl alu alkai nuaremma sisareeni kissa. Jaskaa ei päästetty vappaaks ulloos,  mut suvisi hän oleili päiväkaudet naru pääs liakas äitini pihas. Jaska oli äitilleni oikee rakas kissa ja eli pitkä, hyvä elämä.

Mut mun piti täsä näi kertoo omist kissoistani.

Aikuiselämäni aikan mää oli tullu siihe päätöksee, et mää en koskaa ot ittelleni mittää elukkaa, enkä ainakaa kissaa. Mää ajatteli et jos ottaisi kissa, mää tulisi ihan kissahöperöks, ko tiäsi tykkääväni kissoist kovasti. Kaikil ihmisil mää vaa toimittasi et mitä ihmeellist mu kissani o tehny ja mitä se o ymmärtäny ja mimmone se o ollu. Ja varmaa melkei sitäki, et mitä se on mul sanonu. Ja muut ihmiset tuntis minu höpsön vanhanpiikan, joka olis ain vaa intoo piukas kissastas niinko höllä tröijjy.

Oli mul kyl muitaki pätevii syitä. Lapsen mul oli ollu astma, ei kylläkää allergine mut semmone, jota sanottii rasitusastmaks. Ja ko mää eleli yksinäs ja ussei oli myähää ehtooseenki tyämaal, kissa parka joutus olemaa liika paljo yksinäs. Jos mää tykkäisi matkustaa vaik ulkomail, sillo olis ain mure, kuka kissaa hoitas.

No, tälläi näi mää oli päättäny.

Oli maaliskuu loppu 1992. Mun isäni oli just hiljakkoi kuallu. Mää oli vähä pääl 40 vuade vanha, tyytyväine ommaa elämääni. Mää viihdyi kovi hyvi yksinäni ja oli onnelline omast kodist, jonka oli onnistunu saamaa, tilava kaksio mettä syrjäst Espoo Viherlaaksost.

Yhten kauniin päivän mu siskoni soitti mul töihii ja kysy et otttasiks sää kissa. Ja mää vastasi et juu, kyl mää ota. Jälkeepäi ole funteerannu, et ehkä mää en ollu ihan omillani, ko isäni oli just sillo kuallu.

Sisko opiskeli sillo eläinlääkäriks ja hänel oli eläinlääkärisijaisuus Kemis. Hänel oli tuatu lopetettavaks nuari ja häne miälestäs poikkeuksellise kaunis naaraskissa, jonka nimi oli Sohvi. Hän oli saanu vaikutelma, et kissa oli oikee kiltti ja hyväluanteine, hän oli saanu otettuu Sohvilt verinäytteenki ilma rauhotust. Sohvi perheesee oli tullu allergia ja he oli yrittäny hakkee kissal uut kottii mut ei ollu luanannu. Sisko oli heti sanonu, et kyl hän noi mukaval kissal kodi löytää, ei hän sitä lopettaa tahdo.

Eikä munkaa olis henkepelastukse tähde mikkää pakko ollu Sohvii ottaa, koska siskoni oli pannu töpinäks ja hänel oli jo muitaki mahdollissii koteja tiados. Ja hän sano, et jolsei kottii löydy, hän pittää se vaik itte, oma kissas kaverin.

Äiti oli just sillo visiitil sisko perhees. Sovittii et äiti tois kissa mukanas Porrii pääsiäiseks ja mää tulsi pääsiäise viattoo sin ja toisi kissa siält sit Espoosee . Oltii äiti kans sovittu träffit Tampereel Kemist tulevaa junnaa. Mää löysi junast äiti ja samal kissa. Kissal oli piäni omaisuus mukanas enttisest kodostas. Vaaleesinine kuljetuskoppa, vaaleesiniset valjaat ja vaaleesinine hiakkafati, lisäks ruaka- ja juamakuppi ja kynsisakset.

Kissa matkusti kopas ihan rauhallisesti ja katteli minnuu vastaa ko mää katteli hänt. Vast ko tultii äiti tyä ja kissa päästettii kopast, hän järkytty ja hermostu ja meni piiloo. Mut jo seuraavan päivän hän tutki paikat ja alko tutustummaa meihii ihmisii. Pääsiäispyhin mää matkusti Sohvi kans Viherlaaksoo.

Sillai Sohvi tuli mu elämääni, ihan yllätyksen.

Mää oli ollu selvil siit, et mää tykkää kissoist. Mut en ollu varautunu siihee, et kissaki tykkää minust. Oli kiinnostava seurat sitä, kui Sohvi luattamus ja kiintymys minnuu vahvistu. Ehkä hyvä luattamussuhtee saamine Sohvii kesti vuade verra.  Se oli mul yllättävvää, et kissa ei ol pelkkä kohde, jost ihmine tykkää. Kissa ja ihmise välil syntyy jotaki semmost, mitä voi sannoo suhteeks.

