tiistai 8. elokuuta 2017

Missy ja pennut

Hämeenlinnan kissanäyttelyn jälkeen kerkesin pikimmiten katsomaan Leenan (& ipanat) kutsumana Missyä ja tämän kahta seitsenviikkoista pentua Noxx-kissalaan Espooseen. Leena oli kissavahtina, koska hänen sijoituskissansa Missy oli synnyttänyt ja hoiti pentujaan kissalassa, jonka omat ihmiset olivat parhaillaan muualla.

Matkustaessani linja-autossa kohti määränpäätä mietin, että olen menossa aivan uuteen maailmaan. En ole koskaan ennen nähnyt kotioloissa muita pentuja kuin eurooppalaisia, ja lisäksi aikaisempina vuosina kotikissoja. Nyt menen katsomaan itämaisia kissoja. Kissanäyttelyistä - ja blogeista! - eri rodut ovat kyllä tuttuja, mutta oikeasti olen tavannut aikuisistakin vain norjalaisen metsäkissan, brittikissan ja pari koratia, ja eläinlääkärin vastaanotolla pikimmiten muutaman muun. Hyvin suppea on siis rotutuntemukseni.

Perille saavuttuani oli yllättävää, että pentujen emo naulitsi minut katsellaan jonkinlaisen lumouksen valtaan. Kissan katseella hän minua napitti. Ei tämä nyt ollutkaan niin uusi maailma kuin olin luullut.

Missy katsoi vaaleanvihreillä silmillään minua suoraan silmiin. Niinpä kävi hassusti, että lumouduin enemmän tästä nuoresta emosta kuin kahdesta suloisesta kollipennusta. Hyvin tutulla tavalla Missy-emo pentujaan imetti, valvoi ja hoiti.

Itämaisissa pennuissa huomiotani herätti niiden valtavan suuret korvat. Kyselin, minkä kokoiset korvat pennuilla oli, kun ne syntyivät. Kuulemma aika isot!

Vastasyntyneillä eurooppalaispennuilla on todella hassut pienet korvanaihiot pään sivuilla, melko alhaalla. Vasta myöhemmin pennun pään kasvaessa korvat "asettuvat" oikeisiin paikkoihin ylemmäs. Myöhemmässä kehitysvaiheessa eurooppalaispennuilla on usein suhteettoman suuret korvat suhteessa muuhun päähän, kunnes kissa kasvaa oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Lisäksi itämaiset kissavauvat vaikuttivat minusta olemukseltaan hauskasti hiukan pikkuvanhoilta. Ehkä siksi, että ne ovat niin selvästi oman rotunsa edustajia.

Missyn virallinen nimi ja väri on Noxx Miss Moneypenny, sininen ticket tabby.

Minun oli vaikea erottaa pentuja toisistaan. Jos oikein tulkitsen, nukkuva pentu on Daniel (Noxx Final Flash) ja imevä on Antti (Noxx Guardian Angel).

Samoihin aikoihin Missyä ja pentuja sekä talouden muita kissoja kävivät katsomassa muutkin. Pennuista ovat julkaisseet järkyttävän hienoja kuvia ainakin nämä blogit:

Trio MiuMau ja Herra Nilsson
Elämää ja elämyksiä
Naukulan kerho

perjantai 4. elokuuta 2017

Syntymäpäiviä, kansalliskissa ja Breed Bis

Sataa, sataa lotisee... Ulos ei ole menemistä, paitsi jos haluaa poimia viinimarjoja vesisateessa. Niinpä on oivallinen päivä muistella, mitä tärkeää viime aikoina on tapahtunut kissarintamalla.

Kesäkuussa juhannuksen tienoilla meillä oli kylässä ja hoidossa Ruskan pentu ja Rauhan täyssisko Raita eli Pinkkitassun Estelle (kilpikonnasinitiikeri eurooppalainen).

Raita ja Rauha ja hedän siskonsa Elli ja veljensä Eetu täyttävät huomenna neljä vuotta.

Kissat suhtautuivat sen verran äkeästi toisiinsa, varsinkin Rauha Raitaan, ettei niitä voinut pitää samassa tilassa, toisin kuin puolitoista vuotta sitten, jolloin Raita oli meillä kaksi viikkoa hoidossa ja kissat suhtautuivat toisiinsa ystävällisesti ja niitä voi pitää yhdessä eikä mitään ongelmia ilmennyt. Rauha oli silloin tiineenä, joten ehkä Rauha oli pentuja odottaessaan sen verran suopealla tuulella, ettei mitään hankaluuksia tullut. Öisin ja poissa olessamme kissoja silloinkin pidettiin eri huoneissa. Muutenkin juuri Rauhan tiineyden takia olin silloin varovainen.

Oli mukava nähdä Raita ja seurustella tämän ystävällisen, reippaan ja kauniin kissan kanssa. Valitettavasti juuri vähän ennen Raitan lähtöä pääsi tapahtumaan yllättäen ikävä suhaus, kun Rauha ja Ruska "murtautuivat" huoneeseen, jossa Raita parhaillaan oli. Kaikki tapahtui tosi nopeasti, joten tapahtumien järjestys on jäänyt osittain arvailuksi. Minusta ensin Rauha hyökkäsi Raitan kippuun ja kun tuli tappelu, Ruska hyökkäsi kolmanneksi kummankin kimppuun. Raita ampaisi toiseen huoneeseen, mutta Ruska ja Rauha jatkoivat tappelua keskenään. Jossain vaiheessa sain ne erotettua toistensa kimpusta ja rähinän loppumaan. Sen jälkeen oltiin kaikki jäähyllä, mies ja minä tuvassa, Raita keittiössä, Ruska makuukamarissa ja Rauha salissa. Onneksi oli tarpeksi huoneita.

Raita pääsi pian omien ihmistensä seuraan ja oli ilmeisesti jo autossa oma itsensä ja toipui nopeasti järkytyksestään.

Tilanne oli opettavainen, ja joku kolmesta kissasta hötäkän keskellä puri käteeni niin, että jouduin antibioottikuurille. Ruska ja Rauha jatkoivat jäähyllä olemista seuraavaan päivään saakka. Halusin, että ne rauhoittuvat täysin, niin ettei niiden välille jää aggressiota tai norosovintoa tapahtuneesta.

Heinäkuussa meillä oli pienimuotoiset kekkerit Telliksen siirtolapuutarhamökissa Vallilassa Pinkkitassun Ree- eli D-pentujen kunniaksi. Ree pennut (Pinkkitassun Dorothy eli Mesi, Dionysos eli Didi, Daniel eli Sulo ja Diana eli Minni).

Tässä valamonruusun kukka onnitteluksi Ruskan molemmille pentueille, Pinkkitassun D- (s. 10.6.2012) ja E- (s. 5.8.2013) pentueelle.

Heinäkuun 22.-23. päivä oli suuri kissanäyttely Hämeenlinnassa. Olin odottanut sitä keväästä asti, ja hotellikin oli varattu jo maaliskuussa. Lauantaina oli erityinen eurooppalaiskissojen Breed Bis, erikoisnäyttely, jossa eurooppalaisten arvostelussa niitä verrattiin vain toisiin eurooppalaisiin, ei muiden rotujen edustajiin. Tämä vuosi on myös Eurooppalaiskissarenkaan 30-vuotisjuhlavuosi.

