keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Kyl porilaine ain porilaise tuntee

Meit porilaisii lapsii Yyteri sannoil joskus 1950-luvu loppupual. 
















Hiljattai mää ole jutellu usiammanki ihmise kans siit, et mikä o murre ja murtee olemus ja millai sen tunnistaa.

Yks ystäväni sano mul et hän voi tunnistaa ihmise lohjalaiseks, vaikkei tämä sanos muut ko päivää. Sammaa mää voi sannoo porilaisest.

Sillai o käyny mul tääl pääkaupunkiseudul, et ole treffannu jonku satunnaise ihmise ja o tullu heti merkilline tunne et tua o porilaine. Mää ole joskus istunu pöydä viäres ja joku tuntematoin ihmine o tullu sanomaa mul vaik et: "Onko täs vapaa paikka?" Ja mää ole heti ajatellu et mahtaaks tua ol porilaine. Ja sit mää funteeraa sitä, et mist semmone tunne voi tul, ko toine ei puhu mittää Porist se paremmi ko puhus sana sannaa pori murrettakkaa? Kyl sitä "vapaat paikkaa" vois kuka tahansa kysel.

Ja sik ko mää ole ruvennu kautta rantai kyselemmää, ni o paljastunu, et toine o porilaine, just niinko mää eppäili. Sentapasii tilanteit ei ol ol ollu vaa yks eikä kaks.

Yhde kerra kyl ole erehtyny, yhde miähe kohdal. Mää aljoi miälessäni arvuuttelemaa hänt porilaiseks ja kysyinki, oliko hän. Ei, ei lainka siält päinkää, ihan toiselt pualt Suamee, Etelä-Karjalast hän oli. Mut kyl hän sit lisäs, et hän o pari vuat asunu Poris ja häne vaimos o Porist kotosi. Ni et olisko se porilaisuus hiukka tarttunu, hän päätteli.

Ja vaik porilaine kui puhus ihan yleiskiält, ni kyl hän ittes paljastaa. Porilaises puhhees o yks hiano yksityiskohta, mist ei kannat kovi köykäsesti luapuu. Joissaki semmosis verbeis, jois yleiskiäli ei tee erroo preesensi ja imperfekti välil, ko ne muadot o ihan samallaiset, me porilaiset tehdää. Niinko esimerkiks mää "sovei" täst ja täst asjast eilä, taik "opei" uude taido taik "keksei" jonku yllättävä asja. Ja eilä mää jo "miätei", mut tänäpä iltapäiväl mää viäl "miäti" (= tule miättimää) sitä asjaa tarkemmi. Ja yleiskiäliset suamalaiset sannoo ain vaa et mä "mietin" ja "sovin" ja "opin" eilen ja tänään ja huomenna. Sillai porilaisii koululaisiiki o opetettu, ainaki minu ikäluakkaani. Mut ain ei ol oppi menny peril.

Ja sit o vaik kui paljo sanoi, jokka mu korvaani kuulostaa kauhee porilaisilt, vaikken tiä, onko ne. Kai niit muukki tuntee ja käyttää, ei ne mittää porilaiste yksityisomaisuut välttämäti ol. Yksi kiva ja hauskane porilaine sana mu miälestäni o prehjuhousu, jost yks porilaine hiljattai minnuu muistutti. Ja vaik sitä sannaa mualkipäi käytettäs, ni kyl se porilaine prehjuhousu o vaa ihan ommaa luakkaas. Joku lökäpöksy ei ol yhtää mittää sihe prehjuhousuu verrattun. Ja seki millai sen porilaine sannoo! Ei muut ossaa.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Tukka

Täsä o mu 50-luvu
tukkamuatiini.














Hiljattai mää oli tääl Viherlaaksos kampaajal tukaleikkuus ja färjäykses. Tätä Espoo Viherlaaksoo paikalliset ussei sannoo Viheriks. Viheri pohjospual o Kauniaine misä mää käy töis, ja sitä sanotaa Graniks.

No ni juu, mut mu piti siit kampaajast puhumani. Mää ole varmaa jo 30 vuat käyny samas naiste kampaamoliikkees. Monet kampaajat o sinä aikan vahettunu. Minnuu o palvellu siäl aika monet kampaajafrouvvat ja -fröökynät. Ny mu tukkaani färjäs ja leikkas taas uus frouvva. Hän o kyl ollu siäl kampaamos jo usseemma vuade, mut em mää ol sattunu häne asiakkaanas olemaa.