Se mure mul oli, et Sohvi joutu olemaa päivät pitkät yksinäs. Joka päivä, ko mää tuli töist kottii, Sohvi istu kööki ikkunas ja katteli ulos. Ja ko mää avasi ove, se oli nenä overavos vartoomas.

Ruakatottumuksis Sohvi oli varsinaine jästipää. Mikkää purkkiruaka ei kelvannu. Eikä porsaa sydän. Muroja Sohvi oli tottunu syämää ja raakaa jauhelihhaa ja silakoit. Ja kermaviilistäki hän tykkäs. Ko yriti opettaa Sohvii syämää porsaasydänt tai purkkiruakaa, Sohvi paastos puhtaasti kolmeki päivää. Kolmanten päivän mul hermot petti ja mää hellyi antamaa ruakaa minkä Sohvi kelpuutti. Täs asias Sohvi vei voito.

Täsä viimises kuvas Sohvi keikistellee kirjahylly pääl, jon hän hyppäs suaraa laatteelt. Ponkasi vaa ja sinne meni! Hänel o semmone ilme, et ähäkutti, etpäs uletu minnuu.

Myähemmi mää oli kirjeevaihdos Sohvi enttise emännä kans ja kerra tämä kävi kattomassaki Sohvii. Hän kerto, et Sohvi oli hajettu vaatimattomast maalaistalost Tervolast lehti-ilmotukse perusteel. Talos oli sil hetkel koton vaa vanha pappa, kuka esitteli pennut. Niit oli peräti kahdeksa yhdes pentuees. Sohvi oli pentuees selvästi piänin mut kaikis nätein. Ko pentuu oli siin valikoittu ja epäröity, kannattaako se kaikist piänemmä ottaa, pappa oli lohduttanu, et kyl siit hyvä hiirikissa tullee.

Sohvi parka ei senjälkee yhtää ainoot elävää hiirt nähnykkää. Mut hänest kasos oikee isokokkoine ja vankka naaraskissa.

Tarina jatkuu...

Kissaperhe

Monis kissaplokeis o muisteltu menneit ja näytetty arkistokuvia rakkaist kissavainaist. Täsä ja seuraavis postauksis tullee mun vanhoi kissakuviani.

Ensimmäitteeks mää esittele koko edesmennee kissaperheeni. Kaikist vanhempi ja mu ensimmäine kissani oli Sohvi (1991-2005). Täs kuvas Sohvi-matami makkaa sinikankaises koris keskimmäisen. Sohvil oli yhdet pennut ja pennuist jäi kottii Kesäheinä. Kesäheinä (1993-2009) makkailee ylimmäises kuljetuslaatikos nurkas. Koritoolis vasemmal kädel o Keiju (1992-2008) ja oikeelpual Olivia (1996-2000). Etualal laatteel loikoilee Attila (1996-2003). Olivia oli Kesäheinä pentu ja Attila taas Keiju pentu.

Eli mul oli noihi aikoihi tavallas kaks kissaperhet: Sohvi ja häne jälkikasvus, Kesäheinä ja Olivia, ja Keiju ja häne jälkikasvus, Attila.

Molemmat kuvat o otettu suvel 1997, jollo Attila oli vuade ja Olivia pualetoist vuade vanhoi.

Toho alakuvvaa kissat o ryhmittyny hauskasti luantees ja asemas mukkaa. Matroonakissat Keiju (vas.) ja Sohvi (oik.) o asettunu muit ylemmäks tyynypaikoil. Mut he o kääntäny selkäs toine toisilles. He suhtaantu toisiis kohteliaasti mut viileesti. Kumpiki eli ommaa elämääs mut väisti toine toistas. Ehkä Sohvi oli ylimmäine matroona siit päätelle, et Keiju joskus kävi ystävällisesti nualemas Sohvin naamaa mut Sohvi ei koskaa nuallu takasi.

Hee lähelles naamat ja käpälät vastakkai o tälläytyny Olivia (vas.) ja Attila (oik.). Olivia ja Attila oli rakkaat kampraatit. He ussei leikki yhdes ja nukku yhdes. Attila seuras Oliviaa ja Olivia keksi leikkei ja hassutuksii.