Kyyti Hämeenlinnaan oli varattu yhtä ajoissa kuin hotellikin. Perjantaina iltapäivällä mies heitti kissat ja minut Naukulaan, josta matka Hämeenlinnaan jatkui Naukulan mamman eli Merjan kyydissä. Matkassa oli siis kolme kissaa, nuorimpana Noomi Naukula eli Pinkkitassun Noomi ja tämän isoäiti Rauha ja isomummu Ruska. Puuttuva sukupolvi Namu Naukula oli hoidossa ihmismummulassaan yhdessä serkkunsa Sulon kanssa. Punatabby, cremetäplikäs ja kilpikonnatabby matkustivat takapenkillä nätisti, vain cremetäplikäs välillä hiukan vaakkui ja punatabby säesti mummuaan vienosti naukuen. Isomummu ei pahemmin kommentoinut.

Perjantaina Eurooppalaiskissarenkaan ihmisiä oli mukana SUROKin näyttelyn pystytystalkoissa. Me tulimme paikalle hiukan myöhään, emmekä ehtineet osallistua. Omat häkit ja sturdit saatiin valmiiksi lauantaiaamun näyttelyä varten. Kissat oli jo majoitettu hotelliin.

Eurooppalaisia oli lauantaina mukana liki yhdeksänkymmentä.


Päivän kohokohta oli eurooppalaiskissan julistaminen kansalliskissaksi. Kuvassa eurooppalaiskissa-renkaan puheenjohtaja Mikko Murtonen pitämässä puhetta. Vasemmalla portailla seisovat Kissaliiton varapuheenjohtaja Satu Hämäläinen ja Hämeenlinnan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Sari Rautio. Maamme-laulun soidessa monet liikuttuivat kyyneliin saakka.

Ruska ja Rauha olivat kumpikin molempina päivinä harvinaisen nätisti. Ruska ei osoittanut mieltään minulle eikä Rauha kovin paljon räyhännyt tuomareille (mitä nyt lauantaina hiukan).

Lauantai oli yhtä voiton huumaa. Ruska oli tuomarin paras kastraattinaaras, ja loppukilpailussa BIS eli paras eurooppalaiskastraattinaaras ja myös BIS-veteraani. Ruska täytti viime huhtikuussa seitsemän, minkä takia olin kokeeksi ilmoittanut hänet myös veteraaniluokkaan. Rauha sai ensimmäisen sertinsä kastraattina. Rauhahan leikattiin viime maaliskuussa. Olin kaavaillut lopettaa Rauhan näyttelyt siihen, jos hän saisi kolme sertiä ja valmistuisi premieriksi, sen lisäksi, että ennestään on Grand International Champion.

Tässä kissojeni sturdi BIS-ruusukkeineen ja pokaaleineen.

Eurooppalaiskissarengas oli teettänyt jokaiselle osallistujalle mitalin muistoksi osallistumisesta Breed Bis -näyttelyyn. Kissojen sinivalkonauhalliset mitalit riippuvat sturdin kyljessä.

Niin hämmentynyt ja tohkeissani olin koko näyttelyn ajan, etten saanut otettua kuvia kissoista enka paljon mistään muustakaan. Nuo pari kuvaa otin. Sturdikuvassakin kissat ovat melko näkymättömissä. Joten tässä postauksessa Raita olkoon esimerkkinä kansalliskissarodusta eurooppalainen.

Sukulaisiakin oli mukana lauantaina. Nuorimmasta vanhimpaan: jo mainittu Pinkkitassun Noomi (Ruskan lapsenlapsenlapsi ja Rauhan lapsenlapsi), Pinkkitassun Jóhanna eli HelmiOrvokki (Ruskan lapsenlapsi), Pinkkitassun Louise eli Lupsu (Ruskan lapsenlapsi), Pinkkitassun Harvey eli Hartsa (Ruskan lapsenlapsi ja Rauhan lapsi), Pinkkitassun Dionysos eli Didi (Ruskan lapsi ja Rauhan puoliveli). Pinkkitassuja oli siis yhteensä seitsemän. Ja paljon paljon muita eurooppalaisia, Pikkupiun ja Kissakallion kissoja, Katinhäntiä, Silkkiturkkeja, Feronioita, Casimirrejä, Mäkikatteja ym. vain muutamia mainitakseni.

Lauantain näyttelyn päättyessä useimmat eurooppalaiset lähtivät. Me jäimme paikalle myös sunnuntaiksi, ja joukkoomme liittyi Pinkkitassun Gertrude eli Sipi emäntänsä Telliksen kanssa. Kaikkiaan eurooppalaisia oli sunnuntaina enää vähän yli toistakymmentä.

Ruska oli sunnuntainakin tuomarin paras kastraattinaaras, mutta loppukilpailussa tuomarien yksimieliset äänet sai kaunis britti. Rauha ei saanut sunnuntaina sertiä, mikä oli minulle vähän kuin antikliimaksi sunnuntain voittohuumalle.

Sunnuntaina näyttelyn päättyessä osa meistä eurooppalaisväestä jäimme vielä auttamaan näyttelyn purkamisessa. Talkootyönähän kissanäyttelyt aina pystytetään ja puretaan. Kissanäyttelyn järjestäminen on todella iso rulianssi.

Isäntä haki Ruskan ja Rauhan Hämeenlinnasta ja vei mennessään Koskelle. Minä palasin samassa kyydissä Merjan kanssa kotiin ja kotimatkan varrella käytiin hakemassa Sulo ja Namu Porvoosta, jossa juotiin virkistävät kahvit ja sain ihailla Merjan äidin kukkapenkkejä. Kun tuli lähdön aika, Sulo näytti yllättäen esimerkkiä, kuinka hienosti mennään (upouuteen) omaan boksiin kotimatkaa varten.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Muistoja

Joskus täällä suvilystipaikassa tulee eteen muistoja, jotka säväyttävät, vaikken minä olekaan niistä osallinen. Hiljattain tuli vanhojen valokuvien keskeltä esiin vanha äitienpäiväkortti.

Näytin tätä miehelle ja kysyin, kukahan tämän on askarrellut. "En muista", hän sanoi, "voi olla että minä."

Sitten avasin kortin, ja sieltähän se askartelija selvisi. Ei tämä vielä varmaankaan ensimmäisen kansakoululuokan äitienpäiväkortti liene, ehkä toisen tai kolmannen. Joskus keväällä 1958 tai 1959 tätä on taidettu askarrella.

Tekstiä lukiessa minulle tulee pakostakin kyynelet silmiin. En ole mieheni äitiä koskaan tavannut, koska hän on kuollut monta vuotta nuorempana kuin minä nyt.

Äidille

Äitini luona on armasta aina
Äiti kun läsnä on, huolet ei paina
Puolesta äitini pyytelen Luojaa
että hän siunaa ja äitiä suojaa.

Esko Vähätalo

(En kestä tuota toka- tai kolmasluokkalaisen liikuttavaa allekirjoitusta!)

Toisenkin muiston huomasin juuri. Kamarin pöydälle oli ilmaantunut ikivanha klubiaski, kuulemma mieheni pappan eli äidinisän peruja. En tiedä, mistä se oli siihen ilmestynyt. Pappa poltti Klubia.

Tämä on minullekin hyvin tuttu aski. Tätä tupakkaa isäni poltti 1950-luvulla ja varmaan myöhemminkin. Hän oli oppinut tupakoimaan sodassa, kun siellä miehille jaettiin tupakka-annokset. Isä sairastui 1990-luvun alussa virtsarakon syöpään, johon sitten parin vuoden sisällä kuoli. Tupakan sanotaan olevan yksi virtsarakon syövän (niin kuin myös keuhkosyövän) syistä.

Mieheni pappa kuoli 1967, liki yhdeksänkymmentävuotiaana. Klubiaski on kai yli 50 vuotta vanha.