Siäl kampaamos ain istutaa oikee aja kans. Puhellaa hiukka mailma asjoist, mitä millonki o tapetil. Kerrotaa kuulumissii puali ja toisinki. Taidetaa kampaaja kans joskus aika koskettavviiki ommii asjoit tuad julki. Ja sit plärätää ja lujetaa plosa naistelehtii. Ja asiakkait hemmotellaa: tarjotaa kaffeet ja tukkaa pestäis hiarotaa päänahkaa.

Täl kampausreissul minul selvis semmonenki et nyte lättätukka o kunnias. Ja ko mul o ollu melkei vaa yks ainoo tärkee asia tuka hoidos, se ettei se olis pitki päät nualtu. Muute ole ollu laiska laittamaa tukkaani, en ol koskaa sitä edes permanentannu enkä tupeerannu enkä pahemmi edes föönannu.

Semmone korkee tupeeraus oli mu nuaruuteni aikan 60-luvul muatii. Ja paljo lakkaa pääl ni et tuperaus kesti. Mut em mää sillo ollu mikkää tuperaaja, taisi ol sillonki jo laiska.

Ain mää ole pitäny ittelläni helppoo tukkaa. Kerra sanoi silti yhdel kampaajal et leikkaa mul tommone peikkotukka ko sullaki o. Mut hän vastas et ei se sovi mul, ko sitä tarttee koko aika laittaa ja hoitaa. Ja mul täytyy ol helppo tukka. Mää taas olsi luullu päivasto et just peikkotukkaa olis helppo pittää ko sitä tarttis vaa pörröttää. Mut ei se sillai kuulemma ol.

No, tämä tämäkertane kampaajafrouvva paljasti minul, et mul o semmone tukka, et se herättää hänes intohimoi. Hän o mont kerttaa kattellu sivust ja ollu katteine ko muut kampaajat o färjänny ja leikannu mu hiuksiini. Ja suunnitellu miälessäs millai hän färjäis ja leikkais.

Mää oli oikee otettu ja immarreltu kampaaja sanoist ja annoi häl ihan vappaat kädet. Em mää ol nii kauhee tarkka ennää millai mu tukkaani leikataa ja laitetaa. Nuarempan oli paljo tarkempi. Ny mää ole pitäny vaa hyvän et jos kampaaja keksii hiukka jottai uut mu vanhal tukalleni. Ole huamannu senki et kampaamine o käsityät ja joka kampaajal kuuluu ol oma käsialas.

Lopputuloksee mää oli taas ihan tytyväine. Vaik em mää huamannu et mu lyhkäseks leikattu tukkani kauheesti olis muatoos muuttanu.

Vai et intohimoi herättävä tukka? Jaaha. Määki heti rupesi funteeraamaa ihmiste tukkii. O kiharaisii ja luantuvii ja piikkisuarii. Vaaleit ja tummii ja punasii ja harmait. Pitkii ja lyhkäsii. Paksui ja ohkasii. Kankeit ja hiäneit. Nii, ja sit viäl miäste tukat.

Mut kyl luanto mu tukkamuatiini o kaikist enämpi muuttanu, vaik muutos onki färjäyksel häivytetty. Mää voisi sillai räväyttää, et antasi vaa ol färjäämäti.


Minu miältäni jäi lämmittämmää seki, et tämä kampaaja puhu nii hianosti omast tyästäs. Et ihmiste tukat herättää hänes intohimoi. 

Kottii tulo ja koton olo

Ruska seuraa täs isäntäväkes touhui kööki korkee konttuuri päält. Tämä Ruska-
kissä täytti kuus kuukaut viime viikol. Hän on siirtyny pentuluakast nuarte
kissai kategoriaa. 






















Melkei viikko o jo hurahtanu koton olles Santoriini matkani jälkee. Aika suuri hyppäys siält lämmöst ja aurinkost ja kuljeskelust pitki vuare rinteit taas tän kirpeesee syysilmaa ja arkeielämää ja tyähöö.

