perjantai 25. helmikuuta 2011

Klänninkihelmat nestuukein

















Äitini elläis me tyttäreet ussei hirviteltii häne pinttyneit tapojas. Hän oli nii nuuka ja säästäväine joka suhtees, et mittää häne huushollisas ei ikän saanu haaskat eikä heittää menemää. Häne käsisäs vanhat virttyneet verhot muuttu lakanoiks, hiipuneet lakanat tyynyvaaruiks, klänninki- ja yäpaidahelmat nestuukeiks ja vanhat puuvillaneulepuserot hantuukeiks ja kluuteiks. Kankastilkut ja lankapätkätki hän säästi, et jos niit käyttäs vaik neulatyynysisälmyksiks.

Ko äiti kuali, häne kamalat hantuukis ja tyynyvaarus nousiki arvoos ja kelpas meil perinnöks. Ei niit mittää menemää tarvinnu heittää, ei edes vanhoist hammeehelmoist tehtyi nestuukei.















Mul on ny mm. kaks arvokast nestuukii, jokka äiti o krympänny mu lapsuudeaikase klänninkini helmoist. Ei taid ol yhtää valokuvvaakaa täst kauniist hammeest, jonka äiti mul joskus 1950-luvul o itte neulonu, ko mää ole ollu ihan muutama vuade ikkäine pikkuflikka. Se oli valkosest puuvillakankaas tehty, kankast sanottii pikeeks. Klänninki oli rypytetty uumapaikast ja siin oli piänet puffihihat. Helmaa äiti oli neulonu kukkaranka. Sinisii kissankelloi ja punasii ja keltasii kukkasii. Kukkarankka kiärsi koko klänninki helmaa.

On se merkillist, et jostaki varhase lapsuude aja klänninkist o säilyny näi konkreettine ja käsis pideltävä muisto. Kankas o hiipunu ohkaseks, se o ollu monis pesuis, mut kirjaillut kukat ja kaikki pistot o viäläki ehjät. Klänninki oli ensi minul ja sit mu nuaremmil sisarillani käytös. Ja ny siit o jälliil nämä nestuukit.

Nyte tuntuu, et nämä nestuukit valla tihkuu muistoi, siit hetkest alkai, ko valkone pikeekankas o ostettu tai saatu, ko klänninkii o suunniteltu ja sovitettu, ko kukkarankka o neulottu, ko klänninkii o ensimmäise kerra käytetty, ko sitä o pesty ja silitetty ja taas käytetty. Ko klänninki on tullu toisel piäneks ja ollu toisel iso, ko se o vahettanu käyttäjää, ollu komeros, ja taas vahettanu käyttäjää. Ja ko klänninki o varmaa jo ollu ihan saumoistas ratkennu ja rikkinäine ja kaikki neljä tytärt o ollu mailmal. Ja äitini on käännelly sitä piänt klänninkii käsisäs ja päättäny, et siis vois tehd pari nestuukii.


tiistai 22. helmikuuta 2011

Satamiljoonaa timanttii

Oikee harmittaa, etten pysty panemaa tähä mittää kuvvaa siit, mitä mää tänäpä satui näkemää ulkon. Satamiljoonaa kimaltelevaa timanttii ilmas. Ei semmosest kerkee valokuvvaa ottamaa. Eikä mul ollu kameraakaa mukan. Ja vaik olis ollukki, ei semmosest kuva varmaa onnistuskaa. Ainaki luule sillai. Vai onko joku mahtanu joskus onnistuu?

Oli kirkas pakkasilma. Mää lähdi ulloos hiukka jalvottelemaa, ko ole ollu valla seinäi sisäl pari päivää.

Yhtäkkii mää se huamasi. Ilma oli täyn piänii näkymättömii lumikitteit. Ne ei näkyny muuto mukko aurinko heijastu niihii ja taiko niist kimaltelevii timanttei. Satamiljoonaa timanttii joka pual ilmas. Ihan ilmatteeks. Piäne hetke.

Mun oli flunssase tukala ja huano olo, hikoilutti, heikotti, nenä vuasi ja yskitti ja teki miäli äkkii takasi sisäl. Mut sisäl rupes heti harmittammaa et kunnem mää pysähtyny sihe paikkaa ja kattellu niit timanttei kauvvemma. Mikä kiiru mul oli? Se oli harvinaine näky. Olem nää niit ennenki nähny, ainaki lapsen. Mut en tänä talven, enkä viime talvenakkaa. En tiä koska viimeks.

Aurinko meni hetke pääst pilvee. 

Vastustuskyvy kassoottamist

Vanhast pirtanauhast o tullu Ruskal mialuisa lelu.



















Mää ole jo kauvva ajatellu, että flunssa o semmone tauti, et se kuuluu ihmise perusterveytee. Ain joskus sitä tarttee sairastaa ja kyl terve ihmine sen kestää. Vastustuskyky vaa kasvaa.

Jo muutama päivä flunssa o pitäny minnuu kourisas ja kai mää ole siit vastustuskykkyyniki taas kassoottanu. Tuntuu kyl, et voima o ihan mu jättäny. Koton vaa ole tassutellu eilise päivä enkä nykkää tänä aamusti lähteny töihii. Viä miälenki valla matalaks ja voimattomaks.