Kuluneena viikonloppuna Koskella oli perinteinen Kosken kohaus. Me olimme Porissa lauantaina Kosken varsinaisena tapahtumapäivänä. Sunnuntaina pääsimme mukaan haustasmaakierrokselle, jossa käveltiin ryhmissä hautausmaalla ja kuultiin selostusta haudoista. Kierros alkoi ja päättyi samassa paikassa, sankarihautausmaalla. Koskelaisille ja myös miehelleni kierros oli muistelua. Minulle kaikki täällä on uutta.

Sankarivainajien joukossa on myös mieheni eno Lauri Särä. Hänen olisi pitänyt jäädä Särän talon isännäksi. Kun hän kaatui sodassa, toinen Särän tyttäristä miehensä kanssa rupesi pitämään taloa. He olivat mieheni vanhemmat.

Sota muutti kohtaloita monella tapaa.

En lakkaa ihmettelemästä tämän paikkakunnan erikoisia talonnimiä. Enkä sitä, että ihmiset ja talot tunnetaan usein talonnimen eikä sukunimen perusteella. Osalla tietysti sukunimi on sama kuin talonnimi.

Tässä vain muutamia erikoisia talonnimiä:

Ali-Kattelus ja Yli-Kattelus
Harmaa
Hyhkö
Jalli
Julla
Lomme
Manni
Muti
Nyhä
Puras
Pyhkö
Ritari
Sarja
Särä
Sättäri
Tausa
Urmas
Vamma

Kyllä täällä Koskella valtaosa talonnimistä on "tavallisia" kuten Heinilä, Poutala, Rantala, Haavisto, Kuusisto tai Haapasalo, Rauharanta, Uusitalo, Vanhatalo. Silti minulta meni vuosia, ennen kuin opin, keitä asuu Poutalassa ja keitä Rantalassa, mikä talo on Nyhä, mikä Pyhkö, mikä Kärppä, mikä Haapasalo, mikä Kesälä. Ja minkä nimisiä ihmisiä niissä asuu. 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lisäys ruusujuttuun

David Austin -ruusuni Lichfield Angel avasi toisen kukkansa. Nuppuja on vielä kymmenkunta.

Tämä on kyllä kaunis.

Kuulin ystävältäni, että Merveille tarkoittaa ihmettä. Minähän en osaa ranskaa. Siispä Merveille-ruusu sopii paremmin kuin hyvin hengelliseen ruusutarhaan, The Pilgrimin (pyhiinvaeltajan) ja Lichfield Angelin (Lichfieldin enkelin) kaveriksi.



perjantai 28. heinäkuuta 2017

Ruusuja

Kun tulin tänne suvilystipaikalle tämän viikon tiistaina, minulla oli kiiru heti päästä katsomaan, mitä englantilaisille David Austin -ruusuilleni kuuluu.

'The Pilgrim' oli avautunut! Petyin, kun menin katsomaan. Ei tämä miltään 'The Pilgrimiltä' näyttänyt! Tämähän on jokin valkoinen ruusu. No, kaunis kyllä, muttei sitä mitä odotin.

Toinen englantilainen ruusuni 'Lichfield Angel' ei ollut vielä avautunut.

No, kun seuraavan kerran menin katsomaan 'The Pilgrimiä', se alkoi näyttää oikealta.

Tässä on tämän päivän kuva 'The Pilgrimistä'. Kuvien välillä on kaksi päivää.

Tänään oli myös 'Lichfield Angel' avautunut.

Siinä on ihana persikkainen sävy. Seuraavat päivät näyttävät, mitä tästä vielä kehkeytyy. Tämä ensimmäinen kukka on niin hennon oksan päässä, että se nuokkuu "kasvot" maata kohden. Niinpä yritin vaikka mitä ja vihdoin narun avulla sain kohotettua Lichfield Angelin kukkaa sellaiseen asentoon, että sain siitä kuvan. (Siksi tuo ruma naru kuvassa.)

Myös Pippin ruusu on alkanut availla nuppujaan.

Sain tämän ruusun Pippi-pennun emännältä toukokuussa 2016, kun Pippi luovutettiin hänelle. Äitienpäiväruusu siis. Kukki ahkerasti koko viime suven ja säilyi hengissä talven yli.

Olen haaveillut, että keräilisin "hengellisiä" ruusuja, ja niin minulla olisi "hengellinen ruusutarha".

Hengellisiin ruusuihin kuuluvat 'Lichfield Angel' ja 'The Pilgrim' eli 'Lichfieldin enkeli' 'Pyhiinvaeltaja'. Minulla on täällä myös kirkkoruusu 'Empresse Josephine'. Kirkkoruusu kelvannee hengelliseksi ruusuksi. On olemassa myös kirkkoruusu 'Ruustinna'. Sehän sopisi!

Sain vastikään ystävältä valamonruusun taimen. Siitä tulee oiva lisä hengelliseen ruusutarhaan Valamon luostarin perusteella. Tosin eräs toinen ystäväni valisti minua, ettei valamonruusulla ole mitään tekemistä Valamon luostarin kanssa, vaan nimi tulee valmusta eli unikosta. Valamonruusu on siis oikeastaan valmuruusu eli unikkoruusu. No, kelpuutan sen kuitenkin isaksi hengellistä ruusutarhaani.

Olen nähnyt suomalaisilla taimisivustoilla luostarin köynnösruusua, jonka kukat ovat persikanvaaleat. Sitten on tietysti ranskanruusu 'Cardinaali de Richelieu'. Kyllä katolilaiset ja ortodoksit kardinaalit, piispat ja pyhimykset tähän ruusutarhaan kelpaavat. Todella kaunis kuvien perusteella on ryhmäruusu 'Gospel'. Kuvissa se näyttää suurikukkaiselta ja kauniin tummanpunaiselta. Enlantilaisissa David Austin -ruusuissa olisi erinomaisen sopivia ainakin valkoinen 'Winchester Cathedral' ja oranssikukkainen 'Grace' ('armo'). Winchester Cathedralia myydään Suomessakin, mutta Grace-ruusua luullakseni ei. Mieleen tulee myös jaloruusu (vai ryhmäruusuko?) 'Peace'. Kyllä senkin jollakin logiikalla voi lukea hengellisiin ruusuihin.

Täytyy tunnustaa, että minulla on muitakin ruusuihastuksia. Olen joskus nähnyt jossain lehdessä kuvan ranskanruususta 'Merveille', jonka suomalainen Pirjo Rautio on jalostanut. Ruusi vei heti sydämeni. Tänä kesänä olimme Hongiston taimitarhalla ja halusin sieltä pikkuruisen Merveillen. Sain hoito-ohjeeksi, että sille pitää jutella joka päivä, antaa vahvistua ruukussa ja istuttaa maahan vasta loppukesällä. Olen noudattanut ohjetta ja kutsunut sitä tuttavallisesti Merviksi.

Kuvassa pikku Merveille ruukussaan. Yleensä hän saa olla päivät ulkona mutta yöksi olen tuonut kuistille, ettei mikään elukka syö.

Avoimissa puutarhoissa kohtasin taas uuden ruusun, johon ihastuin. Se on kurtturuusu Agnes.

Tämä kuva on otettu Agnes-ruususta Porin seudulla.

Sanottakoon vielä, etten tiedä ruusuista paljonkaan, en edes niiden luokittelusta.

Pitkään kartoin ruusuja ja ajattelin, että ne ovat hankalia, kun niissä on aina jotakin härmää ja kirvoja ja mitä lie kärsäkkäitä. Nyt olen uskaltanut hiukan kokeilla.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Kymmenen ilonaihetta puutarhasta

Huhtikuussa voivottelin sitä, että peurat olivat kynineet suurimman tulppaanipenkkimme. Siinä kasvaneet tulppaanit olivat miähen sisaren viimeisenä kesänään istuttamat. Tulppaanit ovat ihmeesti säilyneet ja lisääntyneet. Muutamia kertoja olen nostanut ne kesällä ylös maasta kuivumaan ja syksyllä istuttanut takaisin multaan. Ovat ilmeisesti tykänneet. Mutta menivät nämä tulppaanit parempiin suihin.