Miäheni Esko tuli minnuu vastaa lentokentäl ja Ruska-kissa vartos tääl koton. Ko me avattii ove ja tultii sisäl, ni heti ensmäine näky oli kissa makkaamas valtaistuimellas keinustoolis keskel olohuanet. Täs kissas onki kovi mukavaa se, et hän o heti oikopäät keneltäkkää luppaa kysymäti ottanu paikkas mee huusholli keskipisteen ihan kirjaimellisestiki ja lisäks mee isäntä-(taik palvelus)väje huamio keskipisteen.

Kai mää toi Ruskal paljo hajuterverveisii siält mailmalt, ko hän ihan tärisi ja haisteli minu kapsäkkiini ja kassejani ja muavipussejani. Likaset kenkäni mää pani ensimmäitteeks vesisaavii (ko ne o semmoset pesukestävät kenkät), ettei kaikki tautipasiliskot niist kenkist heti hyppäis päi kissa nennää ja silmii.

Ja ko mää avasi se kapsäkkini kanne, ni kai se kissa täyty sin kapsäkkii änket haistelemmaa ja kuaputtammaa et mitä siäl oikee mahtaa ol. Ja siältäki tulvahteli jottai merkillissii hajupiikkei häne nennääs ko häne nii kovi tarkkaa tartti haistel silmät kiinni ja korvat luimus. En tiä, mitä ne hajut hänel kerto, ko hän ei kertonu sitä minul. Jottai tärkeet kumminki.

Kissa ei saanu tuliaisiks muut ko näit hajuterveisii ja sit paljo silittellyy ja sylyttellyy. Esko sai muutaki, pähkinöit ja halvaa ja hunajaa.

Ja sikko laukut ja kassit oli tyhjennetty ja pyykit lajiteltu pesuhuaneesee ja tavarat pantu paikallas, mää istui viäl oikee kaikes rauhas allaas ja Ruska tuli mu syllyyni kehräämää nii et valla korina kuulu. Kyl hän oli selvästi onnelline.

Vaik hyvi hän oli viihtyny koton Eskonki kans ja erinomasesti tämä oli häne hoitanu. Mää oli saanu kyl semmosii viästei sin matkal, et he o "auttavasti" tullu toimee ja et Ruska o kamala kiinnostunu Esko tekemisist ja koko aja häne kimpussas. Ja esimerkiks tekstailuki o alkanu Ruskaa kiahtomaa, ni et mitä se Esko oikee se kännykkäs kans räplää.

Ny Esko totes, et ko mää ole koton, hän saa taas rauhas lukkee kööki pöydä viäres. Ko he oli tääl Ruska kans kahde, ni heti ko hän otti lehde ettees ja piti alkaa lukemaa, Ruska hyppäs sihe lehde pääl makkaamaa.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Kreikkalaisis kirkommenois

Kamari ortodoksine kirkko.


















Minu Santoriini-matkani viimisii kokemuksii oli ortodoksiset kirkommenot. Niis mää oli kyl jo viime pyhänäki. Sillo mukan oli paljo muitaki ulkomaalaisii, ny ei näyttäny oleva muit ko minä.

Konnen ymmär kiält, en ymmär paljoo muutakaa. Mää katteli ihmisii. Heit tuli ja meni, ja he käveli kirkos ja suuteli ikoneit. Piänet lapsekki teki sujuvasti ristimmerkkei ja suuteli kirko ikonikuvia. Nuaret pojat farkut ja t-taita pääl kanto isoi kynttylöit ja heilutteli suitsukeastioit. Vanhat, huanojalkaset ihmiset käveli vaivalloisesti. (Rollaattorit ei ol viäl saapunu Santoriinil.)

Tämä Neitsyt Maria o yks ikoneist, joit käytii
suutelemas.
























Välil ain seisottii ja välil istuttii. Mää seisoi ja istui muitte mukan. Minust tuntu et täs ortodoksises jumalapalvelukses seisotaa paljo pitempii aikoi ko luterilaisis. Ainaki mää ihan väsyi sihe seisomissee, tai melkei alko huimaamaa. Jokku vanhukset istu vaik toiset seiso.

Vastatuste toisiis kirko vasemmal ja oikeel pual oli kaks kolme henke miäskuaroo. Kuarot laulo välil voorotelle ja välil yhtaikaaki. Välil seurakunta laulo mukan.