Tuli nukuttuu vähä heikosti, ko yht päät tartti niistää tai yskii. Yskimisest o valla hakattu olo. Ja kummallissii unia näi, niät en oikee tiätäny oliko ne unta vai totta. Keskel yät mää löysi jottai krapisevvaa sänkystäni. Se oli kissa Ex 1 -ruusuke, toine niist, jokka kissa sai hiljattai näyttelyst. Olik se totta vai unta? Kyl se totta oli. Mää meni viämää sitä ruusuket takasi kirjahylly pääl ja huamasi et toinenki ruusuke oli tiputettu laatteel. En käsit millai se kissa ne ruusukkeet nii korkeelt kirjahyllyst oli saanu eikä ollu kuulunu edes mittää rymsteeraukse äänii. Ja kui just ne? On siäl kirjoje pääl muutaki tavaraa? Ja kui hän se ruusukkee mee sänkyy oli laahannu? Ymmärsikö hän et se oli häne? Vai olik se sittenki vaa unta? Vai olinko mää itte ne ruusukkeet siält unehortees kraplannu?

Tämä tavaroittel sänkyy laahaamine kyl o aika tavallist mee kissal. Ussei me löydetää sänkystämme millo piänii hiirii, millo leppäkerttu-keppi-lelu, millo pirtanauha, jonka Ruska o ottanu leikkeihiis.


sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Taulu



















Tänäpä mul o flunssapäivä koton. Henkitys krohisee ja yskittää ja nokka vuataa. Lämpimät villatillukkaat jallaas, pitkäpulttine yäpuku ja paksu aamutakki pääl ja villaset ranteelämmittimet kädes. Mustaviinimarjamehu o poikaa. Buranaa ja yskälääket ja kurkkutableteit.

Ei oikee pääs kulje just nyte mikkää uudet ajatukset. Tuanoini mää rupesinki taas kaivamaa vanhaa varastoo, mitäs muut ko muistoi.

Minul o tämmene kuvas näkyvä öljyväritaulu, tai se ei ole alkuperäne taulu mut sen jäljennös. Se o siit hauskane taulu et mää ole siin tua vihreejakkune flikka, jol o punane lakki pääs. Poika mun viäresäni o Kaanaa Markku, naapuri poika. Siäl takan näkkyy kolmaski hahmo, se o Marku mummu Jenny, joka kävelee Vanha Kaanaa pihast meit päi. Siält Vanhast Kaanaast tuli tiäl päi tommone loiva ahde.

Mää muista viät tua taulu tekemise hetke. Mää oli just tulos koulust, ko Kaanaas siin Jussila autotalli viäres Kaanaasee meneväl tiäl tai pikemminki polvul oli yks taiteilija maalaamaas tauluu. Hän oli levittäny ittelles semmose taiteilijatelinee ja katteli Vanhaa Kaanaasee päi. Markku oli kans koulumatkallas pysähtyny sihe kattelemmaa, et mitä tapahtuu. Ja määki toppasi sihe.

Taiteilija käski Markkuu ja minnuu et menkääs ny toho tiäl seisomaa ni mää maalaa teenki tähä tauluu. Me mentii. Tämä taitelija nimi oli O. Virta. Mää tiäsi misä hän assuu, aika lähel Yyteri kansakouluu. Minkä ikkäine mää olsi mahtanu on? Ehkä kahdeksa-yhdeksä vanha. Taulus ei ol vuasilukkuu. Mul o kumminki jääny semmone käsitys, et sillo oli kevättalvi.

Taulus näkkyy Vanha Kaanaa, joka oli Marku isä koto, häne mummulas, ja Kaanaa vanha navetto sen rivi toisel pual ja talli tiä oikeel pual. Mun kotopihani ja täti harmaa mökki siintää taustal, mee oma talo oli se pikkumöki takan. Kaanaa rivist o viäl tänä päivän kivijalka jälliil mut mun kotoni o jääny asfalttitiä al. Näkyskö tiä vasemmal kädel taulu vasemmas yläkulmas hiukka vanha kivikellari hahmoo.

Taiteiliha o taulusas käyttäny vapauksiis eikä mittasuhteet välttämäti ol prikulles. Mut kumminki täs näkkyy se vanha maalaisrivi pihapiiri.

Sikko se taiteilija Virta joli joskus kuallu ja naapuri poika oli jo aikamiäs, hän oli muistanu tämä taulu ja menny kyselemmää sitä taitelijija jäämistöst. Siält hän oli se löytänykki kehystämättömän. Hän oli ostanu sen ittelles. Ko mää täyti neljäkymment vuat, mää sai hänelt yllättävä syntymäpäivälahja: tämä taulu jäljennös tuli mul postis.

torstai 17. helmikuuta 2011

Vanha laste leikkikaappi


















Yäpöytän mu sänkyni viäres o piäni vanha kaappi. Mun isäni muuto sano "kaapi" ja äiti "kaappi". Isä oli vanhakantasempi murteepuhuja ko äiti. Se kaappi taik kaapi o ollu olemas nii kauvva ko mää muista ja paljo kauvvemmanki. Mää muista semmose hetke jostai 1950-luvult, ko mää istui tämä kaapi tykön, se ovet oli auki ja mää laskuti järjästyksee nukevaatteit sin kaapi pohjal ja hyllyl. Mut minu huusholliini tämä kaapi matkusti vast muutama vuasi takasi 2007, äiti kualema jälkee, ko häne huusholliis tyhjennettii.