Masennukseni peurojen tihutöistä oli hiukan suhteeton, koska olemme säästyneet peurojen aiheuttamalta mielipahalta lähes kokonaan.

Myöhemmin kesällä tällainen söpöläinen ilmestyi kukkapenkkiin ihan talon lähelle. Katsoi minua silmät suurina ja paikoilleen jähmettyneenä. Kerkesin hakemaan sisältä kamerankin. Sitten astuin askelen liian lähelle ja peuralapsi säntäsi pakoon. En oikein osannut olla tälle pienelle bambille vihainen.


1. Puna-ailakki

Bambikuvan alaosaan on tallentunut yksi kevään ja kesän ilonaiheeni. Viime kesänä Saaripalstalta saamani puna-ailakki oli selvinnyt hyvin kukkapenkissä. Täällä Koskella on paljon kedonkukkia ja rehevää kasvillisuutta, mutta puna-ailakkia en ole täällä sattunut näkemään. Nyt yksi kasvaa kukkapenkissä.

Tässä puna-ailakin pulleita siemenkotia ja hiukan vielä kukkiakin.


2. Tulppaanit

Vaikka keväällä harmitti peurojen touhut tulppaanipenkissä, tulppaaneista oli silti paljon iloa. Talon seinustoilta ja varsinaisesta pihasta rakennusten läheltä tulppaanit oli jätetty rauhaan.

Tämä dramaattinen yhdistelmä, keltainen liljakukkainen 'West Point' ja yöntumma 'Queen of the Night', miellytti silmääni eniten. Taustalla on muovikasvihuone, ei ehkä paras mahdollinen tausta, mutta ainakaan kukat eivät huku taustaan. Kun oli kylmää, tulppaaneista sai nauttia poikkeuksellisen pitkään.

'Ballerina'-lajiketta olen ostanut useita kertoja, ja joka kerta kukat ovat hiukan erilaisia kuin edellisellä kerralla. Tämä on yksi lempitulppaanejani.


3. Ukonhatut

Samassa kuvassa tulppaanien taustalla näkyy kolmas ilonaiheeni: ukonhatut. Minulla on kaikkiaan neljä ukonhattua, joista osa kirjavia ja osa sinisiä. Istutin ne alunperin varmaankin liian aurinkoiseen paikkaan, koska joka kesä aurinko poltti kukat ruskeiksi kesken kukinnan.

Viime syksynä siirsin ukonhatut saman kukkamaan varjoisammalle puolelle. Jännäsin, ovatko ne selvinneet siirrosta. Ovat, kaikki.


4. Alppiruusut

En ole toistaiseksi ollut alppiruusujen ystävä. Tämä kesä ehkä muutti asenteeni, kun olen nähnyt niin kauniita alppiruusuja ja atsaleoja.

Miäs armoitettuna dyykkaajana laahasi tänne suvilystipaikan pihaan muutama vuosi sitten alppiruusun rontteja. Ne oli poistettu puutarhasta, jossa hän oli käynyt talkoissa. Katsoimme, mihin ne istutettaisiin, ja päätettiin istuttaa riviin rinteeseen tammen alle. Nyt näyttää, että paikkavalinta oli sopiva.

Alppiruusuja ei ole muuten erityisemmin hoidettu, kuin että juurilta on yritetty repiä isoja rikkaruohoja pois ja muutaman kerran kesässä niille on annettu rodolannoitetta. Tänä kesänä ne yllättivät.

Kuva on otettu ilta-auringossa. Kuvasin näitä moneen otteeseen. Jotenkin en onnistunut tarkentamaan rodon kukkiin.


5. Ruusut

Iloinen yllätys on ollut, että kaikki ruusuni ovat säilyneet viime talvesta, jopa ruusu, jonka sain Monikalta, kun hän kävi hakemassa Rauhan pennun Pippin viime toukokuussa. Silloin oli äitienpäiväruusujen aika. Tämä Pippin ruusu kukoisti kukkapenkissä myöhäiseen syksyyn saakka.

Nyt jännitys tiivistyy, kun kaikkiaan kolme viime kesänä saatua tai hankittua ruusua on tulossa kukkaan ja minä olen lähdössä viikonlopuksi täältä pois, kun menen kissanäyttelyyn Hämeenlinnaan. Ehkä miäs saa todistaa fanfaarihetken.

Tässä lähikuva Pippin ruususta ja sen monista nupuista. Lähikuva paljastaa myös ikävän tosiasian, että seuraavaksi saan mennä poistamaan siitä kirvoja.

Viime suvena innostuin ostamaan kaksi englantilaista pensasruusua Saila Roution Saaripalsta-blogin innoittamana. Toinen oli tämä, 'Lichfield Angel'.

Ruusun joka oksankärjessä on rykelmä nuppuja. Yhden ison nuppurykelmän söi pullea vihreä toukka. Sen jälkeen olen käynyt ruusut tarkastamassa monta kertaa päivässä.

Toinen toinen englantilainen ruusu on 'The Pilgrim'. Olen sitä joka vuosi ihaillut Saaripalsta-blogissa.

Ehkä ensi viikolla sitten näen nämä kaikki kolme kukassa.


6. Alkukesän karkkikukkapenkki

Alkusuvella minua ilahdutti kukkapenkin nurkkaus, johon tahattomasti oli syntynyt todellinen karkkiväritys.

Talon kolme vanhaa perennaa ovat löytäneet toisensa, valmu, päivänlilja ja illakko. Illakko on itsekseen siirtynyt valmun ja päivänliljan seuraan. Sitä on talon pihassa kahta eri sävyä, aivan vaaleanliilaa ja hiukan tummempaa. Tuossa taustalla näkyvät molemmat sävyt. Valmu ja päivänlilja asustavat tässä kukkamaassa vakituisesti, tuo illakko vaeltelee siementaimina pitkin pihaa.

Olen nähnyt Särkän perennataimiston sivuilla hyvin samanlaisen näköistä idänunikkoa kuin tämä vanha valmu. Siellä sen lajikkeeksi on merkitty 'Olympia'.


7. Akileijat

Akileijat ovat ilahduttaneet taas. Niitä on paljon erilaisia.

Tässä yksi suloisimmista, matalakasvuinen valkoinen alppiakileija.


8. Pionit

Pioneista on helppo iloita. Tässä yksi varhain kukkineista, hybridipioni 'Athene', hankittu toissa kesänä Porista Taimimoision taimistolta.

Nyt pionipenkit alkavat olla jo aika ränsistyneitä. Valkoisista pioneista menin sekaisin ja olen arvuutellut, kuka kukin on. Tämä kuva on otettu tänään. Hyvin korkea, valkoisena kukkiva pioni. Olisiko kiinanpioni 'Mother's Choice'? Tämä on kotoisin Pionien kodista Taivassalosta, matkustanut sieltä linja-autokyydissä Kosken matkahuoltoon.


9. Perhoangervo

Muutama vuosi sitten sain perhoangervon lahjaksi ystäviltä. Joka vuosi se kasvaa korkeammaksi, vaikka on ruohovartinen perenna ja lakastuu tyystin syksyn ja talven aikana. Se kasvaa valkoisena pilvenä muiden kasvien keskellä.