Erinäs sänky jalkopäähää o jääny Kesäheinä. Hän oli tämä kissalauma arkajalka eikä välittäny ol väleis oikee kenenkää muu kans ko Sohvi. Sohvi oliki hänel kaikki kaikes. Yleensä hän makaski Sohvi kainalos, mukko kaikki oli yhdes tälläi näi, ni hän oli mialuummi yksinäs ko et olis tunkenu toiste joukkoo Sohvi viäree.  Kesäheinä jäi alakyntee kissalaumas. Attila, joka oli muuto hyvi kiltti kollipoika, ei voinu vastustaa kiusaust kiusotel Kesäheinää, jaakat tätä ja läpsii takapualee. Ja Kesäheinä parka karas karkuu, sylki ja sähisi ja oli ihan kauhuisas. Ja Attila vaa leikki toise kustannuksel.

Kuvat o otettu Viherlaaksos, josa mää sillo asui mettä syrjäs kaksios yksinäni näitte viide kissa kans. Ei ollu edes autoo, jol olsi kuljettanu tätä laumaa minkää.

Ens kerral mää kerro, millai tää kissatouhu alko.

*****
Tervetulloo lukijaks, Samantha!

Tunnustus ja hyvvää ystävänpäivää

Mää sai Pipsa-Pippurilt häne Kuvattelut-plokistas tämä hiano tunnustukse, taas yks lisä mu prenikkakokoelmaani. Kiitos!

Oikeastas toisen saajan oli Ruska, semmosen linssilutteen kuulemma.

Täsä mee linssilude makkaa tyyriinäs ruusutoolis.

Tähä tunnustuksee kuuluu et tunnustus täytyy lähettää ettiippäi viidel plokil, jois ei ol kauhee paljoo lukijoit (ei ainakaa 200).

Nyt tää lähtee sit täst ettiippäi Naukulaa, josa Mamma hoitaa Helmii ja Helmi hoitaa Mammaa  ja Mamma kertoo Helmi elämäst. Sit siäl muistellaa menneitäki, jo edesmenneit rakkait kissoi, ja kaivellaa hianoi kuvia arkistoist.

Juu ja sit toine paikka mihe prenikka lähtee, o Kissanpäiviä sijaiskodissa. Siäl seikkailee Myrsky-nimine oikee komia kolli.

Mitäs viäl? No tottakai tämä prenikka täytyy lähettää Autuas olo -ploki Cheril - ja Nerol! Nero o musta kissa ja uskokaa tai älkää, häl o kirjallissii taipumuksii.

Nii nii sit tiätysti Pömpsälä! Siäl o semmone arvokas frouvva vai onks hän fröökynä, nimeltäs Tinka. Ja oikee hööveli kolli Neko. Neko holhoo ja hoitaa piänt kissaneitii joka o nimeltäs Mio.

Ja hyvänen aika sit o ploki, josa Maija kertoilee juttui, sen nimi o tua noi ni... Juttuja. Ja siälläki luuraa mainioit kissafröökynöit, nimittäi pikkune mut isokarvane ja jättihäntäne Ruutti ja toine, jol o lyhkäsemmät karvat mut o muuto kasonnu isoks, Rauha. Oi-voi, ko heki o sulosii. Sit siäl mainitaa välistäi yks Henryki. Mul tuli kerra kauhee nolo mistaaki, ko mää luuli sitä Henryy joksiki salakissaks ja se onki ihmine. Sit siäl plokis piirustettaa ja askarrellaa ja viljellää ja keitetää saipoot... Eli siäl o paljo niit juttui.

Täsä tuli ny jo viis, joil tämä prenikka lähti, mut kyl mar näit olis paljo enämpiki. Mää valikoitti tähä täl kerttaa kissamaisii plokei.

Ja jos Ruskalt kysyttäis, olis viäl monta, josa kissat seikkailee, Virveriikka-plokis häärää Rosvo ja Nekku, Saaripalstal jolkottellee Musti ja Ransu. Juu ja Boris kehrää siäl misä silmukat on solmus -eli Silmukat solmussa -plokis. Nii ja sit tuli miäleeni Mona ja Kollo ja Otto Kulta... Otto Kulta joskus lähettää kommenttei mut tätä Otto Kultaa en netist ol löytäny vaik ole hakenu. Ja yhdes plokis Memento moris o punasii kissoi kolmi kappalei, sisaruksii viäl kaikellisäks. Blogisiskonki plokeis näytetää kuvia ja kerrotaa ainaki Nestor Burmast ja Pyryst ja edesmenneist Tiinast ja Tobyst. On viäl semmonenki paikka ko koratia, jost löytyy Toto ja Cisu. Eikä nää kissaplokit viäl tähä loppunu.

Huamen o ystävänpäivä. Hyvvää ystäväpäivää kaikil lukijoil ja kävijöil!