Mul oli vuarotteluvappaa marraskuu alvust 2007 lokakuu loppupual 2008, melkei vuasi, ja mul oli erilaisii hommii, mitä oli pannu ittelleni määräks tehd. Yks oli, et mää meni reeraamaa tätä vanhaa kaappii Nikkariverstaasee, joka o tääl Espoos, kuuluu Tyäväjeopistoo. Ensti oli semmosel piänel vanhoje huanekaluje kunnostuskurssil.

Kaapi oli huanos kunnos ja toine ovi oli irti. Lapsuudestani muisti, et se oli ollu semmone tyypilline himmee vihriäine, senfärisel maalil mee isä oli maalannu muitaki tavaroit. Josaki vaihees isä kualema jälkee äiti oli sutinu kaapi kahdel erilaisel maalilopul, osast kirkkaasinisel öljymaalil, luultavasti Miranoolil, ja osast valkosel lateksil. Öljymaalii oli helppo poistaa mut lateksii vaikeet. Niitte päälimaalei al oli se mu muistamani vihriäine, sen al vaalee peessi, joka oli jottai vanhanaikast maalii. Kurssi opettaja sano sitä liitumaaliks. Sitä vast vaikeet oliki poistaa.

Maalikaupast löyty vanhanaikast pellavaöljymaalii ja sil mää maalasi tämä kaapi. Ove ja loora vetoknupit mää osti uudet ja vaihdoi, ko ne vanhat oli mustuneit ja vääntyneit.

Kaapi kansi o 45 senttii levvee ja kaapi korkeus 45 senttii. Näist kuvist ei nävy mittasuhteet, et tämä kaappi o piäni ja lapsel tarkotettu huanekalu.


















Äitini o 1985 omis murremuisteluksisas kertonu täst samast kaapist:

"Kamarii köökivastasel seinäl ove ja kakluuni vällii mahtu viäl mu pikkune pöytäkaappini, jonka täti oli teettäny yhrel puusepäl. Vast ison ihmisen mää kuuli, kui kranni flikka oli ollu siit kovasti mul katteine, konnei häl ollu semmost. Se oli ainoo paikka misä mää sai pittää omia tavaroitani, ko piironkiloorat oli täyn täti töpesköit. Sänkyvaatteit ja hantuukeit ja ne muutama kirja mitä häl oli ja käsifäsky ja jottai muut piänt roinaa. Siin pöytäkaapisani oli ylhääl yks vetoloora ja vastatuste aukeevat peiliovet joitte takan oli yks hylly. Pohja kans siit sit tuli yhtees kaks hyllyy mu tavaroilleni."

Äitini jälkee kaapil o leikkiny minu lisäkseni kaikki kolme siskooni ja äitini päivähoitolapsetki. Eikä ihme, et kaapi yläloora alakulmat o melkei pyäreiks kulunu. Ny mää huamasi, et kaapis o jo mu maalaamiseni jälkee tullu uusii kraapaleit.



















Samal kerttaa ko reerasi kaappii, mää maalasi tämä vanha palli. Se ei ol aluperi mittää isä tai äiti peruja, sen äiti oli joskus ostanu jostai huutokaupast. Mut seki o vanha. Palli pinta o nii kulunu, et puusyyt selvästi näkkyy ja tuntuu syvennyksin sormii jos pintaa sivelee. Mut jallaat o säilyny ehjin.




Kuvas kaapi pääl o vanha tuuki. Mää pitäsi sitä tuukii siin, mut kissan tähde en voi pittää. Ko sil o semmone tapa, et hän kantaa tämmesii piänii tuukei suusas ja laahaa niit millo mihinki. Yksi vanha pikkutuuki o jo loppusuvest astikka ollu hukas. Mää eppäile et kissa vei se jonneki pankkoosees ja toivo et se joskus viäl löytys jostaki piilost. Tarkotuksel jäti silittämäti tämä fiini käsityä, niät siin näkkyy vanha pellavakankaa pinta ja kauniit ompeleet ja pistot. Tämä o tiätääkseni äitini kasvatusäiti peruja. Tuuki o luultavasti ainaki sata vuat vanha ja ihan ehjä. 

maanantai 14. helmikuuta 2011

Oma koti kullankallis

Sillai Ruska-kissa varmaa olis eiläehtoosti kottii tullesas sanonu jos olis osannu. Taik "muu maa mustikka, oma maa mansikka". Hän oli yli kaks voorokaut mailmal eli Jyväskyläs astikka. Mut hyvi hän oli siäl pärjänny. Kuulemma toine näyttelypäivä oli menny jo rennommis merkeis ko ensimmäine. Ja kummastaki päiväst oli reppuu pakattu nätti Ex 1 -ruusuke, toine vaaleepunane ja toine vaaleesinine. Emäntä sai oikee mialuisa näyttelysaalii.


















Mut mialuisaa kissalleki oli tul kottii oma emäntäs ja isäntäs tyä. Eskoo hän morjensti ja hiamaili höövelisti tämä säärii ja minu sylysäni makas autuaallisesti sälläälläs ja kehräs niät melkei korina kävi.

