Kaanaan evakko

Viime yönä en meinannut saada unen päästä kiinni. Tein taas sen virheen, että katsoin liian myöhään Yle Areenasta liian jännittäviä ohjelmia. Niinpä pyörin sängyssäni valveilla vielä kahden aikaan yöllä. Ilmeisesti kolmeen mennessä olin nukahtanut sikeään uneen.

Heräsin noin yhdeksältä aamulla siihen, kun Rauha seisoi rintani päällä, maukui äänekkäästi ja nuoli naamaani karhealla kielellään. Nenääni tuli suloinen kahvin tuoksu, mies oli keittänyt kahvia. Kissat saavat yleensä ensimmäisen ruokansa kello kahdeksalta, joten ei ihme, että Rauha tuli minut herättämään vaativaan tapaansa. Annoin kissoille ruokaa, tein itselleni voileivän, hörppäsin kupin kahvia ja painuin uudelleen pehkuihin, koska olin aivan väsyksissä, vaikka olin nukkunut varmasti jo yli kuusi tuntia.

Seuraavan kerran heräsin johonkin. Ehkä taas kahvin tuoksuun, koska mies oli juuri keittänyt aamupäiväkahvit. Tai ehkä heräsin siihen, että molemmat kissat makasivat raskaina jalkojeni päällä. Niiden aamupäiväruoka-aika oli mennyt ohi. Kello oli jo puoli kaksitoista. Huh. Olinpa nukkunut.

Olin taas nähnyt unta lapsuuden kodistani, josta olen muuttanut pois kymmenvuotiaana 1960. Asuimme lapsuudessani Porin Yyterissä, jossa molemmat vanhempani olivat viettäneet koko siihenastisen ikänsä. Me asuimme uudessa, vielä keskeneräisessä omakotitalossa Kaanaa-nimisellä kulmakunnalla. Kotini naapurissa oli Vanha Kaanaa, Uusi Kaanaa ja Jussilan autotalli. Yksi naapurin tädeistä, Aune Kaanaa, oli alkanut rakentaa itselleen omaa taloa meidän ja Uuden Kaanaan välille metsikköön. Hänen talonsa oli ihan alkutekijöissään, mutta kattoon saakka se oli rakennettu.

Taustalla vanha Kaanaan talo. Seisova lapsi olen minä, vieressäni oikealla sisareni Päivi
ja kanssamme naapurin pojat Markku ja Olli. Kuva 1950-luvun puolivälistä. Taustalla
kukkapenkkiä laittamassa Aune Kaanaa.  

Siihen aikaan Yyteriin oltiin rakentamassa pigmenttitehdasta, joka toisi työpaikkoja Poriin. Kaupunki oli mukana ajamassa tehdasta Yyteriin. Jossain vaiheessa tehdasta sanottiin Vuorikemiaksi. Samainen tehdas oli uutisissa viime maaliskuussa 2017, kun siellä oli raju tulipalo. Nykyisin tedas on osa kansainvälistä kemian alan suuryritystä Huntsman Corporations. Tehtaan johtajakin on (tai ainakin oli maaliskuussa 2017) hollantilainen.

Meidän talomme ja Kaanaan talot olivat liian lähellä nousevaa tehdasta, ja siksi meidän kaikkien piti muuttaa pois.

Perheessämme minä olin ehkä ainoa, joka otin asian hyvin raskaasti. Ikävöin myöhemmin Kaanaaseen. Ikävöin naapureita, metsiä, polkuja, niittyjä, peltoja, idyllisen kaunista jokirantaa ja sen kurjenmiekkoja, ulpukoita ja lumpeita sekä satumaisen kiehtovia vanhoja huvilarakennuksia. Ikävöin lehdokki-, kielo-, mustikka-, puolukka- ja sienimetsiä.

Merkillistä on, että läpi elämän olen unissani palannut Yyteriin. Välillä jo ajattelin, että unet loppuivat, mutta nyt eläkkeellä ollessani olen taas alkanut nähdä unia paluusta Yyterin Kaanaaseen.

Yyterissä on myös Kaanaa-niminen asuinalue, mutta tämä minun lapsuuteni Kaanaa oli siitä noin kilometrin parin päässä.