Toivottaa Paula ja Ruska

Villapaita valmis

Tämä villapaida kutomise mää aloti jo viime marraskuus. Toiset o semmosii mestareit, et saa valmiiks tämmesii viikos tai paris, mul tämä käsityä kesti kolme kuukaut. Ja koko aja se oli tekkeil, pikku hiljaa ja melkei joka päivä. Tämä piti ol joululahja miähelleni mut hän sai tämä vast helmikuus. Tätä oli kauhee hauskast kuttoo ko en ottanu paineit enkä pitäny kiirut, tei vaa omas hittaas tahdissani.

Kaks ensimmäist kuvvaa o otettu ulkon, et färit tulis luannollisin, mut en tiä... Färit näis kuvis näyttää silti vähä heittävä. 

Malli mää ole saanu Moda-lehde nummerost 6/2011. Siin ohjees oli käytetty yksfärist harmaat Sandnes Sisu -lankaa, mut kää käyti uhkarohkeesti liukufärjättyy virolaist lankaa. 

Mallis o kaht erimoist pintaneulet ja viäl lisäks joustinneulet. 

Miahusta ja hiat kudottii pyärrepuikoil, niät nämä liukuvat raakatki tuli samallaiset ympäri koko miahusta. Vaik alkuperäne malli oli kyl  yksfärine. (En ol varma, sanoko esim. mee äiti oikeesti pyärrepuikot vai puhuko hän pyäröpuikoist, eli et mikä täs mahtas ol oikee porilaine sana? Pyärrepuikko voi ol ihan mu oma sanani.)

Mää sai Kuvattelut-ploki Pipsa-Pippurilt hiano prekina kokoelmaani. Tai oikeastas mää en saanu. Mee söpöläine hännäheiluttaja Ruska sai. Ruska kiittää, ja mää kiitä! Peräst kuuluu siit sit tarkemmi. 

Vaalipäivätunnelmii

Me käytii pualepäivä mais äänestämäs lähikoulul. Koulu yks luakka, tai pikemminki oppilaitte äitit, oli järjästäny vaalikaffeet koulul. He kokos rahhaa lastes luaka leirikerhol. Meki käytii vaalikaffeel äänestykse jälkee. Nautittii herkulliset laskiaispullat kaffee kans. Oli siäl muutaki trahteerii, pullaa ja kaakkuu ja pikkuleipää ja mitä viäl.

Lippu o tankos. Tänäpä o Runebergi päiväki sen lisäks, et o vaalipäivä. Kaks syyt liputtaa.

Luanto koristeli tämä presidentivaalipäivä oikee kauniiks, sinivalkose isänmaalliseks: sinine taivas ja valkoset hanket ja lumikoristeiset puut. Lumi oikee kimmelteli talviaurinkos.




Ruskal oli ihan omat touhus tänä vaalipäivän. Hän oli lainannu mu mittanauhaani ja hän pujotteli sitä punasee paffimökkiis, ovest ja ikkunoist ja kattoluukuist. Yritys oli kova.

Tänäehtoosti kattellaa vaaliohjelmaa telkkarist ja jännätää vaalituloksii.  

Talvi enteilee kevät

En oikee olis uskonu, et tänä talvenaki tän Espoosee sattaa suuret lumimäärät. Tämä o jo kolmas talvi, ko tääl plohjataa lumes. Ja kattellaa lumisii puit sinist taivast vaste. Mul ei ol mittää lunta vastaa, päivasto. Eri asia o niil, jokka joutuu sitä lunta luamaa tai auraamaa. Lumes o omat vaaraski. Eilises lumisattees sattu aika monta kolarii.

Mul ei ol suksii enkä ennää pruukaa hiihdel. Silti lumes o minust jottai hurmaavaa. Tänä vuan lumi tuli yllättäi, ko tuntu jo, et talvi o pia ohittenki ennenko mittää kunno talve merkkei näkkyy. Et tänä vuan hypätää talve ylitte suaraa syksyst kevvääsee.  Leuto ja kostee syksy vaa jatku ja jatku. Mut sit tuliki yllättäi kaunis ja lumine helmikuu. Ja pakkanenki paukkuu. Lumi suajaa kasvei. Joku kumma ajatus mul o, ei ehkä ol mistää kotosi, mut talvi o kevvää merkki. Eikä kevät ja suvi tuntus nii ihanalt ilma kunno talvee.

Vaik mää tykkäänki lumest, silti tuntuu, et ei se ennää ol lainkaa nii ihmeellist ko toissa talven. Kyl tätä o jo nähty.

Helmikuuhuu kuuluu tulppaanit. Neki o varma kevvää merkki. Mut en ol viäl yhtää kimppuu toimertunu ostamaa. Miäleni tekis asetel kaunis kevväine tulppaanikimppu pöydäl.

***
Tervetulloo lukijaks, Elina!