Yks nuari äiti kanto piänt flikkaas sylyssäs. Tytöl oli tumma kihara tukka ja siin pikkune rusetti. Hän oli nii eläväine, et jos äiti pani häne laatteel seisomaa, ni hän lähti heti juaksujalkaa menemää. Siit seurauksen oli, et äiti piti hänt sylyssäs. Ihmee kiltisti hän siin pysy. Minust sil pikkuflikal oli nii järkyttävä nätit piänet nahkaset saapikkaat jallaas, et mu olis tehny miäleni heti hyäkät ottamaa niist valokuvia – ja koko flikast. Hän oli muutenki kauniisti pujettu. Mut maltoi miäleni. En viitti ottaa viaraist ihmisist kuvvvii enkä ainakaa kirkos.

Ko tuli laste ehtoolline, äiti vei pikku flikkas ehtoollisel. Lapsil pappi anti isol lusikal ehtoollisviinii suuhuu. Leipää lapset sai ottaa itte isost maljast. Ehtoollisleipä oli oikeit leiväpaloi. Laste ehtoollisjono pääs oli yks vanha mummu, ja hänki sai ehtoollisviinii lusikast.

Jumalapalvelus päätty aikuiste ehtoollissee. Näil aikaihmisil annettii vaa leipää eikä lainkaa viinii. Se yks mummu, joka meni laste ehtoollisel, oli ainoo aikaihmine, joka sai leivä lisäks ehtoollisviinii.

Mää ymmärsi kirkommenoist muutamii sanoi: ”halleluja”, ”aamen”, ”Kristus”, ”Jeesus”, ”henki”, agios (”pyhä”?), en sit paljoo muut.

Uskotunnustukse yhtee äänee lukemise mää tunnisti. Ja (ilmeisesti) Isä meidän -rukoukse.

Ko ihmiset nousi ja lähti kirko ovest, he sai kaikki kättees piäne valkose paperikassi josa oli sisäl syämist. Ihmiset jäi seisomaa sihe kirkommäjel ja seurustelemaa toistes kans ja mutustelemaa sitä mitä he kassist löysi.

Mää säästi kassi ja lähdi hotelliini. Vast siäl mää avasi saamiseni ja leviti ne parvekkee pöydäl. Kassis oli sitruunamakune pulla, piänes pussis jottai makkeit (hyvämakusii) murui. Sellofaanipakkauksee oli pakattu lautasliina, lusikka ja paperiklappu, josa kreikkalaisil kirjaimil lukkee jottai, ilmeisesti joku raamatulause.

Kirkost jokkaine poislähtijä sai kättees piäne kassi, josa oli
mutusteltavaa.



Kreikkalaiset ruuvvaat

Tsatsiki.

















Meil o jo Suamessaki tullu tutuiks monet kreikkalaiset herkut, niinko kreikkalaine salaatti ja tsatsiki.

Tavalline kreikkalaise salaati perusversio.

 


















Tämäki herkulline.




















Täsä salaatis o käytetty santoriinilaisii pikkutomaattei.



















Tätä taiteellist kreikkalaist salaattii o ehkä vähä stailattu turistei varte.



















Friteeratut tomaatit o lämpimii alkuruakii.





 













Lämmin ruaka mussaka ja tykötarpeet. Näyttääko herkulliselt?



















Porsaa suvlaki. Kyl tämä ainaki minul maistu.



















Täsä o viäl kalaruaka. Kalan nimest ei tiatoo. Hyvvää oli.


















Täs oli vaa muutamii ruakii makupaloiks. Kyl jokkaisel jottai löytyy, kasvisruakiiki vaik mitä. Ni et hyvvää ruakahalluu vaa!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Vuare ylitte

Kamari kylä jäi taa. Vuare ylitte vaa.

















Tänäpä mää meni vuare ylitte jalkapatikas. En olis kyl uskonu.

Eile eli perjantaiehtoon mult hajos aurinkoklasit. Aamul mää en päässy nettii. Sit mää rupesi pesemää pyykkii ja lavuaari korkki juuttu kiinni niät en saanu sitä millää irti.

Mää lähdi kävelemmää sin vuarel päi, ilma aurinkolasei, vesipullo kassis. Ajatteli et katotaa ny. Jossen jaks, ni mää käänny heti takasi. Mää kävele vaa tälläi pikkuhiljaa. Ei mun ol mikkää pakko eikä mikkää kiiru minnekkää.