Taustalla on kukassa violetinsininen jalopähkämö. Ympärillä on tulossa kukkaan eri korkuisia ritarinkannuksia. Etualalla kasvaa harmaanväristä nukkapähkämöä ja peurankelloa. Idänunikot ovat lakastuneet huonon näköisiksi ja päivänlilja lakannut kukkimasta. Tästä samasta kukkamaasta eri kuvakulmasta on kohdan 6 kuva eli alkukesän karkkikukkapenkki. Värit vain ovat vaihtuneet. Tällä kertaa on tahattomasti syntynyt sinivalkoinen Suomi 100 -teema.

10. Kesäesikko

Hiljattain tuli yllätys vastaan. Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt kasvattaa siemenestä kesäesikkoa. Aina taimet ovat kuolleet jossain vaiheessa maahan istuttamisen jälkeen. Nyt löysin yhden kesäesikon omenapuun alta. Siinä on jo kukkavarsikin. Eli kaikki taimet eivät olleetkaan kuolleet, koska jossakin ainokainen kesäesikko on luurannut. Kuvaa kesäunikosta en ole vielä ottanut.

Ilonaiheita olisi tietysti enemmänkin, ja ne jatkuvat sekä puutarhassa että ympäristössä ja tienvieruilla. 

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Meillä kaikilla oli niin mukavaa...

Menneenä viikonloppuna reissasimme Tallinnassa kissanäyttelyssä. Meitä oli iloinen porukka naisia kissoineen ja minun mieheni autokuskina. Mentiin ja tultiin Megastarilla.

Varoitus heti alkuun: On tulossa pitkä juttu ja paljon kuvia. 

Toinen kissani Rauha meni ystävien luokse hoitoon Pajamäkeen, joten mukanamme Tallinnassa oli vain Ruska.

Rauhan kanssahan olin jo aikaisemmin keväällä Tallinnassa, jossa Rauha valmistui Grand International Championiksi. Pian sen jälkeen Rauha oli sterilointileikkauksessa, joten näyttelyura Champion-luokassa päättyi. Helmikuussa reissasin Tallinnassa kokeneiden eurooppalaiskasvattajien Kadi Myllyksen ja Tuula Heinosen kanssa ja Kadin kyydissä. Silloinkin oli hieno ja onnistunut matka.

Ruska lauantaina 3.6.2017 Tallinnassa näyttelyn loppupaneelissa. "Kaikkeen sitä kissaparka
joutuu!" Kuva: Tessa. 



Tallinnasta ja muualta (Ruotsista, Euroopasta...) kissaihmiset käyvät aika ajoin hakemassa ulkomaan sertifikaatteja eli sertejä, koska näyttelysäännöt vaativat tiettyihin titteleihin sertejä myös ulkomaan näyttelyistä. Ruska oli Tallinnasta hakemassa CAPS-sertiä Supreme Premier -titteliä varten. Kotimaansertejä vielä puuttuu. (CAPS tulee ranskasta, Certificat d´Aptitude au Premium Supreme.)

Matkustimme jo hyvissä ajoin perjantaina, niin että ehdimme majoittautua hotelli Kreutzwaldiin ja syödä illallista hotellin ravintolassa. Sillä on suomalaisen korvaan hauska nimi Nipernaadi. Lauantaina ehdittiin kaikessa rauhassa nauttia aamiaista ja ilman hoppua päästiin näyttelypaikalle Kristiine Spordihalliin. Ei tullut edes paniikkia, vaikka minun Google Mappini navigaattori alkoi käyttäytyä omituisesti ja näyttää kaiken ikään kuin peilikuvana. Ei hätää, kun matkatoveri osasi panna navigaattorin ruotuun. 

Tämä kesäkuun alun näyttelymatka tehtiin "pinkkitassulaisten" kesken. Eli meillä kaikilla oli mukana Pinkkitassun kissa, kasvattaja Mikko Floréen. Minulla oli Ruska. Eija Sipilällä Didi, Tellervo Hyvösellä Sipi ja Monika Lindgrenillä Pippi. Jutun alla on lueteltu kissojen viralliset nimet ja väri- ja kuviokoodit. 

Viisi "näytteille asettajaa", neljä "näyttelijää" sekä kuski ja auto. 

Jännitysmomentteja oli pitkin matkaa, jo ennen matkan alkua, kun yksi kissoista oli tipahtanut näyttelyn järjestäjän, Felixin, listoilta. Onneksi asia tuli ilmi ajoissa, niin että kissa ehdittiin saada takaisin kirjoihin ja kansiin. Muutakin jännittävää oli, Pippi ei tykännyt minun tarjoamastani sturdihäkistä Ruskan vieressä, mutta rauhoittui sitten. Yksi ryhmästämme oli vähällä kaatua vaarallisesti muttei sitten kaatunutkaan. Minä sain nauruhepuleita ja meinasin tukehtua seljankaani.

Ruskan 5-vuotias kollipentu Didi lauantain loppupaneelissa. Kuva: Tessa.

Ruska ja porukkamme muut kolme kissaa saivat toivotut sertinsä. Didi valmistui International Premieriksi ja Pippi International Championiksi. Lauantaina Ruska, Didi ja Sipi olivat tuomarin parhaan valinnoissa, ja Ruska ja Didi nominoitiin (tarkoittaa, että olivat tuomarin parhaita) ja pääsivät jatkoon eli paneeliin. Ruska oli paneelissa kategoriansa paras kastraattinaaras, BIS = Best in Show, ja Didi paras kastraattiuros. Kussakin neljässä kategoriassa parhaat kilpailivat vielä keskenään, ja niin valittiin kunkin kategorian paras. Ruska oli häkissä odottamassa vuoroaan kolmannen kategorian BOBin (Best of Bests) valintaan mutta kieltäytyi kunniasta. Sylki häkistä assistentille niin hurjasti, ettei tämä voinut ottaa Ruskaa kisaan mukaan. Minut kutsuttiin noutamaan kissa. Kolmannen kategorian parhaaksi pääsi komea brittiuros. Lopuksi oli vielä kategorioiden välinen BOB-kilpailu. Neljästä BOBistä ykköseksi pääsi tuo mainittu kolmoskategorian voittajabritti. 

Lauantai-ilta oli yhtä onnea. Ruska ja käsitykseni mukaan kaikki kissat viihtyivät hotellihuoneissa, tepastelivat onnellisina ja hurisivat. Me kissojen ihmisseuralaiset illastimme taas ravintola Nipernaadissa. 

Ruskan lapsenlapsi, ihana sametti-Sipi kotonaan punaisella
matolla. Kuva: Tellervo Hyvönen. 




















Sunnuntaina onni senkun jatkui. Kaikki neljä "näyttelijäämme" pääsivät tuomarin parhaan valintaan - ja taas tuomari nominoi Ruskan. Loppupaneelissa Ruskasta tuli BIS. 

Ruskan saldo näyttelystä oli: kaksi CAPS-sertiä ruusukkeineen, kaksi BIS-voittoa (tupla-BIS), joihin kuului kaksi pokaalia, hieno Viron lipun värinen voittoruusuke, kaksi pussia lempiraksuja ja niihin peltipurkit. Ja lisäksi kissanruohopurkki.

Kun aloitin tämän postauksen, minulla oli ihan eri otsikko. Sitten päässäni alkoi soida: "... ja meillä kaikilla oli niin mukavaa." Vaikka sävel soi jossain, en saanut siitä kiinni enkä osannut hyräillä. Enkä yhtään muistanut, mistä laulusta nuo sanat olivat. Tämä on minulle tavallista. Mieleeni tulee pätkä jostakin laulusta mutta en muista, mistä laulusta enkä saa sävelestä kiinni. Ratkaisu on kuitenkin aina lähellä. Menin nytkin kysymään mieheltäni, mikä laulu se on, jossa sanotaan että meillä kaikilla oli niin mukavaa. "Se on Putte-possun nimipäivät", mies valisti. Ja sitten hyräili, "Putte-possun nimipäivää eilen vietettiin.... Meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana!"

