Moosekse näköalapaikka Nebon vuarel

ADVENTTIKALENTERI 13/24

Nebon vuarelt Jordaniast o komiat ja avarat näkymät joka suuntaa.

Täst samasest vuarest puhutaa jo Raamatusaki. Autiomaavaellukse päätteeks Jumala käskee Moosest nousemaa Nebo vuarel. "Niin, sinä saat katsella sitä maata matkan päästä, mutta sinne sinä et pääse, siihen maahan, jonka minä annan israelilaisille", sannoo Jumala. Ja sit Mooses kualee Nebo vuarel tuntemattomaa paikkaa ja Israeli kansa jatkaa kohti luvattuu maat.

Muistopatsas kunnioittaa Nebo vuare lakkee kristinusko pyhän paikkan ja Moosekse muistopaikkan. Ja on Mooses kyl tärkee henkilö islamilaisil ja juutalaisilleki.

Vuarel o opaslaatta näyttämäs suuntaa, misä päi on se luvattu maa, jota Mooses katteli, ja kui mont kilometrii o mihenki paikkaa.

Ko mee olis pitäny kattel sin sammaa suuntaa, Kualleemere pääl oli just paksu sumupilvi. Ei näkyny paljo mittää. Sit alko vähitelle hiukka selkenemmää ja näki jottai maisemaaki mutttei kovi hyvi.

Mitäs mää tääl ny oikee näjenkää, mää ole kauheesti funteerannu viäl jälkeepäinki. Sumust on tua opaslaata takan. Rakettei präiskitää ja pommei räjäytettää. Tää o varmasti yks mailma levottomampii, riitasempii ja vaarallisempii paikkoi. Silt ainaki Suamest päi katteltun o näyttäny. Oli aika ajoi aika suuri epävarmuus, toteutuuko koko matka ja voiko tän lainka matkustaa.

No, paika pääl Israelis näyttäs ihan toisemmoiselt, siäl misä turistit liikkuu. Kaikki toimii tehokkaasti, hyvi ja luatettavasti. Ihan normaalii elämää täälläki päi mailmaa eletää, kaikest hualimati. Miksei Suames koskaa kerrot siit, mikä o normaalii, rauhallist, kaunist ja ystävällist?

Mut kyl tää kauhee ristiriitane maa o. Mun o vaikeet hahmottaa edes sitä, ketä ne palestiinalaiset oikee on. Ja arabit. Kaikki palestiinalaiset o arabei muttei kaikki arabit ol palestiinalaisii. Eikä muhamettilaisiikaa. Esim. Beetlehemis o vanhastas ollu iso kristittyje arabie yhteisö. Hee olos siäl o tullu ahtaaks, hee o annettu ymmärtää, ettei ol oikee toivottui. Sen tähde Beetlehemi kristittyi arabei o muuttanu pois ja heit o ennää 15 % Beetlehemi asukkaist. Näil kristityil arabeil o yleensä kuulemma aika vahva palestiinalaisidentiteetti. (Jos ny mittää voi yleistää.)

Palestiinalaisii o joka pual. Heit assuu juutalaisten joukos Tiberiakses ja Tel Avivis, he puhhuu yhtläi hepreaa ko arabiaaki. He käy normaalisti töis ja o tavallissii ja rauhallise ja ystävällise näkösii ihmisii. Sit Israelis o arabikaupunkei, yks o ainaki Nasaret. Sit siäl Nasareits assuu kyl erikses juutalaisiiki.

Ja sit o viäl ne palestiinalaishallinno alueet, Länsiranta ja Gaza. Gazas hallittee Hamas ja Länsirannal Fatah ja PLO. Ja mikäs se Hisbollah sit oikee mahtaa ol? On A-, B- ja C-alueet. Israel o Länsiranna vallottanu 1967 sodas Jordanialt, muttei se Länsiranta ol Jordania ja Israeli väline ristiriita. Se o Israeli ja Palestiina ristiriita. Ei mu tiätääkseni Jordanial ol mittää vaatimuksii Länsirannast. Jordaniasaki o ollu jonkuasteine palestiinalaisongelma.

Hamas heristää nyrkkiis ja ampuu raketeit Gazast eikä tunnust Israeli valtio olemassaolloo. Jos Israeli valtio o kumminki omast miälestäs olemas, ei tähä ristiriitaa ol näköpiiris mittää ratkasuu. Israel ampuu takasi. Fatah ja PLO o suapeempii Israeli valtioo kohtaa.