Mää kiipesi ylspäi sammaa reittii ko keskiviikkon. Ja kiipesi vaa ylemmäs. Ei se kiipeemine ottanu polvii, pikemmi se etukenos kulkemine otti pohkeisii ja ristiselkää. Aika ylhääl kävelypolku yhty vähäks aikaa serpentiinimaantiähee. Kahde vuare, Mesa Vuno ja Profetis Iliakse, yhtymäkohdas oli paljo ihmisii kattelemas maisemii. Osa oli tullu jalkapatikas niinko määki, osa oli tullu tai tuatu autol. Kreikkalaine vanha miäs myi kioskis juatavaa.

Vuarel vilisi yht mittaa sisiliskoi. Mut ne oli nii vikkelii ettei niist kerriinny
ottamaa kuvvaa. Mukko täst yhdest ainoost liskost. Siskoflikkani Aino ehkä
tiätäs mikä tää lisko o.




















Ko mää oli päässy sin korkeel astikka, en kai mää takasi voinu palat. Se ei kyl ollu mikkää kaikist korkeempi kohta, ko se oli niitte kahde vuare matalampi yhtymäkohta, se mist kulki jalkapolku ja autotiä. Perissaa päi mennes Profitis Ilias -vuare laki jäi oikeel ja Mesa Vuno vasemmal kädel.

Tartti mu nähd, milt näytti vuare toisel pual Perissa suuntaa. Alastulo oli kyl pahempaa ko ylösmeno. Perissa pualeine polku oli aika louhikkoine, epätasane ja kivine, ei lainka päällystetty niinko Kamari pualeine. Mää en kattonu kellost aikaa enkä tiä kui mont kilometrii mää kulji enkä sitäkää kui korkeel mää oli.

Tält näytti vuare toisel pual ko Perissa kylä alko näkymää.


















Pääsin ko pääsinki Perissaa. Olin kyl hijest märkä ja oli tukala olo. Ensimmäise rantapuari edes roikku kivan näkösii puuvillahousui. Ko mää hypisteli niit, myyjä heti kaappas mu sovittammaa. Mää soviti ja osti mustat puuvillahousut, sai alennuksel. Myyjä sano, et huamen he sulkee kaupa. Jäti uudet kuivat housut jalkaani ja sulloi hikkoomisest märräät farkut kassii ja meni istumaa rantaravintollaa. Istui siäl ja huilasi ja söi kreikkalaist salaattii ja mussakaa. Ja sit nousi linjurii kello 14.30.

Ko mää tuli takasi, ni hotellihuanee vessa lavuaari korkki oli irrotettu. Ja nettiki toimi taas. Aurinkoklasei em mää tääl ennää tarttekkaa.

Oia



















Nämä paikalliset ihmiset, niinko linjurirahastaja, tuntuu lausuva tämä nime Ia – ja se o toine kirjotustapaki. Se o sanosinko ihmeellisin paikka misä mää ole koskaa ollu. Vai onko se mikkää paikka? Vai miälikuvitusleikki? Tai kubistine maalaus? Nämä kuvat o hiukka autioit, ko mää ole tarkotuksellisesti välttäny ottamast kuvvii viaraist ihmisist.


Paljo ortodoksikirkkoje ja -kappeleitte siniturkoosifärisii kupoleit.



















Kauniit trappuit.

















Kaarii.
























Pehmeit muatoi.



















Valkost ja pastellisävvy – ja meri ja taivas taustan. Tällö oli vähä utune päivä.



















Patinaa.



















Kauniit porttei.



















Kukkasii ja istutuksii.



















Ja taas pehmeit muatoi ja sävyi...



















... ja kaarii.




















perjantai 15. lokakuuta 2010

Oian nukkuvat koirat

Täsä matalal kattotasanteel o mukavaa vedel hirsii.


















Eile oli Oia-retke vooro. Sin mää saavui pualepäivä mais. Oli kuuma päivä, vaik piäni pilvipeite ja utu oli taivaal. Mää ihmetteli ko nukkuvat koirat oli vallannu koko Oia kylä.

Marmori vilvottaa.


















Tämä ruskeevalkone pikkuhurtta o yht unine ko kaikki muukki Oia koirat.


















Ja tämä musti o löytäny nukkumapaika kirko edest
penkilt.

