Kissa ei varmaa itte kovi korkeel noit ruusukkeit värteerannu, luulem mää. Mää nostinki ne korjuu kirjahyllyy kirjoje pääl.

Meno- ja tulomatkal samas kyytis matkusti Ruska emo ja tämä isäntäväki ja Ruska isäpappa ja tämä emäntä. Hotellis Ruska kuulemma jo ensimmäisen yäseen pääsi jalottelemaa Pupu reviril hotellihuaneesee. Toine kissa Mikki asu emäntäs kans eri huanees. Pupu linnottautu sänky al ja Ruska kiärsi sänky ulkopual ja suhisi ja murisi. Se o ihmeelline paikka kissoil se sänkyalune. Se o varma turva, sin ain mennää ja se löytyy paikas ko paikas.

Kissoje äiti-tytär-viikovaihtee aikan suhinat oli vähitelle loppunu eikä mittää julkitappeluu kumminka saatu aikaseks. Lauvvantaiehtoosti Ruska oli ollu hotellihuanees jo niinko kotonas ja Pupust kovi kiinnostunu. Mut Pupu oli hiukka yysyrjäne ja eikä tahtonu viäl tehd lähempää tuttavuut jälkikasvus kans. Ei ainakaa viäl pusku- ja nualemisväleihi tämä pari yhde viikovaihtee aikan päässy.

Kissatuamarit tykkäs kovi Ruskast. Lauvvantai tuamari, tanskalaine Lotte Borch, piti Rusk kansaa hyvärakenteisen, hyvi kehittynneen ja hyvihoidettun nuaren kissan. Hän kiitteli Ruska turki kuvioit ja färei. Sunnuntain tuamarin oli yks ruattalaine, tiukka täti Maria Westerlund. Taas turki kuviot ja färit sai kiitost hänelt. Ruska kropa rakenne (tyyppi) oli tuamari miälest valla erinomane, just semmone ko eurooppalaiskissal kuuluuki ol.

Ja emännä syränt lämmitti se mitä kerrottii tuamareitte kehunee.

Sunnuntaiehtoosti mää sai viäl skannattuin ne arvostelusetelit sähköpostiini. Ot niistäki ny selvää! Niitte kissatuamareitte käsiala o varsinaisii hiaroglyyffei, tarvittas käsialatutkija ottamaa niist selkoo. Mut toise tuamari yleisarviost mää sai hyvi selvää: "Very attractive!" Sammaa miält! Mut mää olenki jäävi. Ko minust Ruska olis yht ihana ja yht suuri ilo minul vaik tuamarit olis sanonu mitä vaa tai vaikkei hän ikän missää näyttelys olis koskaa käynykkää.

Mää yriti saad Ruskast hyviä kuvia mut tuli valla tämmesii pääpyärityksii.






















Vast ko Ruska asettu makkailemmaa, sai häne kokonaisen kuvvaa.




sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Käsityäkriini





















Minul tuli oikosulku enkä muist miks tätä käsityälipastoo sanottii. Olik se krinni, skrinni, kriini vai skriini? Em muist millää. Tämä lipasto o tullu minu huusholliini josaki perinnöjavos jota äitini harrasti jo elläisäs. Se oli alualkae mu lapsuudesani koivu färine ja vaaleeks lakattu, mutta aikaa myäde tiätysti tummunu. On näit samoi lipastoi semmosii tummakski petsattui. Isäni maalas tämä jo kauvvat ajat takasi. Esti se oli mont vuat kirkkaa syksykeltane, sit myähemmi josaki vaihees hän maalas se tämmeseks vaaleepeessiruskeeks. Soppii hyvi meenki huushollii.

Ruska o täs hypänny kuvvaa, tapas mukkaa.


















Tämä lipasto o tarkotettu käsityätarpeitte niinko lankarullie, nauhoje ja knappie, neuloje ja knuppineuloje, varttaitte ja virkkuukoukkuje säilyttämissee. Semmost sekalaist töönää määki tääl pidä. Mittää isoi villalankavarastoi tän ei mahdu.

Minul o ollu tarkotus kertoo käsitöistäki täs plokis. Mut kyl ne kertomiset o ollu vähäset. Jos joku o öksyny tän hakusana "käsityät" peräs, hän o kyl pettyny. On ollu vaa muutama hassu juttu josa ole kertonu käsitöist ja sillonki enämpi muitte enkä omistani.

Mut se käsityäidentiteetti o minul nii vahva, ja käsitöitte arvostus ja kiinnostus niit kohtaa o syrämme asja, et ihan pakko pan aiheeks käsityät. Ilma niit mää olisi ihan ykskätine. Taik millai sen ny sanosi. Plokis Kirjailijan häiriöklinikka kirjottaja Kirsti Ellilä kuvas ommaa seka- ja vasenkätisyyttäs, ko hän oli lapsest astikka oppinu käyttämää oikeetaki kättäs vaik oli ilmeisesti vasuri. Sit joskus pari vuat takasi hän oli ruvennu piirtämää vasemmal kädel neljäkymmene vuade tauo jälkee ja hänel tuli heti minumpi olo. Piirtämine oli aikoinas loppunu kätisyyde vaihtoo.