Varsinaisii israelilaisiiki o montaa lai. On juutalaisii, on arabei (kai heki israelilaisii o jos he kerra o Israeli kansalaisii), on beduiinei (vai onk he israelilaisii?), on druusei.

Juutalaiste joukos o ortodoksijuutalaisii, jokka kulkee musta hattu pääs otsakiahkuroisas. On tavallissii juutalaisii, on ateistisii juutalaisii, on messiinaanisiiki juutalaisii. Näit kylläki o vaa reilu promille juutalaisväestöst. Mialuummi he tykkää ol messiaanisii juutalaisii tai Jeesuksee uskovii juutalaisii mut ei kristittyi juutalaisii. Kristinusko ei ol hyväs huudos juutalaiste keskuudes. On Euroopast, Yhdysvalloist, Venäjält, Etiopiast tulleit juutalaisii.

Druusit o oma lukus, ja heilläki o oma uskontos.

Nii ja sit o ne siirtokunnat, joit Israelilaiset rakentaa ja saa vihat päälles. Siis rakentamal niit kaivaa verta omast nokastas. Mm. siirtokunnat kuluttaa vesivaroi ja palestiinalaiset jää vähemmäl. Jokku palestiinalaiset kylläki käy töis siirtokunnis.

Kyl o monimutkast. Vaik mää oli täl matkal, en tullu hulluu hurskaammaks, hämärämmäks vaa meni mun käsitykseni. En ymmär, en ossaa ottaa kantaa palestiinalaiste tai israelilaiste kysymyksii. Ei silti, en ymmär edes sitä, mitä ne kysymykset loppui lopuks oikee o.

Pilvet alkaa väistymää näköalapaika edest. Siäl se luvattu maa häämöttää. Kovi kauniilt näyttää. Paljo o jylhää autiomaataki. Kaunist on. Kaunist o. Vaik onki mailma vaarallisempii paikkoi.

Tuntuu kyl tua noi ni vähä vaaralliselt ottaa puhheeks näi vaikeit kysymyksii ja ristiriitoi ko en niit oikee ymmärräkkää. Mu juttuni perustuu toise käde tiatoihi. Ja viäl tämmesel porinatyylil. Vähä niinko naureskelisi vakavil asioil.

Hiljattai löysi pari maltillist ja tasapualist kirjoitus Israelist ja Palestiinast:
Israel ja Palestiina - kenen maa?
Israelin siirtokuntapolitiikka puhuttaa 

Beetlehemi joulupukki

JOULUKALENTERI 1/24

Tämä matkakertomus eli joulukalenteri alkaa matkani viimisest päiväst, Beetlehemist. Se on Palestiina itsehallintoaluee pual Länsirannal ja meenki piti varustautuu passeil silt varalt, et linjuri pysätettäs ja tulis passitarkastus. Israeli juutalaisil ei ol menemist Palestiina pual, mut mee bussimme kuljettaja oli arabi ni ei tarvinnu vahettaa kuskii eikä linjurii keske retke. 

Tuntu vaikeelt täsä uskontoje padas Israelis ja Palestiinas sulattaa issoo kiiltokuvajoulupukkii, joka ensimmäisen oli vastas Palestiina linja-autoasemal. Linjurimme parkkeeras sin siks aikaa ko me matkailijat käytii tutustumas Jeesukse syntymäkirkkoo. Kaduil oli viritetty jouluvaloi, ja joulupukkei ja -koristuksii näky muallaki katuje varsil.

Vastapäät kirko aukioo oli muslimie moskeija ja kuulu äänekkäät rukoushuudot. 

Moskeija juures toril arabipojat paisti maissitähkii tiriseväs rasvas ja kauppas näit ohikulkijoil.

Kadu varrel kaupattii matkamuistoi, mm. oliivipuust tehtyi seimiasetelmii ja korui. Liki lnja-autoasemaa oli Pyhän perheen hotelli. Kristinusko o selvästi tärkee matkailuvaltti. 

Israeli väkimäärä karkeesti o 8 miljoonaa. Palestiina (Gaza ja Länsiranna) väkimäärä o melkei 4 miljoonaa. Piänel alueel assuu iso väkimäärä.