"Oias me koirat viätetää koira päivii tähä aikaa vuadest ja päiväst. Ei
tartte turistejakaa paljo väistel – ne tullee tän vast illal. Mitä ny tua suama-
laine räpsyttellee tota kameraas, ni et pannee vähä silmii ravottammaa."



















Tämä musti päät ei huimaa, vaik sementtikaitee toisel pual o jyrkkä
putous. Tuuli leyhyttää ja tuulettaa turkkii.




















Turre nostaa päätäs ja kurkkii silmäkarvais alt.


















"Mää tuli vilvottelemaa tän kaupa silkkihuivie al. Tua o mukava tua
myyjäfrouvva, ko ei aja minnuu täält poijjes, vaikkem mää ol
häne koiras."





















"Eiks mul olekki aika fiini valkone karva? Ja kivat mustat korvat?"


















"Hoh-hoijjaa, olisko jo aika noust yllöös?"



















JK. Niinko huamasitte, mää sai nämä koirat ajattelemaa ja puhumaa porrii. Nämä oli kaikki kovi rauhallissii ja mukavii koirii. En hauku haukkuu kuullu koko päivän.

torstai 14. lokakuuta 2010

Santoriini henki?


Liljai pääl lentelevät pääskyt näyttää suuteleva toine toistas.


















Toispäivän mää oli tämä Santoriini saare pääkaupunkis Thiras. Siäl o arkeologine museo, josa esitellää saare eteläpääst Akrotirist tehdyist kaivauksist löydettyi freskoi ja esineit. Akrotirist o kaivettu tämmöne ”kevätfreskoki”. Siin kukkie yläpualel lentelee pääskysii, jokka näyttää suuteleva toisiis. Ainaki postikorti antamie tiatoje mukkaa alkuperäst freskoo säilytettää Ateena kansallismuseos. Tämä kuva o kyl otettu mee viimeviikkose kurssi luentosali seinäst. Se o kopio siit freskost.

Mee kirjottamiskurssil puhuttii ussei ”Santoriini henkest”. Mää en hoksannu sillo ajatel enkä kyssyy, et mikä se ”Santoriini henki” o ja onko se vaa suamalaiste keksimä asja. Mut se taitaa ol kyl jottai semmost joka viä mukanas, niät tän tykkäis tul ain uudemma kerra.

Hotelli Santelliini emäntä sano, et hän o syntyperäne santoriinilaine ja häne miälestäs kaikki Santoriinil syntyneet ihmiset o ilosii ja aika onnellissii ihmisii. Heil o semmone elämäasenne. Hän oli sitä miält et täsä paikas o jottai semmost, et se antaa ihmisel myänteise ja ilose asennoitumise. Tiä sit hänt.

Mää ole koko pualtoist viikkoo funteerannu sitä, mikä olis oikee sana kuvvaamaa tämä myyttie saare kauneut. Olisko se "pelkistetty", "puhdas", "valkone", "pastelline", "mustavalkoturkoosianiliini", "karunkaunis", "satumaine", "kubistine", "myyttine"?

Tämä saari o kumminki aika vaaralline paikka. Tääl o tulivuari, joka o taas ruvennu herräilemmää. Tääl o ollu maajäristyksii ja hyäkyaaltoi. 1956 maajäristykses o tuhoutunu suurin osa koko saare rakennuksist.

Pääkaupunki Thira o rakennettu jyrkäntee eli tulivuarekraatteri reunal.


















Joku tiäsi kertoo, et tääl rakastettaa kissoi sen tähde, et ne varottaa maajäristyksest. Jos maajäristys o tulos, kaikki kissat kattoo näkyvist ommii piiloihiis, vaik ihmiset ei viäl huamaa eikä tiä mittää. Kissoje kattoomisest voi tiätää, et maajäristys o tulos.