Määki ole koko ikäni eläny käsitöitte keskel ja tehnykki paljo käsitöit. Huusholli o täyn mattoi, tuukei, hantuukei, villajakkui, vanttuit ja tillukkait, vanhoi pitsilakanoit ja pitsei. Ni et tuntisi itteni valla ykskätiseks, jossen pitäs käsitöit ja käsitöitte tekemist tärkein sillonki, ko just en niit tee.


lauantai 12. helmikuuta 2011

Mää määrää tääl


Plokkaaja määrää omas plokis ulkoasust ja sisällöst.
Silti o kiva saad viästei muilt ja lukijoit. Tämä onki
kai osa niisanottuu sosiaalist mediaa. 














Mun enttine pomoni ain joskus leikilläs matki mu porilaist puhetappaani. Joskus ko hän lähti töist, hän muka polilaisesti sano: "Hei ny si!" Ja mää parkasi: "Ei se sillai ol!" Mikä ihme "si"? Ei porilaine ikän "si" sanos. Höh!

Ehkä hän ajatteli, et jos sanotaa "ny" ni sanotaa kans "si".

Sit hän kerto semmost juttuu et hee perhees o yks porilaine lentävä lause jota eri perheejäsenet ain sopevis tilanteis lausuu ja he kaikki tiätää mist se o peräsi ja kuka sen sano ja heit kaikkii se nauruttaa.

Hee oli oli käsketty kyllää Porrii yhtee porilaisee perheesee, jos oli kaks mukulaa, flikka ja poika. Flikka oli vanhempi ja poika nuarempi. Flikka oli näil viarail tohkeisas selliittäny esikoise asemaas, ekko isä ja äiti o pois kottoo, ni "mää määrää tääl"!

Näitte toispaikkaste korvaa oli ottanu hauskasesti tua "mää määrää tääl". Porilaise pikkuflika sanoist oli tullu he perheesee lentävä lause.

Välil mu tullee miäleeni tämä lause, ko ole kattellu erilaisii plokei. Jokkaine määrää omas plokis sisällöst ja ulkoasust. 

perjantai 11. helmikuuta 2011

Kissa mailmal



















Ruska-kissa lähti tänäpä aamuvarhasel hänel viaraitte ihmiste ja kissoje kans viikovaihteeks Jyväskyllää. Häne kasvattajas mennee kissoje kans näyttelyy ja samas kyytis o muutaki väkkee. Kuvas Ruska o etukättee tutkimas kuljetuskoppaas.

Terveisii tuli jo reisult, et kovi oli Rusu ollu autos nätisti mut aika valppaa ja jännittynnee näkköine, ko kyytis oli outoi hajui, muummuas Ruska emomamma ja isäpappa. Nämä vanhemmat kissat o tottuneempii reissaamaa ja mailmaa näkemää ja olemaa toiste kissai ja koirainki kans. Mut Ruska o ny kerriinny jo tiätysti tottumaa mee ainoon prinsessan olemissee. Niät ei ihme jos oli autos ollu vähä ihmeisäs.

Mää pakkasi jo eiläehtoosti piänel kissalleni repunki mukkaa. Sin mää pani häne lempilelujas, ruakaa ja tuttui hajui eli hänen pesäs. Siin pesäs hän ei muuto koskaa koton ollesas oleskel. Mut ehkä viaraas paikas pesä kelpaa.
























Tämä repu Ruska sai mukkaas kasvattajaltas sillo ko hän piänen muutti meil asumaa. Kuvast näkkyy et se o kissaruakavalmistaja mainostavaraa. Ruska ei syntymäkodostas ja pentuajastas muist ennää yhtää mittää, vaikkei siit ol enempää ko reilut puale vuat aikaa.

Tuli jo uusii terveisiiki Jyväskyläst. Et hotellis oli ollu kovat suhinat ja murinat kaikkii, nii ihmisii ko kissoi, kohtaa. Ja Ruskal oli sisustettu vessa ihan omaks buduaariks. Lavuaari al o kuulemma futlaari, jonka ympäril o sinivalkoruudulline verho. Siit o saatu Ruskal mukava makuualkoovi, joho häne oma pesäs mahtuu. Mut kyl hän oli uskaltanu jo hiukka leluillas leikkiiki ja välil o pollevasti  ja suhisemati maannu lavuaaris.  

torstai 10. helmikuuta 2011

Herkkuprikka


















Tyämaallani o semmosii ilosii ja rempseit nuarii naisii ja miähii jokka keksii yllätyksii ja hauskasii juttui. Yks o semmone et tyäkaverii yllätettää heti aamusti herkkutarjottimel. Kuvas o yhdel naistyäkaveril annettu yllätys ko hänel tuli täytee pyäreet 61 vuat.

Kaikki varrottii hiire hiljaa häne kunttuurisas sihe astikka ko tämä sankari astu ovest sisäl. Hän o hyvi vaatimatoin ihmine eikä koskaa tee ittestäs mittää nummeroo. Sit kajahti: "Paljon onneeeaa vaan... "

"Kaikkee munki tarvii kestää", naurahti tämä vaatimattomuuden perikuva.