Israeli väkimääräst liki 80 % o syntyperältäs juutalaisii, liki 19 % arabei ja muitte (mm. druusie) määrä o piäni. Väkimääräst uskonnoltas juutalaisii o n. 76 %, muslimei n. 16 % ja kristittyi n. 2 %. Nämä luvut, vähä sinneppäi, o hajettu Wikipediast. Matka aikan tuli nii valtava tiatotulva, et nummerot, väkimäärät, prosentit, vuasluvut, paikannimet, historialliset tiadot ja monet muut faktat meni toisest korvast sisäl ja toisest ulos. 

Joku mee matkallamme laski, et Isrraeli juutalaisist olis kristittyi ainoastas reilu promille. Se oli minul aika yllättävä luku. Wikipedias kerrotaa, et Israeli arabeist 9 % olis kristittyi. Naapurimaa Jordania asukkaist 6 % mee jordananialaise oppaamme mukkaa o kristittyi. 

Niinko jo sanoi, kaikki nämä luvut o vähä sinneppäi ja niis voi ol kyl virheitäki. 

JK. Tämäki keitos tuntuu vähä hassult, yhdistää kolme asiaa: Pori murre, adventtikalenteri ja Lähi-idä matkakertomus. 

Väitös

Viime perjantain ja lauvvantain mul oli pikakäynti Joensuuhu. Perjantain oli mu enttise esimiäheni väitöstilaisuus Itä-Suame yliopistos. En ol enne elämässäni ollu tohtoriväitöstilaisuudes enkä karonkas. Ne oli hyvi vaikuttavvii ja kohottavvii tilaisuuksii.

Kuva väitöstilaisuudest. Väittelijä seisoo ja pittää lectio praecursoria -luentoo enne varsinaist väittelyy, ja opponentti ja kustos istuu. Ja yleisö kuulustellee.

Tämä väitöskirja painaa liki kilo. Siin o 524 sivvuu ja 1634 alaviitet.

Erityiseks mun suhteeni tähä kirjaa ja väitöstilaisuutee tekkee mm., et mää ole kirja taittanu ja kanne sil suunnitellu. Mää huakasi helpotuksest ko opponentti sano väitökse lopus et kirja teknist toteutust ei ol moittimine ja kansiki o "ihan nätti". Mul oli semmone pelko et jos mul o sattunu joku paha mistaaki, ko kova kiiru tuli ja aika loppu keske. Piänii mistaakei ole kyl jo itteki huamannu ja neki harmittaa.

Kirja käsittellee norjalaise pastori, ajattelija ja kirjottaja Olav Valen-Sendstadi teologiaa. Hän eli 1904-1963. Tält norjalaiselt o 1970-luvult alkai ilmestyny aika monta kirjaa suamekski, siis häne kualemas jälkee.

Olav Valen-Sendstadi suamennetut kirjat oli minul nuaren opiskelijan tärkeit oma mailmakatsomukse rakennusaineit. Eikä pelkästäs minul, luule et aika monel sama ikkäisel samoihi aikoihi. Niit kirjoi levitettii erityisesti opiskelijoil viidennee herätysliikkee piiris. Väitöstilaisuude kuulustelijoitte joukos oliki monia ikätovereit. Junas paluumatkal joku taisi sannooki, et tämä oli niinko 1970-lukulaiste luakkakokous. Minul oli tunne, et yks ympyrä mu elämässäni sulkeutu. Sen tähde oli hauskaa ja tärkeet ol mukan hankkees ja saad etuoikeus taittaa tämä kirja.

Väittelijä kertoo esipuhhees, et väitöskirja tekemine kesti yht kauvva ko aikoinas Israeli kansa autiomaavellus Egyptist Israelii, neljäkymment vuat. Hän alotti tämä kauvvat ajat takasi töis ollessas ja teki loppuu eläkeläisen. Tyä ohes hän ei pystyny väitöskirjaa riittävästi keskittymmää eikä valmiiks saamaa.

Samasen perjantai-iltan Joensuus oli juhlalline karonkka, jonka väittelijä järjestää vastaväittelijä kunniaks. Täsä kuvas kauniisti katettu illallispöytä vartoo karonkkaviarait. Karonkas oli herkulliset alku- ja pääruuvvaat, jälkiruaka ja kahvi. Puhheit pidettii puali ja toisi. Määki sai valistust vast pari tuntii aikasemmi, et ko tohtori karonkkapuhheessas mainittee nimelt henkilöit, joit hän kiittää, ni näil o velvollisuus kaikkie vastat samas järjestykses ko hee o mainittu. Mul oli syyt eppäil, et minukki mainitaa. Ja ko mainittii, oli varautunu, vaik puhheeni oliki lyhyt ja valmistelematon.