Viime yön unessani olin taas vanhassa talossamme. Se oli sellainen tyypillinen 1950-luvun rintamamiestalo. Alakerrassa asutiin, vintti oli vielä avonainen ja rakentamaton. Suunnitelmissa oli rakentaa vinttiin huoneet joskus myöhemmin. Talossa oli säiden harmaannuttama laudoitus, mutta varsinaista ulkovuorastakaan ei vielä ollut. Vanhempani olivat rakentaneet taloa hartiapankkiperiaatteella.

Äitini on kuollut yli kymmenen vuotta sitten, mutta hänkin oli unessani Kaanaan-retkellämme. Kiertelimme huoneissa. Minä tapani mukaan hämmästelin, kuinka hieno tämä talo oli. Vanhat tapetit olivat hienot ja hyvin säilyneet. Otin paljon kuvia pelkistä tapeteista. En ollut muistanutkaan, että talon eteinen oli niin tilava ja kaunis huone. Olin taas pannut paremmaksi, ja tällä kertaa eteisessä oli yhden kapean seinustan kokoinen seinään valettu tai upotettu kipsinen tai sementtinen reliefi. Todella kaunis. En kyllä yhtään muista, millainen se konkreettisesti oli, mutta kaunis joka tapauksessa. Ihmettelin, miten niin köyhään aikaan 1950-luvulla oli rakennettu näin hienoja taloja ja miten kaiken niukkuuden keskellä oli ollut varaa tuollaiseen eteisaulan taideteokseen!

Löysimme talosta aarteita, mm. hyvin säilyneen kameran ja isän vanhoja työkaluja.

Tosiasiassa olimme 1950-luvulla niin köyhiä, ettemme taatusti olisi jättäneet taloon mitään käyttökelpoista tavaraa, emme ainakaan työkaluja, kamerasta nyt puhumattakaan.

Tosiasiassa muuttomme oli rauhallinen. Emme suinkaan olleet sotaa tai muuta katastrofia paossa, vaan saimme pakata tavaramme ja muuttaa kaikessa rauhassa. Emme tosiasiassa lähteneet minnekään evakkoon vaan muutimme parempaan ja valmiimpaan taloon, jonka vanhempani olivat juuri ostaneet Porin Vähäraumalta. Uudessa kodissamme oli jopa mukavuudet, juokseva vesi, viemäri ja vessa.

Jossakin omassa tajunnassani muutto Kaanaasta oli kuitenkin suuren luokan katastrofi.

Tehdas tuli ja valloitti alueen. Talot hajotettiin. Meidän uudesta ja vielä keskeneräisestä talostamme ei ole enää mitään merkkejä jäljellä. Tonttimme ylitse kulkee leveä asfalttitie. Kaanaan pellot ovat aikoja sitten kasvaneet umpeen. Kaanaan vanhasta talosta on viimeksi käydessäni ollut kivijalka ja myös maakellari vielä paikoillaaan. Rautatien varressa on ollut pystyssä ikivanha mänty, johon meille lapsille oli tehty keinu. Varmaan siinä samassa isossa männyssä oli myös edellinen sukupolvi keinunut. Jossain vaiheessa 1970-luvulla tehdas oli Pohjoismaiden suurimpia saastuttajia. Kokemäenjoen suistossa on rikas linnusto. Muistan, kuinka juuri ennen muuttoamme kävimme joskus kävelemässä jokirannassa ja näimme siellä massoittain kuolleita kaloja. Koko jokiranta oli myllätty ja osittain padottu. Lähimpänä tehdasta olleet vanhat herrasväen puuhuvilat on poltettu, ja palokunta on pitänyt niissä paloharjoituksia. .

Unessa paluu Kaanaaseen, milloin taloomme, milloin sen pihalle, milloin samalla tontilla olevaan mökkiin, milloin Vanhaan Kaanaaseen tai sen pihaan on aina hyvin valoisa ja ihana kokemus. Ihmettelen joka kerta, miten täällä kaikki on näin hyvin säilynyt ja näin kaunista, kauniimpaa kuin olen muistanut!

On myös hauska herätä unesta. Siinä mielessä Kaanaaseen ei liity enää mitään traumaa tai surkeutta.

Viime aikoina - niin viime yönkin unessa - toiveissa on ollut saada vanha talo ja tontti takaisin. Ihanaa, pääsen muuttamaan takaisin Kaanaaseen, ainakin kesäksi!