Googlasin vielä laulun sanat kokonaisuudessaan. Laulun sanat sopivat mainiosti retkemme tunnelmaan. Muutin sanoja aiheeseen sopiviksi. Ei tarvinnut muuttaa kuin vähän.  

Ruska-kissan serttijuhlaa eilen vietettiin,
vierahaksi ystävät ja tutut kutsuttiin.
Ensin nakkiseljankaiset heille tarjottiin,
sitten vielä jätskiletut nautittiin.
:,:Ja siellä kaikilla oli niin mukavaa,
oi jospa oisin saanut olla mukana.:,:

BISSIpäiväsankarille puhe pidettiin,
puhe oli vitsikäs ja sille hurrattiin.
Ruska-kissa keikisteli ensin hämillään,
sitten maukui kiitokseksi mielissään.
Ja siellä kaikilla...

Leikit siellä leikittiin ja laulut laulettiin,
hiirulaiset kätkettiin ja niitä jahdattiin.
Viimein sentään kotipesään kaikki matkattiin,
siellä kohta rinnatusten hyristiin.
Ja siellä kaikilla...

Joukkomme kuopus, Ruskan lapsenlapsi ja Rauhan lapsi Pippi nautiskeli elämästään
hotellihuoneessa. Kuva: Monika Lindgren.
Ymmärsin, että kaikki kissat olivat tyytyväisiä hotellihuoneissaan. Siellä hyristiin, tepasteltiin, puskettiin jaloissa ja leivottiin. Jotkut kissoistamme menivät ensin sängyn alle piiloon mutta toipuivat pian ensisäikähdyksestä, Ruska oli vain yhtä hyrinää. Näyttelyssä kissat olivat pääosin nätisti mutta eivät ehkä viihtyneet ainakaan kaikilta osin. Pippi kyllä keikisteli tuomareilleenkin. Sipi sen sijaan suhahteli. Ruska ja Didi jännittivät ja ujostelivat. Lauantain BOB-kisassa Ruska sanoi sähisten että nyt riitti, minua ei viedä enää minnekään! Auto- ja laivamatkat kissat olivat ihmeellisen rauhallisia ja tyytyväisiä. 

Ruskan tuomarina oli lauantaina virolainen Marina Vinkel ja sunnuntaina ruotsalainen Elin Hoffner. Kummatkin ylistivät Ruskaa huippukissaksi varsinkin ikäisekseen (7 v). Marina Vinkelin saama yleisvaikutelma Ruskasta oli "in harmony" ja Elin Hoffnerin "lovely lady. Kummatkin ylistivät Ruskan turkkia, sen laatua ja kuvioita: "Fantastic", "Super Coat". Kukaan kissatuomari koskaan ei ole sanallakaan moittinut Ruskan turkkia. Aina Ruska on saanut kehuja kauniista turkistaan. Vinkelin ainoa kritiikki oli korvista: "needs a higher position", eli että Ruskan korvat olisivat liian kaukana toisistaan. Samainen tuomari sanoi aikaisemmin samaa Rauhasta. Ehkä tällä tuomarilla on oma, hiukan poikkeava käsityksensä eurooppalaiskissaan korvista, koska kukaan muu ei ole tällaista sanonut kummastakaan kissastani. Sen sijaan usein tuomarit ovat todenneet sekä Ruskasta että Rauhasta, että näillä on rotustandardiin nähden heikko leuka. Jotkut ovat kuitenkin sanoneet päinvastaista, niin tälläkin kertaa Marina Vinkel (ex. chin) ja Elin Hoffner (firm chin). 

Hoffner ei kirjoittanut Ruskasta mitään kritiikkiä. Suullisesti hän kehui myös, että Ruska on sen ikäinen kissa, josta näkee kasvatuksen onnistuneen erinomaisesti. Pennuista tai nuorista ei vielä näe. Tästä siis terveiset kasvattajalle Mikolle!

Keräsin kotona kuvaan Ruskan sertit ja palkinnot. Ruska ei näistä itse paljon perusta.
Kuvasta puuttuu Ruskalle tärkeimmät: kaksi isoa ruokapakettia. 
Näyttelyssä oli muitakin eurooppalaiskissoja, muun muassa Pikkupiun ja Feronian kissoja - ja tietysti muita rotuja. Meitä vastapäätä oli siperiankissa Cinna, joka on tuttu Just Kittying -blogista, ja Cinnan seurueessa oli emäntä ja isäntä, jotka oli mukava tavata. Vilahtipa assistenttina useampaan kertaan Kuin kissa kermapupilla -blogin Jonna, mutta en onnistunut muuta kuin lyhyesti moikata. 

Olen aina paasannut vain eurooppalaisista, joihin Ruska ja Rauha kuuluvat. Se on rakkain kissarotuni.

Mutta kissarotuja on pilvin pimein. Rodut on jaettu neljään kategoriaan erityyppisiä kissarotuja ja lisäksi vielä kotikissat.

Keräsin latvialaiskuvaajan Tessan Tallinnan näyttelystä ottamista kuvista kuvakollaasin kustakin rotukategoriasta. Kollaaseissa kissat eivät ole missään järjestyksessä eikä niissä ole jokaisen rodun edustajaa. Koska en ole varma, mitä rotua kukakin kissa edustaa, en sano mitään, paitsi omasta kissakategoriastamme 3.

Kategoria 1 (exotic, persialainen, pyhä birma, ragdoll, turkkilainen van):


Kategoria 2 (American Curl lyhyt- ja pitkäkarvaisena, LaPerm, Maine Coon, Neva Masquerade, norjalainen metsäkissa, siperiankissa, turkkilainen angora):


Kategoria 3 (bengali, brittiläinen, burma, burmilla, cymric, egyptinmau, eurooppalainen, kartusiaani, korat, Kuriilien pobtail, manx, ocicat, singapura, snowshoe sokoke):

Eurooppalaiskissat kuuluvat kategoriaan 3, mutta kuvaan en pannut eurooppalaista, kun niitä on tässä plokissa muutenkin. Katogoriassa on niin monta rotua, etten edes tunnista kaikkia. Arvaan, että tässä ovat ylhäältä ja vasemmalta: britti, kartusiaani, britti, burma, egyptinmau, bengali.

Kategoria 4 (abessiinialainen, balineesi, cornish rex, Devon rex, Don sfinx, german rex, itämainen lyhytkarva ja pitkäkarva, Japanin bobtail, peterbald, sfinx, siamilainen, somali, venäjänsininen):

Näyttelyssä olleet Pinkkitassun kissat:

Ruska eli Pinkkitassun Bette, kilpikonnaruskeatabby, EUR f 22 
Didi eli Pinkkitassun Dionysos, punatäplikäs, EUR d 24 (Ruskan pentu tämän ensimmäisestä pentueesta)
Sipi eli Pinkkitassun Gertrude, kilpikonnasinitabby, EUR g 22 (Ruskan lapsenlapsi; Sipin äiti Mesi on Didin täyssisar)
Pippi eli Pinkkitassun Kristiina, cremetiikeri, EUR e 23 (Ruskan lapsenlapsi; Pipin äiti on Rauha Ruskan toisesta pentueesta ja Didin ja Mesin puolisisar).

Kissojemme tarkemmat sukujuuret sekä isät ja sisarukset löytyvät täältä:
http://pinkkitassun.fi/index.html.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ruskan ja Rauhan kuulumiset

Ruskan ja Rauhan jokavuotinen reissukausi maalta kaupunkiin ja kaupungista maalle on alkanut. Kissoista reissuun lähteminen on aina kamalaa ja vastenmielistä mutta perille pääseminen sitäkin ihanampaa. Kummassakin paikassa on tuttua ja turvallista ja omat mielipaikat.