Mää oli aikasemmi ajatellu, ekko kerra elämässäni saa kutsu tämmesee juhlaa, ni kyl tarttee men, Joensuuhu astikka. Miäheni ei tullu, ni mää meni yksi.

Sit vast myähemmi hoksasi, et ei sitä tiä, on mul noit sisarte lapsii, ykski A. joka juur o päässy tutkimaa jottai muinaisliskoje luita. Sikko hän muutama vuade peräst väittelee, ni kyl mää ainaki sitä väitöst mene kuulustelemaa.

Ristiaallokos räpiköittemist

Tämä Kirsti Ellilä kirja Ristiaallokkoa mää ole saanu postis jo elokuus. Tarkotus o ollu, et mää kirjottasi täst kirjast plokissani. Innoissani mää heti luinki kirja ko se tuli mul. Se oli mukava lukkee, mum miälestäni oikee tervetullu kevennys naispappeuskeskustelluu. Ainaki mää oti tämä ja ne kaks aikasempaaki kirkkotrilogia kirjaa kaivattun kevennyksen.

Tarkotukseni ei ol ollu vaijjet kirjaa kualiaaks, vaik tämä kirja o ollu mul jo kolme kuukaut enkä ol siit hiiskahtanu. Mul vaa tämä koko kirko naispappeuskeskustelu o nii traumaattine asia, et o vaikee kirjottaa mittää. Varsinki ko mul ei oikee ommaa kantaa ol, eikä ol koskaa ollukkaa. Ja varsinki viäl aihepiirii hiukka sopimattomal ja luantumattomal Pori murteel.

Tai no, on mul ehkä aikasemmi ollu selvempi kanta ko nyte. Mää oli emotionaalisesti tottunu siihe, et miähet o pappei, enkä mää kaivannu siihe asiaa mittää muutost. Sentähde mää kannati miäspappeut. Mua itteeni ei sais papiks kirveelläkkää, ei ol kutsumust.

Mul ei tee yhtää tiukkaa eikä ol vaikeet ol tekemisis ja jokapäiväses yhteistyäs niisanottuje naispappeude vastustajie kans. Ole sentää jo yli 30 vuat ollu tyäs yhdes ns. kirkollises järjestös (Suomen Raamattuopistos), jos näit hyväkkäit on. Päivasto, mu sympatiani o hee pualellas. Heitäki o tiätysti monellaisii, niinko yleensä ihmisii. Kirkos ja muallaki he täl hetkel o päähääpotkittuje joukos. Järjestöpappein näil o varmasti helpompaa. Varmaa silloko naisppeudest päätettii 1986, ajateltii, et naispappeude vastustamine o vanhenevvai änkyröitte ja jäärie asenne, joka haihtuu sitä mukkaa ko nämä jäärät jää eläkkeel.

Nyte sit näyttää silt, et monet vanhat ns. jäärät o kumminki joustavii ja ymmärtäväisii ihmisii, vaikkei he nii innostunneit naispappeudest oliskaa. Sitä paitsi totta o, et he o jo jääny tai ainaki o kohtpualii jäämäs eläkkeel.

Mut kuka olis osannu arvat, et viäl 25 vuode pääst naisppappeude hyväksymisest olis noussu uusii teologia opiskelijoitte sukupolvii, jokka vastustaa naispappeut. Millai nuaret innokkaat juur valmistunneet teologia maisterit voi ol nii tiukkoi ja mustavalkosii, ettei he men edes vihityttämää ittees papiks yhdes naispappie kans? Eikä he kaikki miähii ol, on naisteologejaki, jokka ei tahdo pappisvihkimyst. Mihe nämä teologit pannaa? Kuka hee tyällistää? Kirko virkaa näil nuaril miähil ja naisil ei ol pääsyy.

Vuaskymmie varrel ole tuntenu nii monia kunnioitettavii ja fiksui naispappeude vastustajjii, et mää kunnioita hee kantaaski. Minnuu ei hee katsomukses häiritte. Jos he itte sannoo, et naiste ja miäste pappeus ei ol heil tasa-arvokysymys, mää usko hee sannaas. Mut ulkopualt asia nähdää väevänkäl tasa-arvokysymyksen.