Sankari tyäpöydäl, joka oli papereitte ja toimistotarpeitte peitos niät ei paljast pöydäpintaa näkyny, oli pantu kuvas näkyvä herkkutarjotin.

Tarjottimel oli just paistettu ja kauniisti päälystetty karjalapiirakka, kuppi kaakaoo, lasilline mehhuu, herkulline kaakupalane, valmiiks esikuarittu mandariini, viinirypäleit ja karkkei. Kyl kelpas!

Kaikil läsnäolijoil tarjoiltii niit just kypsennettyi karjalapiirakoit.

"Mullaki o muuto nimipäivä ens suven!" mää koiti vinkat tyäkavereil. Ilose yllätykse toivos voi ain ellää.

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Voikippa



















Täsä jatkuu taas sarja "vanhat tavarat ja muistot". Mee astiakaapis o vanha klasikippa. Äitini sano sitä voiastiaks. En tiä onko se ihan sitä varten aikoinas valmistettu, onko ennevanhaa ollu tämmesii voiastioit, vai onko sitä vaa äiti lapsuudekodos pidetty voiastian. Se o kaunis, koristeelline kannelline kippa.

Voikippa oli meil koton ain astiakaapis klasiovvei takan. Mun ei kyl tul miäleeni, et ikän sitä olis käytetty. Voita siin ei pidetty eikä mittää muutakaa. Se oli varjeltu muisto- ja koriste-esine.

Tämä voiastia o ollu minu hallusani jo kauvvat ajat. Äiti sen o mul joskus antanu. Hän anto ain samal kerttaa kaikil tyttäril jotaki, jako tavaroitas jo paljo enne kualemaas.

Mul o käsitys, et äiti kasvatusäiti Täti olis saanu tämä joltai sulkulaiselt viiskymmentvuatispäivänäs joulukuus 1934. Äiti o sillo ollu seittämä vanha. Yhdest häne kansakoulu piirustusvihkostas löytyy tämmene piirustus, josa hän o piirtäny tarkkaa tämä samase voikipa. Luakast en tiä, varmaa hän o ollu ainaki kolmanneel tai neljänneel luakal.
























Muistot o kummallissii ja monitasosii. On piirustus, jonka äitini o lapsen piirtäny. Se piirustus o säilyny yli seittämäkymment vuat ja siin kuvattu esine viäl hiukka kauvvemma. On kippa mun astiakaapisani klasiovie takan. Äitiniki piti tätä klasiovellises astiakaapis kymmenii vuasii, mut kippaa ei oikee koskaa pidetty käytös. Enkä määkää malt enkä uskal sitä käyttää.  Tämä ei ol kultaa eikä kristallii mut tärkee ja arvokas esine, muisto kahde sukupolve edustajast  ja hee elämästäs.

Luultavasti kippa jatkaa olemassaolloos senki jälkee, ko minust o aika jättäny. 

tiistai 8. helmikuuta 2011

Leppäkertu saalistus



















Ruska sai kissanäyttelyst mukkaas tämmese paffitalo, kissaruakavalmistaja mainostavaraa. Paffiloorat o tunnetusti mialuisii kissoil. Täsä o viäl oviaukko ja ikkunat joist voi vaanii ja kytät, ja katto pääl, niät voi ol piilos. Ruska saalisti lempilelus paffimökkiis. Lempilelu o pehmoleppäkerttu, joka o pitkä kummilanka pääs. Kummilanka toises pääs o puuköppi. Ruska painaa ympäri huushollii koval faarttil leppäkerttu suus ja vettää peräs köppii, joka roikkuu kummilankas.



















Ko leppäkerttu oli mökis, Ruska tuppas se vasemmapualeisest ikkuna-aukost ulloos. Ja täsä hän yrittää pyydystää sitä leppäkerttuu oikeepualimmaisest ikkunast sisäl.



















Ei ol helppo homma saad tätä leppäkerttuu vedettyy ikkunast sisäl. Kummilanka o jo kyl osittai sisäpual mut leppäkerttu ei.




































Välil täytyy koittaa vasemmapualeisestaki ikkunast... Tassu ei uletu.




No ny onnistu! Just ja just leppäkerttu mahtu. Kuvast näkkyy, et köppi o oviauko ulkopual, kummilanka on pujotettu esti toisest ikkunast ulloos ja sit toisest sisäl. Ja leppäkerttu o mökis.


Täytyy käyd viäl ovestaki tarkastamas.


Ja sit voi men maate sihe saalii viäree.


Alkaa väsyttämmää...

maanantai 7. helmikuuta 2011

Vanha piironki





Vanhoje muistelemise yks muato o esineitte kattelemine. Esineisii liittyy monemmoisii muistoi ja tiatoi ja perimätiatoi, selvii ja tarkkoi ja epäselvii ja hatarii ja ristiriitasiiki. Ussei tullee miälee et tätäkä ei tullu kysyttyy tarkemmi. Tai et tästäki äiti tai isä puhu mont kerttaa, mutten pitäny sitä asjaa nii tärkeen, et olsi painanu miäleeni.