Viime talvena käytiin useammassakin näyttelyssä. Helmikuussa olin Rauhan kanssa Tallinnassa, jossa Rauha sai viimeisen Grand International Champion -titteliinsä vaadittavan sertin ja jossa siis Rauha "valmistui" Grand International Championiksi (GIP), kuten rotukissaharrastuspiireissä sanotaan.



Heti Tallinnan näyttelyn jälkeen Rauha leikattiin, mikä helpotti hänen elämäänsä. Enää Rauhaa ei paljon näyttelyilläkään kiusata, jos hän ei itse ala näyttelyissä viihtyä, nyt kun on leikattu. Heinäkuussa kuitenkin on tarkoitus mennä Hämeenlinnaan Suomen Rotukissayhdistyksen näyttelylyyn. Siellä on Suomen Eurooppalaiskissarenkaan 30-vuotisen toiminnan kunniaksi lauantaina 22.7. erityinen eurooppalaiskissojen näyttely, Breed Bis, jossa eurooppalaiskissat kilpailevat keskenään, eivät muiden 3. kategorian rotujen kanssa, niin kuin yleensä nykynäyttelyissä.


Ruskan kanssa sen sijaan jatketaan näyttelyissä käymistä hiukan aikaa. Tavoitteena on saada hänelle Supreme Premier -titteli. Ruska on Champion-luokassa kilpaillut vain Championiksi, ja hänen varsinainen näyttelyuransa alkoikin vasta leikattuna Premier-luokassa. Kesäkuu alussa ollaan Ruskan kanssa menossa Tallinnaan. Siitä tuleekin varmaan hauska kissanäyttelymatka, kun mennään kimppamatkalla sukulaiskissojen kanssa. Näyttelymatkaan osallistuvat tällä tietämällä Pippi (Pinkkitassun Kristiina, Rauhan pentu), Sipi (Pinkkitassun Gertrude, Ruskan pennunpentu) ja Didi (Pinkkitassun Dionysos, Ruskan pentu) omistajineen. Mies tulee autokuskiksi.

Nyt kuitenkin keskitymme lepäilyyn ja ulkoiluun, kunhan ilmat lämpenisivät. Kerran vain Ruska ja Rauha ovat saaneet kunnolla nauttia ulkoilusta.

Yllä on kuvia Ruskasta ja Rauhasta. Ne ovat aivan ennen näkemättömiä, sillä näihin aikoihin saakka kissamme ovat olleet hyvin itsellisiä leidejä, enkä heitä ole muistaakseni koskaan - Rauhan pentuajan jälkeen - nähnyt loikoilevan tai nukkuvan kovin lähekkäin. Rauhan sterilointi aiheutti muutoksen. Rauhasta on tullu sylikissa, ja hän on myös alkanut hakeutua Ruskan lähelle. Ruska ei tästä aina tykkää vaan nostaa välillä rähinän ja lähtee lätkimään. Joskus hän kuitenkin "alistuu" Rauhan lähentelyyn.

Sylissäni on usein tungosta. Ensin syliini tulee tapansa mukaan Ruska, ja pienen ajan päästä myös Rauha. Tästä ei sattumoisin ole yhtään kuvaa, kun selfienkään ottaminen ei ole onnistunut. Kissat ovat aina kookkaita, ja kuumahan minullekin tulee.

Talven mittaan olen käynyt katsomassa monia Rauhan ja Ruskan jälkeläisiä.

Punaisten tabbykuvioisten pentujen läjä Naukulassa, Pinkkitassun N-pennut, Ruskan lapsenlapsenlapset ja Rauhan lapsenlapset, ehti tulla tutuksi.

Samoin kävin katsomassa ainakin Mesiä pentuineen, Suloa, Sipiä, Hartsaa, Pippiä, Fransia. Viimeksi olen tavannut Ellin (Pinkkitassun Ellenin), joka on Rauhan sisko ja Ruskan pentu, kahden lähes vastasyntyneen pentunsa kanssa. Pennut olivat ensimmäiset Ellimellin pennut. Errun kissalaan Helsinkiin on syntynyt hiljattain Ruskalle neljä lapsenlapsenlasta. Näitä en ole vielä nähnyt. Kaikenkaikkeaan olen tipahtanut kärryiltä, paljonko Ruskan ja Rauhan jälkeläisiä oikein onkaan. Täytyy pian päivittää "taulukko".

Tässä kuvatervehdys tuoreimmasta päästä. Pentulaatikosta kurkistelee Ellin toinen pentu, punainen tyttö, Ellimellin Cici. Kuva: Susanna Isoaho.

Ruska saavutti 20.4. kunnioitettavan seitsemän vuoden iän. Ruskaa juhlittiin asiaankuuluvasti kissaihmisystävien kanssa.

Kuvassa Ruska maistelee täytekakun jämiä. Sai hän omiakin nameja, kuten kuvastakin näkyy. Kuva: Merja Lainio. 

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kaanaan evakko

Viime yönä en meinannut saada unen päästä kiinni. Tein taas sen virheen, että katsoin liian myöhään Yle Areenasta liian jännittäviä ohjelmia. Niinpä pyörin sängyssäni valveilla vielä kahden aikaan yöllä. Ilmeisesti kolmeen mennessä olin nukahtanut sikeään uneen.

Heräsin noin yhdeksältä aamulla siihen, kun Rauha seisoi rintani päällä, maukui äänekkäästi ja nuoli naamaani karhealla kielellään. Nenääni tuli suloinen kahvin tuoksu, mies oli keittänyt kahvia. Kissat saavat yleensä ensimmäisen ruokansa kello kahdeksalta, joten ei ihme, että Rauha tuli minut herättämään vaativaan tapaansa. Annoin kissoille ruokaa, tein itselleni voileivän, hörppäsin kupin kahvia ja painuin uudelleen pehkuihin, koska olin aivan väsyksissä, vaikka olin nukkunut varmasti jo yli kuusi tuntia.

Seuraavan kerran heräsin johonkin. Ehkä taas kahvin tuoksuun, koska mies oli juuri keittänyt aamupäiväkahvit. Tai ehkä heräsin siihen, että molemmat kissat makasivat raskaina jalkojeni päällä. Niiden aamupäiväruoka-aika oli mennyt ohi. Kello oli jo puoli kaksitoista. Huh. Olinpa nukkunut.

Olin taas nähnyt unta lapsuuden kodistani, josta olen muuttanut pois kymmenvuotiaana 1960. Asuimme lapsuudessani Porin Yyterissä, jossa molemmat vanhempani olivat viettäneet koko siihenastisen ikänsä. Me asuimme uudessa, vielä keskeneräisessä omakotitalossa Kaanaa-nimisellä kulmakunnalla. Kotini naapurissa oli Vanha Kaanaa, Uusi Kaanaa ja Jussilan autotalli. Yksi naapurin tädeistä, Aune Kaanaa, oli alkanut rakentaa itselleen omaa taloa meidän ja Uuden Kaanaan välille metsikköön. Hänen talonsa oli ihan alkutekijöissään, mutta kattoon saakka se oli rakennettu.

Taustalla vanha Kaanaan talo. Seisova lapsi olen minä, vieressäni oikealla sisareni Päivi
ja kanssamme naapurin pojat Markku ja Olli. Kuva 1950-luvun puolivälistä. Taustalla
kukkapenkkiä laittamassa Aune Kaanaa.  
Siihen aikaan Yyteriin oltiin rakentamassa pigmenttitehdasta, joka toisi työpaikkoja Poriin. Kaupunki oli mukana ajamassa tehdasta Yyteriin. Jossain vaiheessa tehdasta sanottiin Vuorikemiaksi. Samainen tehdas oli uutisissa viime maaliskuussa 2017, kun siellä oli raju tulipalo. Nykyisin tedas on osa kansainvälistä kemian alan suuryritystä Huntsman Corporations. Tehtaan johtajakin on (tai ainakin oli maaliskuussa 2017) hollantilainen.