Mut mää ole löperö ja lepsu ihmine. Em mää vastust naispappei enkä naispappeuttakaa. Mää mene ihan miälelläni jumalanpalveluksee, jota pittää naispappi. En jaks vastustaa. Päivasto ole nähny joitai naispappei joist o tullu ajatus, et tua naine o tos tehtäväs omal paikallas.

Täl viikol Helsinki Sanomat kerto, et Vantaa seurakunnat o päättäny vähentää ja vähitelle lopettaa tukes viidel kirko virallisel lähetysjärjestöl näitte näkemyste tähde. Se ahdistaa minnuu ihan kauheesti, vaikkei mun tyäyhteisöni sattunu just noitte järjestöje joukos olemaa. Sammaa sakkii me kuulutaa kumminki. Eikä ainakaa mu tyämaani ol ennenkää kirko rahois kiäriskelly. Päivastoi, konkurssi partaal ja uusie haasteitte keskel o toimittu yli 70 vuat.

Mun nähdäkseni mu tyäyhteisöni - ja varmaa monet muutki kirko järjestöt - o dynaamiste ja monilahjakkaitte ja monitaitoste ihmiste yhteisö. Mee tyäporukois nauretaa paljo. Meil o ussei aika lystiiki, vaikkei uskois, ainakaa jos o Helsinki Sanomii uskomist. Täs järjestös o ollu isoi kriisejäki mut onneks ei täl hetkel, ne kriisit tullee enämpi ulkopualt. Järjestötyäs ei pärjää joustamattomat ihmiset. Heil tullee liika vaikeet. Ihmiste täytyy ol valmiit muutoksii, yllätyksii, pettymyksii ja ainaisee rahapuutteesee ja siihe, et joutuu tekemää montaa lai hommaa. Mul o käsitys, et näis järjestöis viihtyy originellitki, individualistit ja hassut taiteilijaluanteet. Tyäilmapiirii kuuluu aika suuri vapaus ja keskinäine luattamus.

Nämä järjestöt ja niitte kannattajt o vuaskymmenie saatos edustanu ihan tavallissii kristittyi ja uskovaisii ihmisii. He ei ol kauheesti muuttunu, eikä ainakaa ahdasmiälisempää suuntaa. He o ollu ahkerii kirkoskävijöit, seurakunta-aktiivei ja ulkolähetystyä tukijoit. Mut muu yhteiskunta - ja kirkko - o muuttunu nii jyrkästi, et se muuttunee mailma silmis he o muuttunu vähitelle konservatiiveiks, ahdasmiälisiks, fundamentalisteiks ja vihdoviime äärifuntamentalisteiks. Kai koht, jos he avvaa suus, heit syytetää vihapuhheist. Tai annetaa heil sakkoi ja pannaa vankilaa.

Täsä sitä ny sit ollaa: äärifundamentalistit ja suvaitsevaiset vastakkai. Jos o pakko valit, mää mialuummi hiljaa valitte ne äärifundamentalistit ja tapani mukkaa pidä suuni kiinni. Mut onko pakko kärjistää näi kauheesti? Ei läheskää kaikki naispapit tai konservatiivit tahtos kärjistää. Monet naispapit mun tiätääkseni pystyy hyvi tulemaa toimee näitte änkyräi kans ja änkyrät naisppie kans. Ymmärryst on kyl olemas siäl ja tääl ja joka pual. Luulem mää.

Mut tämä kirko kärjistyny asetelma tekkee mu vähä niinko rammaks. Em mää pysty kirjottammaa mistää naispapeudest enkä muistakaa vaikeist asioist. Vaik ny jo vähä kirjotinki.

Mut sit takasi varsinaisee asiaa.