Olenkin ajatellut, että olen eräänlainen evakkolapsi. Minun on täytynyt olla hyvin kiintynyt kotiini ja ympäröivään kotiseutuun. Oli suuri suru lähteä. Muutto pois lapsuudenkodistani muutti koko elämäni toisenlaiseksi. Muutimme myös toisenlaiseen kulttuuriin, maaseudulta esikaupunkialueellle. Oikeastaan muutto oli lapsuuteni loppu. En varsinaisesti koskaan kiintynyt uuteen kotiini Porin Vähäraumalla. Se oli minulle vain talo, jossa asuimme. Minusta tuli ulkopuolinen ja koditon. Ehka vasta aikuisena käydessäni kotona toiselta paikkakunnalta sopeuduin pikkuhiljaa siihen, että lapsuudenkotini oli Vähäraumalla.

Koneella minulla ei ole edes yhtään ainoaa kunnon kuvaa Kaanaan kodistamme.

Perhekuva kesältä 1956. Minä seison ja siskoni Päivi on äidin sylissä. Taustalla häämöttää mökki, joka oli aivan uuden talomme edessä. Siinä asui äidin kasvatusäiti Täti.

Tämä kuva on otettu ehkä 1958. Äiti ja me kolme tyttöä istumme kaikki uudehkon kotimme olohuoneen sohvalla. Auli on äidin sylissä, Päivi keskellä, ja minulla marakattihymy. Sohvakin muutti kanssamme Vähäraumalle, vaikka oli hyvin kulunut. Vähäraumalla sen jouset ja päälikangas uusittiin ja se palveli vielä vuosia.

Kuva Yyterin sannoilta. Vasemmalta Auli, Päivi ja minä, minusta oikealle naapurin pojat Markku ja Olli ja heidän välissään tuttavapoika Antti.

Nuorin sisaremme Anna syntyi vasta asuessamme Vähäraumalla, eikä hänellä siis ole mitään muistikuvia Yyterin kodistamme.

Joriineista joriineihin - hyppäys syksystä kevääseen

Talven aikana on tullut mieleeni, kuoliko kupsahtiko koko ploki. Viimeiseksi olen kertonut joriineistani, viime vuoden syyskuussa. Nyt palaan kevääseen ja myös joriineihin.

Noin hujahti koko talvi, ilmeisesti talvihorroksessa.

Talven aikana olin kerran suvilystipaikassa, helmikuussa. Silloin oli paljas maa, ei lunta yhtään peittämässä kasveja äkkipakkasilta. Miäs on kyllä useammin käynyt täällä lämmittämässä pirttiä ja viipynyt pari päivää.

Eilen tultiin illansuussa. Piha oli rähjäisessä kunnossa. Mutta huomattiin heti, että joku oli käynyt leikkaamassa marjapensaita ja omenapuita. Myöhemmin kuultiin, että leikkaaja oli puutarha-alan ammattilainen. Hienoa! Kyllä noita oksia nyt kelpaa siivota, kun tiedän, että pensaita ja puita on hoidettu.

Kuvasta ei näy, mutta tuuli oli heittänyt muovikasvihuoneen päädystä palan irti.

Illalla kiertelin hiukan pihassa ja olin kiinnostunut näkemään mm. tulppaanin alkuja.

Voi ei. Peurat peijakkaat ovat verottaneet tulppaaneita todella pahasti. Olen joka syksy lisännyt uusia tulppaaneita vanhojjen lisäksi. Vanhatkin olen alkukesällä kukinnan jälkeen kaivanut maasta ja antanut kuivua suven ajan. Syksyllä olen istuttanut uudelleen. Kokemukseni mukaan tulppaanit tykkäävät tällaisesta ylöskaivamisesta ja lisääntyvät vain.

Mutta nyt! Pahin peuratuho tähän mennessä. Aikaisemmin peurat ovat saattaneet puraista yhtä tai kahta tulppaania. Ei sovi valittaa. Meillä tuhot ovat tähän mennessä olleet pienet. Kuitenkin tuli tunne, että voisin vaikka lähteä takaisin kotiin. Ei huvita!