Tämä vanha tummaks petsattu ja sellakkalakattu koivune piironki o tälhetkel mee makuuhuanees, sänkyy vastapäät. Piironki on tuatu aikoinas Yyteri Kaanaasee nuarepari eli vanhempieni valkkaamaks uudeks huanekaluks. Hee ensimmäiset omat hauanekalut piänee huusholliis oli tämä piironki ja soffa, jonka käsinojie päälliset oli samallaiset tummat ja lakatut, taivutetust koivust valmistetut. Soffa oli ja eli aikas ja oli kovas käytös. Isä ja äiti nukkuki siin yli kymmene vuat. Sen vanhempani hävitti jo joskus 1970-luvul. Ostivat vihriäise nahkasoffa.

Piironki yläpual seinäs o minul rakas taulu, joka o tullu meil häälahjaks. Sihe o mu ystäväni vesifäreil maalannu mee hääkimpu.

Tämä piironki o kolheentunu ja kraapaleine, avvaimet lukuist o menny hukkaa tiäs koska. Mut piironki oli ain olemas vanhempaini huushollis. Se o lujjaa tekkoo ja aika painava. Mee huushollii  se muutti äiti kualema jälkee joskus suvel 2007. Ja mun jälkeeni ehkä joku sisarteni laps toivottavasti hualii sen taas ommaa kottiis. Sen vois viäl kunnostaaki hianoks ja kiiltäväks, ko rakenteeltas se ei ol uuttas parrein. Mut mää ole tykänny siit tämmesen kraapaleisen ja kuluneen.



















Piironki pääl o erilaisii muistoi. Kello o äitilt peritty ilmaiskello, saatu jonku lehti- tai muu tilaukse mukan. Tumma rasia kello takan mää ole saanu ystäviltäni Armeenia-tuamisiks. Messinkine kynttyläjalka oli äitil ja isäl lahja, jonka heist jompikumpi oli saanu jonaki pyäreen syntymäpäivänäs. Kynttyläjallaa vasemmal pual oleva mötikkä o klasipäällysteine valokuva.



Nuarempan  en olis voinu kuvitel, et mää joskus hualisi tämmese koristeellise kynttyläjallaa, saatikka et viäl tykkäisi siit. Semmoseks hasssuks mää ole tullu, et ole alkanu tykkäämää täst messinkisest koriste-esineest ja siihe kuuluvist kristalleist. Mahdanko ol hiukka avartunu, tai tullu muuto vaa vanhaks.



















Tätä klasimötikkää pidettii meil koton 1950-luvul hankitu kirjakaapi pääl. Muut valokuvat seiso raameis rinnasi siin kaapi pääl ja klasivalokuva niitte joukos. Me lapset ain tiädettii, et siinä klasivalokuvas oli äiti kasvatusäiti Täti nuaren. Se klasiovelline kirjakaapi o täl hetkel mu siskoni Auli huushollis. Tätist o aika jättäny 1958, mää oli sillo kahdeksa vuade vanha, melkei yhdeksä. Äitini kirjoittaa täst mötikäst omis muisteluksisas oma lapsuutes ajalt 1930-luvult:

"Piironki pääl oli semmone klasine mötti, josa oli täti kuva. Se oli pyäree pallo, jonka yhrest syrjäst oli kiivattu palane, niät siähe oli tullu tasane siivu pari senttii läpimitate. Sil tasasel kantillas se seiso, ja siähe siivuu oli liimattu kuva, joka oli siit hassu, et näky se möti läpitte ainaki viissenttisen. Se oli ollu mul pikkune ihme siähe asti ko käsiti, et se klasi oli suurennus semmost."

Vanha piironki, jost äiti täs puhhuu, on sisareeni Anna huushollis.

























Tämä viimine esine o niisanottuu köyhämiähekristallii. Puristeklassii o valmistanu aikoinas ainaki Nuutajärve, Iittala ja Karhula tehtaat, mut en tiä mist tämä kukkavaasi on peräsi. Olisko tää 1940-, 1950-luvult? Mää ole ostanu tämä kirpputorilt joskus jo parikymmnent vuat takasi. Meil ei koton koskaa ollu tämmest vaasii mut lapsuudesani ole nähny näit, se vaikutti tutult ja nostalgiselt ja sentähde mää se varmaa ostinki. Seki o luultavasti joskus aikoinas seisonu jonku piironkipääl. Joku o sen ostanu ittelles tai lahjaks. Se kantaa mukanas minul viaraitte ihmisten muistoi, jokka o hävinny niitte ihmiste mukan.

Piironki isois looris meil o pöytäliinoi. Piänis ylälaatikois o sekalaist muut töönää ja tilpehöörii. Piironkiloorat ussei o salaperäsii kätköi. Semmosen salakätköpaikkan mää muista tämä piironki hyvi varhasest lapsuudestani. Kerranki mää tiäsi et piironkilooras oli piilos yks lelu. Mää oli kauhee utelias ja meni yht mittaa komppaamaa sin laatikkoo ja kattomaa sitä lelluu. Se lelu, kumine ankka, oli tarkotettu syntymäpäivälahjaks yhdel piänel Juha-pojal. Äitii ja minnuu oli käsketty häne syntymäpäivilles ja äiti oli ostanu hänel lahja, mut määki tahdoi yht mittaa leikkii sil kumiankal. Olsinko voinu ol kolme vuade vanha? Voisinko muistaa nii kaukaa?