Meidän talomme ja Kaanaan talot olivat liian lähellä nousevaa tehdasta, ja siksi meidän kaikkien piti muuttaa pois.

Perheessämme minä olin ehkä ainoa, joka otin asian hyvin raskaasti. Ikävöin myöhemmin Kaanaaseen. Ikävöin naapureita, metsiä, polkuja, niittyjä, peltoja, idyllisen kaunista jokirantaa ja sen kurjenmiekkoja, ulpukoita ja lumpeita sekä satumaisen kiehtovia vanhoja huvilarakennuksia. Ikävöin lehdokki-, kielo-, mustikka-, puolukka- ja sienimetsiä.

Merkillistä on, että läpi elämän olen unissani palannut Yyteriin. Välillä jo ajattelin, että unet loppuivat, mutta nyt eläkkeellä ollessani olen taas alkanut nähdä unia paluusta Yyterin Kaanaaseen.

Yyterissä on myös Kaanaa-niminen asuinalue, mutta tämä minun lapsuuteni Kaanaa oli siitä noin kilometrin parin päässä.

Viime yön unessani olin taas vanhassa talossamme. Se oli sellainen tyypillinen 1950-luvun rintamamiestalo. Alakerrassa asutiin, vintti oli vielä avonainen ja rakentamaton. Suunnitelmissa oli rakentaa vinttiin huoneet joskus myöhemmin. Talossa oli säiden harmaannuttama laudoitus, mutta varsinaista ulkovuorastakaan ei vielä ollut. Vanhempani olivat rakentaneet taloa hartiapankkiperiaatteella.

Äitini on kuollut yli kymmenen vuotta sitten, mutta hänkin oli unessani Kaanaan-retkellämme. Kiertelimme huoneissa. Minä tapani mukaan hämmästelin, kuinka hieno tämä talo oli. Vanhat tapetit olivat hienot ja hyvin säilyneet. Otin paljon kuvia pelkistä tapeteista. En ollut muistanutkaan, että talon eteinen oli niin tilava ja kaunis huone. Olin taas pannut paremmaksi, ja tällä kertaa eteisessä oli yhden kapean seinustan kokoinen seinään valettu tai upotettu kipsinen tai sementtinen reliefi. Todella kaunis. En kyllä yhtään muista, millainen se konkreettisesti oli, mutta kaunis joka tapauksessa. Ihmettelin, miten niin köyhään aikaan 1950-luvulla oli rakennettu näin hienoja taloja ja miten kaiken niukkuuden keskellä oli ollut varaa tuollaiseen eteisaulan taideteokseen!

Löysimme talosta aarteita, mm. hyvin säilyneen kameran ja isän vanhoja työkaluja.

Tosiasiassa olimme 1950-luvulla niin köyhiä, ettemme taatusti olisi jättäneet taloon mitään käyttökelpoista tavaraa, emme ainakaan työkaluja, kamerasta nyt puhumattakaan.

Tosiasiassa muuttomme oli rauhallinen. Emme suinkaan olleet sotaa tai muuta katastrofia paossa, vaan saimme pakata tavaramme ja muuttaa kaikessa rauhassa. Emme tosiasiassa lähteneet minnekään evakkoon vaan muutimme parempaan ja valmiimpaan taloon, jonka vanhempani olivat juuri ostaneet Porin Vähäraumalta. Uudessa kodissamme oli jopa mukavuudet, juokseva vesi, viemäri ja vessa.

Jossakin omassa tajunnassani muutto Kaanaasta oli kuitenkin suuren luokan katastrofi.

Tehdas tuli ja valloitti alueen. Talot hajotettiin. Meidän uudesta ja vielä keskeneräisestä talostamme ei ole enää mitään merkkejä jäljellä. Tonttimme ylitse kulkee leveä asfalttitie. Kaanaan pellot ovat aikoja sitten kasvaneet umpeen. Kaanaan vanhasta talosta on viimeksi käydessäni ollut kivijalka ja myös maakellari vielä paikoillaaan. Rautatien varressa on ollut pystyssä ikivanha mänty, johon meille lapsille oli tehty keinu. Varmaan siinä samassa isossa männyssä oli myös edellinen sukupolvi keinunut. Jossain vaiheessa 1970-luvulla tehdas oli Pohjoismaiden suurimpia saastuttajia. Kokemäenjoen suistossa on rikas linnusto. Muistan, kuinka juuri ennen muuttoamme kävimme joskus kävelemässä jokirannassa ja näimme siellä massoittain kuolleita kaloja. Koko jokiranta oli myllätty ja osittain padottu. Lähimpänä tehdasta olleet vanhat herrasväen puuhuvilat on poltettu, ja palokunta on pitänyt niissä paloharjoituksia. .

Unessa paluu Kaanaaseen, milloin taloomme, milloin sen pihalle, milloin samalla tontilla olevaan mökkiin, milloin Vanhaan Kaanaaseen tai sen pihaan on aina hyvin valoisa ja ihana kokemus. Ihmettelen joka kerta, miten täällä kaikki on näin hyvin säilynyt ja näin kaunista, kauniimpaa kuin olen muistanut!

On myös hauska herätä unesta. Siinä mielessä Kaanaaseen ei liity enää mitään traumaa tai surkeutta.

Viime aikoina - niin viime yönkin unessa - toiveissa on ollut saada vanha talo ja tontti takaisin. Ihanaa, pääsen muuttamaan takaisin Kaanaaseen, ainakin kesäksi!

Olenkin ajatellut, että olen eräänlainen evakkolapsi. Minun on täytynyt olla hyvin kiintynyt kotiini ja ympäröivään kotiseutuun. Oli suuri suru lähteä. Muutto pois lapsuudenkodistani muutti koko elämäni toisenlaiseksi. Muutimme myös toisenlaiseen kulttuuriin, maaseudulta esikaupunkialueellle. Oikeastaan muutto oli lapsuuteni loppu. En varsinaisesti koskaan kiintynyt uuteen kotiini Porin Vähäraumalla. Se oli minulle vain talo, jossa asuimme. Minusta tuli ulkopuolinen ja koditon. Ehka vasta aikuisena käydessäni kotona toiselta paikkakunnalta sopeuduin pikkuhiljaa siihen, että lapsuudenkotini oli Vähäraumalla.

Koneella minulla ei ole edes yhtään ainoaa kunnon kuvaa Kaanaan kodistamme.

Perhekuva kesältä 1956. Minä seison ja siskoni Päivi on äidin sylissä. Taustalla häämöttää mökki, joka oli aivan uuden talomme edessä. Siinä asui äidin kasvatusäiti Täti.

Tämä kuva on otettu ehkä 1958. Äiti ja me kolme tyttöä istumme kaikki uudehkon kotimme olohuoneen sohvalla. Auli on äidin sylissä, Päivi keskellä, ja minulla marakattihymy. Sohvakin muutti kanssamme Vähäraumalle, vaikka oli hyvin kulunut. Vähäraumalla sen jouset ja päälikangas uusittiin ja se palveli vielä vuosia.

Kuva Yyterin sannoilta. Vasemmalta Auli, Päivi ja minä, minusta oikealle naapurin pojat Markku ja Olli ja heidän välissään tuttavapoika Antti.

Nuorin sisaremme Anna syntyi vasta asuessamme Vähäraumalla, eikä hänellä siis ole mitään muistikuvia Yyterin kodistamme.