Yöstä ei ole valitettavasti mitään kuvamateriaalia. Heräsin ensimmäisen kerran siihen, kun Rauha ponkaisi kovalla vauhdilla jalkojeni päältä jonnekin ja kissat säntäilivät ympäri huoneita. Nousin katsomaan ja panin valot. Ruska juoksi edellä hiiri hampaissaan ja Rauha perässä. Hiiri oli elossa, kunnes Rauha sai sen käsittelyynsä ja puri hengiltä. Sitten minä takavarikoin hiiren ja heitin jäteämpäriin. On täällä vielä hiiriä, ainakin yksi, josta minulla on näköhavaintokin. Sitä on kyllä kytätty urakalla mutta ei vielä pyydystetty.

Seuraavan kerran heräsin muuten vain. Menin keittiöön, ja Ruska ja Rauha molemmat vahtasivat ikkunasta ruispelolle. Minäkin menin katsomaan. Siellä oli melkein kymmenpäinen peuralauma ruokailemassa. Ilmeisesti tuoreet rukiin oraat maistuivat hyvältä. Minä yritin avata ikkunaa kiljuakseni peuroille ja hätistääkseni ne pois pellolta. Kun en saanut ikkunaa auki, hakkasin lasiin, ja koko peuralauma laukkasi pakoon.

Tänään ei huvittanut lähteä edes pihalle. Istuin pirtissä, katsoin ohjelmia Yle Areenasta ja kudoin tillukkaita.

Vihdoin ryhdistäydyin ja lähdin hakemaan joriininjuurakoita kellarista. Olin syksyllä istuttanut joriinit turpeeseen, ja ne ovat talvehtineet kellarissa. Näyttivät pääosin hyväkuntoisilta. Olin kuitenkin järkyttynyt siitä, kuinka paljon niitä olikaan.

Raahasin ehkä vajaan kolmanneksen joriineista kellarista. Kellarin kiviportaat ovat korkeat ja niitä on monta. Kellari on aika syvällä. Kun sain joriinit - siis vain osan niistä - ylös, puuskutin raskaasti.

Olen näköjään mennyt talven aikana tosi huonoon kuntoon. Tuntui kuin se ihminen, joka viime suvena kasvatti kaikki nuo kymmenet joriinit, istutti, kasteli, kaivoi syksyllä maasta, istutti  ruukkuihin turpeeseen ja vei kellariin, oli joku aivan eri ihminen kuin tämä raihnainen tyyppi, joka tänään vaivalloisesti kämpi kellarista ja raahasi kaksikymmentäkaksi joriiniruukkua ja vei talon toisen pään keittiön ikkunoille. Huh. Viime suvena minun on täytyny tolla todellinen energiapakkaus, Ja nyt olen raato. Toivon mukaan joriinit ja muut kasvi ja koko muu piha saavat minut taas parempaan kuntoon.

Joriinihommani ohessa tapasin pihassa myös talon navettakissan Mustan Miinan. Ei ollut kameraa framilla, joten kuvaamatta jäi talvipyylevä Musta Miina. Tervehdimme kuitenkin oikein kunnolla ja juttelin Minnalle, vaikka lähietäisyydelle Miina ei päästä. Ei puhettakaan, että voisi silittää.

Tänään tein vielä uuden kierroksen pihassa ja löysin myös koskemattomia tulppaaninlehtiä.

Mm. aivan talon kivijalan viereen istuttamani olivat saaneet olla rauhassa.

Mitäs nämä ovat? Taitavat olla Katharine Hodgkin -kurjenmiekkoja. Ovat vuosien varrella lisääntyneet. Mutta voivatko olla niitä, kun Saaripalstalla nämä kukkivat jo aikaisemmin? Ja joutuivat peurojen suuhun! Saa nähdä, onko näillä sama kohtalo, nyt kun peurat ovat hoksanneet, että tässä pihassa on yhtä ja toista naposteltavaa.

Sisällä ilahduttaa kaksi juuri kukkimaan alkanutta kliiviaa.

Sinä joka tätä luit, huomasit varmaan, etten kirjoittanutkaan tälllä kertaa Porin murteella. Saatan tästedes tyytyä käyttämään Porin murretta vain mausteena.

Rauhan ja Ruskan kuulumiset kerron myöhemmin erikseen.



.