Saari o muinaisin aikoin ollu suurempi. Arvellaa et joskus 1500 eKr. o tapahtunu isoi maajäristyksii ja raivokas tulivuarepurkaus. Vuari o romahtanu merree. Vesi o höyrystyny ja räjäyttäny koko saare keskiosa melkei 30 kilometri korkeutee ilmaa. Sit viäl o tullu hyäkyaalto joka o tuhonnu lähisaarte ja manteree rannikot. Sillo o tuhoutunu Kreetanki minolaine kulttuuri. Myöhemmi näil kraaterisaaril o sit tullu kreikkalaiset, roomalaiset, arabit, venetsialaiset ja turkkilaiset. 1800-luvu vapaussodast ja Kreika itsenäistymisest astikka Santoriini o kuulunu itsenäisee Kreikkaa. (Nämät tiadot o lainattu mee viimeviikkose kurssi monisteest. Kurssi järjästäjä oli Hämeen kesäyliopisto.)

Liittyskö tämä huikaseva kauneus ja ”Santoriini henki” ihmiselämä pianuutee ja haurautee ja luanno jylhyytee? Tämä Santoriini saari o tulivuarikraatteri reuna. Pääkaupunki Fira ja Oia-nimine kylä o rakennettu jyrkäntee eli Kaldera reunal. Se o tulivuarekraatteri sisäreuna, joka mustaruskeen sukeltaa merree. Se Kaldera reunal o rikkaitte ja kuuluisie ihmiset huviloit. Prinsessa Dianaki o kuulemma viihtyny tääl.

Vai olisko se Santoriini henki vaa sitä, et o vapaus ol, tul ja men, ainaki meil lomalaisil?

Kamari kylä, jos mää tääl asu, o kraatteri vastakkaisel, merepualeisel ulkosyrjäl. Tääl o pitkä musta santaranta.


Kamari kylä santaranta ja Välimere syystyrskyt.


keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Vanhoi tuttui

Perhoskissa.
















Enne tämäpäiväst vuarikiipeilyyni mää poikkesi viimevuatises hotellissani Argos treffaamas vanhoi tuttui, nimittäin kissoi. Siäl oli monta kissaa, mut Santellini-hotellis ei ol yhtää.

Viime viikol me kyl pikimmite Leena kanssaki käytii siäl Argos yhten ehtoon ja mää esitteli hänel kaks kissatuttavaani.

Vuasi takasi siäl hotellis oli kaks nuart kissaneitii, jokka kulki ja leikki yhdes. Mää miätei, oliko he sisaruksii, ko he oli ihan sama färisii. Toisel oli hyvi lyhkäne karhee turkki, mut toise turkki oli pehmee, silkkimäine ja pitkäkarvane. He oli kovi kesyi ja tuppas koko aja mu huaneeseeniki, tuli ovest sisäl ja meni terassi ovest ulloos. Mää päätteli, et he oli se hotelli kissoi, kos he näytti nii hyvi pidetyilt ja ain pysytteli sil alueel. Nämät kaverukset mää nimiti Tupsukaks ja Perhoskissaks. Ja siäl hotellis näytti oleva muitaki kissoi. Yht mää nimiti Nokinenäks. Sit siäl oli semmone siniseharmaa kissa, jos oli jottai hianostunut. Sitä mää sanoi vaa harmaaks kissaks.

Tupsukka.


















Hupsukka.


















Ny Tupsukka ja Perhoskissa oli tullu aikuisiks. Mää meni hee kans heti aamusti oikee aja kans seurustelemaa. Tupsukka tuliki heti minnuu vastaa – hän o varmaa kiinnostunu kaikist uusist tulijoist. Hänel oli pentuki, joka oli jo melkei samakokkoine ko emoski. Mää päätteli siit hee emoks ja pennuks, et he kulki yhdes ja Tupsukka komensi ja kurmuutti sitä piänempääs ja he painiskeli keskenäs. Siin hotelli pihas oli mont muutaki kissapentuu, mut Tupsukka vahti ja komenteli vaa sitä yht, se täyty ol häne. Pennus oli ihan samat färit ko emos, mut valkost oli paljo enämpi ja ruskeetäpläst vähempi.

Tupsukka kompteeraa Hupsukkaa.





















Piäne aja pääst sihe tuli Perhoskissaki. Mut hän oli tullu arraaks. Ei antanu minu lainka koskee eikä silittää. Mut kuvia mää sai hänest ottaa.

Ja tuli siäl kolmaski vanha tuttu, Nokinenä.

Nokinenä.
























Siin pihas teuhas keskenäs mahdottoma sulosii pissapoikii, paljo piänempii ko se Hupsukka. Niit oli musta, mustavalkone ja fiinei valkosinicremekirjavii.