Oikee miälelläni lui Kirsi Ellilä kirkkotrilogia, viimitteeks ny tämä Ristiaallokkoa. Siin pohdiskellaa miäspappeut, naispappeut ja yleensäki pappeut. Ja tiätysti paljo muitaki asioit. Kirja kertoo Auliksest, papist, jonka vaimo joutu kriisii ja vasto Aulikse tahtoo otti pappisvihkimykse ja avioero. Aulis sairastuu äänisairautee, joka vaikeuttaa puhumist tai jopa estää sen. Aulis o kirkkotrilogia kahdes ensimmäises kirjas esiintyny periaattee miähen, jol o selvät pasmat asiaa ko asiaa. Täs kirjas, josa kerrotaa elämäst ja tapahtumist Aulikse omast näkökulmast, tuntuu, niinko pudottais hyllyvää suahoo, josa mikkää ei ole selvää eikä helppoo ja kaikki pasmat o sekasi. Siäl suas Aulis yrittää selvit murrosikäste lastes ja koiras kans päivä kerrallas. Ko hän o menettäny äänes, oikeastas hän o menettäny pappeuteski. Ja siin sivus mennee itseluattamus. Kuka hänt ennää jaksaa kuulustel, ei kukkaa hänt ot vakavasti, hän ajattellee.

Kirja lopus o kohtaus perhee koirast. Koira, nimeltäs Apatia, lopettaa syämise ja sairastuu henkevaarallisesti, ko o syäny rotamyrkkyy. Ko koira henki o vaakalaudal, Aulis oivaltaa siit koirast yhde asia: "Koira oli aina hyväksynyt hänet sellaisenaan." Koira sairastaa eteises ja Aulis valvoo koira viäres ja vartoo, alkaako toipumise merkit. Loppui lopuks uni voittaa ja hän nukahtaa. Hän herrää ja koira peti o tyhjä.

"Aulis lähti etsimään koiraa. Hän sytytti keittiöön valot, ja koira oli siellä, istui hellan edessä ja tuijotti alakuloisena tyhjää ruokakuppia. - Onko sinun nälkä? Aulis kysyi. Koira käänsi päätään ja heilautti häntäänsä..."

Koira oli alkanu parantuu. Aulis herätti koko perhee. Oli jouluaamu. He seiso hämäräs keittiös, jouluvalot tuikki ikkunal, ja he katteli aterioivaa koiraa. Auliksest tuntu, et tämä onnellise hetke hän muistas elämäs loppuu saakka.

Ny mää meni paljastammaa kirja onnellise lopu. Kaikkii vaikeit ristiriitoi ei ratkastu. Räpiköittemine ristiaallokos varmaa Auliksenki elämäs jatkuu. Mut vanha koira ainaki parantu. Aulis oli onnelline siit. Koira, Apatia, oli ain yht riamukkaasti huiskuttanu häl häntääs ja toivottanu häne tervetulleeks kottii, sillonki ko hän ei ollu siit itte yhtää välittäny. Eikä koira pualestas yhtää välittäny, pystykö Aulis pitämää hyvvii saarnoi selkeel äänel vai pihisemmää ja kähisemmää. Koira välitti hänest.

Asiast toisee. Yhdest kirko konservatiivist, Osmo Tiililäst, joka oli dogmatiika professorin Helsinki yliopistos, kerrotaa hauskast anekdoottii. Tiä sit, onko totta vai ei. Tiililäl oli koira, jonka kans hän harrasti mettäl käymist. Koira oli hänel läheine ja tärkee. Joskus pari opiskelijaa oli käyny häne tykönäs häne kotonas suullises tentis. Jälkeepäi Tiililä oli kuulemma kommentoinu opiskelijoitte tenttimenestyst: "Toine taputti ja toine reputti."

Pyhämiästepäivä

Eilä oli pyhämiästepäivä (pyhäinmiestenpäivä), niinko enne vanhaa sanottii. Meil oli hijaiselloo koton. Mun oikee silmäni lepäs täs kukkakimpus, joka juhlisti mee olohuanet, valkoses krysanteemis ja syreenioksas. Mu miälestäni kaunis kimppu ja soppii päivä luanteesee. Vast tänäpä mennää sytyttämmää kynttilä edesmenneitte muistol.

Me ollaa toistaseks pysytty erillämme Halloween-meininkist. Aika liki Halloween kyl eilä jo kävi, ko yläkerra lapsperhees oli kekkerit. He oli viaratas varte koristellu koko porraskäytävä mustil lepakoil, ja ulko-ovel oli hämähäkkikuvioisii ilmapalloi.

Ei hee juhlat meit häirinny. Me oltii omas olossamme ja hissuteltii koton ja viätettii rauhallist pyhäinpäivää.

Hyvvää viikovaihtee jatkoo teil kaikil, jokka satutte poikkeemaa!