Ne syntymäpäivätki o jääny mun miäleeni. Olis ehkä voinu ol kaksvuatissyntymäpäivät. Äitil oli harvinaist pääst hiukka tuulettummaa ja ko kerra kyllää oli käsketty, hän oli tälläytyny fiinii pliseerattuu mustaa vekkihammeesee. Vois ajatel, et hän oli vähä ylipukeutunu piäne lapse synttäreil. Muit viarait ei kai ollu ko äiti ja mää. Emäntä tarjos herkkui. Ja mää tykkäsi kauheesti kekseist, jois oli vaaleepunane sokerikuarrutus, semmosii neliskanttisii, jois oli lovine syrjä. Mää oti ain lissää ja emäntä tarjos ja äiti kiälsi et älä ny ot ennää. Yhtäkkii minnuu alko kauheesti kyäköttämmää ja mää meni äiti tyä ja oksensi täyde lasti suaraa häne syllyys, sihe hiano musta vekkihammee pääl. Kyl mar mee visiitti loppu siihe.

Kaikkii näitäki muistoi ja voimakkait tunteit  mailmahianoint kumiankkaa, vaaleepunasii keksei, äiti mustaa vekkihamet ja oksentamist  nämä piironkiloorat kuljettaa mukanas. 

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Surukukka




Mun vaaleekeltane surukukkani kukostaa täydes kukas. Koko viime viikonki mää ole ihhaillu kaunist kukostavvaa orkideaa. Se o tullu minul kolme vuat takasi suruvalittelukukas äitini kualema jälkee Esko mukan Koskelt. Täsä viikovaihtees ollaa oltu mykistynneit siit, et orkidea lähettäjä o yllättäi kuallu, menehtyny omil kotoportailles. Minul kukka kukkii ny kahde ihmise muistoo, äitini ja  tämä orkidea lähettäjä, joka o miäheni lähisukulaine.

Elämä o yllättävvää ja kovi haurast.

Mää ole alkanu pitämää tätä plokkiini hyvämiälisen plokin. Mut entäs sik ko ain ei olekkaa hyvä miäli. Pitäskö plokis kertoo vai ei kertoo surullisist asjoist? Vai pitäskö perustaa semmosil jutuil oma ploki?

Minu äitini aikoinas taisteli kovinki semmost käsityst vastaa, et ain ko murteel esitettää jottai, sen pitäs ol kauhee hassuu ja hauskaa. Niät enneko o viäl suutaskaa kunnol aukassu, kuulijat alkaa nauraa krakottammaa hassuu murret. Häne miälestäs murteel olis pitäny void praatat murheellissii ja vakaviiki asjoit, ei murre pelkkää hauskuttamist ol. On ihmiset itkeisäki sammaa murret puhunu. 

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Taappäi ja ettiippäi
























Ystäväni Mikkeli seudult lähetti minul ihan vaa ilokseni kauniit talvikuvia. Ko kysyi ni hän anto luva käyttää kuvia ja ny mää pane kaks kuvvaa tähä framil. Ensimmäine o ystäväni määritelmä mukkaa "monimuhkea mänty". Mun täyty oikee kyssyy, et mikä tämä puu o, ko en ollu varma, onk se mänty vai kuusi. Yleensä männy runko alaosa o paljas, mut täsä männys kassoo oksii allaas astikka niinko kuuses. Vai onko täs vaa paksu kerros lunta al? Koko puu muutonki näyttää satumaiselt, miälikuvitusmännylt. Tämä puu o kuulemma nii paksurunkone, et tarvitaa kaks issoo miäst et ulettus yhdes hallaamaa tätä mäntyy ja kiärtämää kätes tämä ympäri. Ja kui paljo mahtaa ikkää ol tämmösel muhkuramännyl? En yhtää ossaa arvat, toistsattaa vuat? Olisko tämä mänty itänyt siämenest puutaimeks joskus 1800-luvul? Vai vast 1900-luvul? Kuka tiätää?



















Toine ihmeelline kuva minkä ystäväni lähetti o näist keijukaiskoivuist. Minust neki näyttää merkillisilt. Niinko ne kumartelis, niiailis tai muuto hissukses häälys. Kai lumi painaa niit tälläi kumaraa, niät latva taipuu.

Tämä plokinäkymä täl hetkel o aika ristiriitane. Lumiset puut viittailee taappäi talvee ja pakkasee vaik just parhaillas o suajasää. Mut kyl tiätysti talvi viäl jatkuu, vai just nyte puut o paljaat ja tänäpä sato räntää ja tiät oli märkii ja vetisii.

Mut kevät o jo ilmas. Tos viäreisel palsta ploki etusivu oikeel kädel keltaset tulpaanit viittaa ettiippäi kevvääsee. Pakkases ne ei menestys näi kauniin, ne paleltus.

Mul tuli viime viikovaihtee edel aika villuine olo, kos plokini oli täyn lumisii kuvia ja taustaki oli pelkkää lunt ja lumisii puit. Tuli kiiru suitsait siirtää kimpsuni ja kampsuni plankkuaida suajaa hiukka lämpimämpää ympäristöö. Ja haji esil kuva keltasist tulpaaneist muistuttammaa, et kevät jo tekkee tulloo.