Kuvas kaks fiinii valkosinicremekirjavaa pentuu.
















Sit mää lähdi. Hei sit vaa, Perhoskissa, Tupsukka, Hupsukka, Nokinenä ja muut Hotelli Argo kissat!

Illal mää sai miäheltäni Eskolt tekstiviästi, jos luki et Ruska o taas kauhee kiinnostunu ihan kaikest niinko täst tekstailustaki. Tullee ikävä Eskoo ja Ruskaa.

Vuare sylys

Kamari kylä Profitis Ilias -vuare rinteelt.


















Oia piti ol mu tämäpäiväne retkipaikkani. Mukko eile mää oli nii väsyny Thira-reisustani, ni päätinki lykät sitä Oiaa mennootani huamisee ja retkeil nyte vaa täsä lähimaastos.

Mun o ollu toist vuat polvet kippeet, enstiks oikee ja sit vasen polvi. Vuasi takasi mää oikee pelkäsi, millai mää pärjää tääl Santoriinil kippee polveni kans, mut sillo must tuntu, et polvi tykkäs hyvvää tääl olost. En tiä minkä tähde. Samalt tuntuu nytenki.

Tänäpä mää pääti et lähde kiipeemää vuaripolkuu. Se viä pitki Profitis Ilias -vuare kylkee. Profitis Ilias o korkeempi kahdest viärekkäisest vuarest, jokka o tämä Kamari kylä takan. Toise, vasemmapualeise vuare nimi o Mesa Vuno.

Tämä luannokivil kivetty polku o aika helppokulkune.


















Mää lähdi kulkemaa polkuu. Kyl siin koko aika sai jalkoihiis kattoo, mut kiipeemine oli helpompaa ko mää luuli. Mul oli vesipullo mukan, ja ain välil istui kivelohkaree pääl ja oti muutama hörpy vet. Polku kulki oikeel ja teki jyrkä käännökse vasemmal ja sit taas jyrkkä käännös oikeel ja taas vasemmal. Eli se oli serpentiinipolku. Meni ettiistakasi pitki vuarekylkee, joka kertta hiukka ylempää. Ei tarvinnu jyrkästi kiivet.

Polu yläpääs o piäni kappeli, Zoodohos Pigi, ”Elämän lähde”. Siäl kappeli paikkeil mää istuskeli pitemmä aikaa ja katteli jalvoissani vilistävvii sisiliskoi ja ympärilläni kassoovii kuivettunneit piikkikasvei. Jokuset piikkikasvit oli kyl vihreitäki.

Piikkikasvi.


















Vuare pääl näkkyy kaks knuppineula kokkoist ihmist kiipeemäs.


















Mun ohitteni tuli muitaki ihmisii, jokka jatko matkaas ilmeisesti vuare ylitte toisee kyllää, luulem mää. Kyl määki olsi viäl pitemmäl jaksanu, mutten viittiny riskeerat, ko ajatteli, et mu tarttee täält viäl allaaski pääst.

Kaikist jyrkemmäl kohtaa oli kivetyt portaat ja niitte ulkosyrjäs kulki
muurattu kaiteetapane ja vuarepualel oli tanko, jost voi pittää kiinni.



















Yhdes kohtaa mää satui näkemää kaks vuarikiipeilijjää. Toine ain kiipes ja toine oli alempan ja kisko tai hölläs köyt, jos kiipeilijä oli kiinni. Näytti aika vaaralliselt touhult. Mu siskoni Annaki hiljattai oli poikas kans Samoksel ja Anna kerto, et he oli kiivenny vuarel. Poika oli hypelly niinko orava piikkipuskie ylitte kivelt toisel ja Anna tullu peräs, ilmeisesti ei ihan niinko orava. Anna oli pelläänny, et jommaltkummalt o pia pää halki tai jalka poikki, mut oli he vaa yllöös päässy ehjänäs. Mun reittini oli paljo turvallisempi ko se oli tämmöne valmis polku.

Vuarelt palattuuni mun oli hyvä olo, vähä niinko olisi ollu saunas ja jollaki lail ”puhdistunu”. Olloo paransi viäl se, ko meni hotellihuaneessani suihkuu ja sit uima-altaasee uimaa.

Jos tarkkaa kattoo, ni täs kuvas näkkyy vuarikiipeilijä.