Eetu Salini patsas

Täs kuvas o Eetu Salini patsas Poris Itäpuisto pääs. Minul tämä patsas o jääny miälee niist ajoist ko mee perhe asu Yyteris ja me mukulat tultii äiti kans joskus Mäntyluado linjapiilil Porrii. Ei sunkaa Poris sillo joka päivä trampattu, eikä joka viikkokaa. Ain ko tultii, äiti oli koonnu klapul asjoit, mitä vois samal kerttaa toimittaa. Häne tartti käyd Satakunna Säästöpankis ja hallis ja toril ja misä millostenki. Ko meit oli kaks tai sit jo kolmeki flikkaa, joist kaikist nuarempi oli ehkä vast kahde tai kolme vuade vanha, välistäi äiti jätti mee sin Itäpuistoo penkil istumaa. Häne oli helpompi trumffat asjoillas ko et olis kuljettanu kaht tai kolmee mukulaa kansas. Ja sit hän piti kovat kloosut, et mihenkää ette sit täst lähde menemää ettekä kenenkää mukkaa saa men vaik pyydettäis. Ja jos viaraat ihmiset tarjoo jottai, ei saa ottaa. Eikä autotiäl saa juast. Mää oli vanhempi ko pikkusiskoni ja mun oli määrä pittää vaarii piänemmist.

Äiti ussei osti meil jäätälötiku taik -töttärö. Ja me jäätii puistopenkil kahdestas tai kolmestas istumaa ja nualeskelemaa jäätälöömme ja vartoomaa äitii. Kyl meil lupa oli tiätysti siin penki ympäril kävelläkki, kunnei minkää kauvvas lähdetty. Ussei se paikka mis me istuttii, oli lähel Eetu Salini patsast. Em mää kyl sillo edes tiätäny, et se patsaa nimi oli Eetu Salin. Eikä se nimi mul mittää olis sanonu, puhumattakaa, et mää olsi sillo tiätäny jottai häne aatteestas tai häne juamatavoistas. Enkä edes muist et minnuu olis näis asjois lapsen kovi valistettu.

Minul se patsas oli kauhee puhutteleva. Iso miäs o kykistyny allaas – ihan samal tasol ko laps. Ja hän joi vet omist kouristas. Em mää siin patsaas mittää muut nähny. Enkä viäläkä näje, ko se lapsuude miälikuva o vahvempi ko myähäsemmät miälikuvat ja vaikutteet. Voi ol, et mää oti turvani siit patsaast, se iso miäs näytti turvalliselt piäne flika silmis. Semmossii turvallissii isoje miäste kuulus ollakki, vaikkei ne ain ol. Sil patsaal ei ol mittää korkeet jalustaakaa, niinko ussei patsaat o jossai korkeel, niät niit täytyy ainaki laste kattel pää kenos ylspäi.

Nyte mää luji netist jottai keskustelluu, mitä oli käyty Eetu Salini patsaast ja sen saneeraamisest ja kui paljo o kulunu verorahoi patsaa ympärystänki pelkkää kivetyksee. Joku sano et koko patsas olis voitu poistaa, juato radikaali kommunisti patsas. No, nämä radikaalit ja muut sanat o semmosii leimoi, joit ulkoopäi lyädää, mut sisältpäi he o vaa ihmisii.

Minu taas o käyny miälesäni harmi siit, et nykypäivän sihe patsaa viäree kukkaa äiti ei voi lastes kans istuu eikä ainakaa voi jättää lapsiis sihe vartoomaa, ko se patsas o ympäröity autotiäl. Se paikka ei ol ennää turvalline. Eikä taid suvisi siin puistopenkkii ennää ollakkaa. Ei kukkaa mukula voi ennää siin puistopenkilt omalt tasoltas kattel sitä patsast.

Mää oli hämmästyny siit, ko luji, et tämä Aimo Tukiaise tekemä Eetu Salini patsas o paljastettu "vast" suvel 1955. Mää oli kuvitellu, et se o ollu ain Poris.

Yriti ottaa valokuvvaa patsaast. Vähä vaikeet oli, ko patsas oli aikamoise hanke keskel eikä päässy tarpeeks liki semmosest suunnast, jost olis tullu parempi kuva. Tähä vuadeaikaa täl miähel o lunta kummasaki kouras.

Täsä o toine kuva samast patsaast, otettu hämäräs.

Astiat täytee puuroo!

JOULUKALENTERI 11/24

Joulu on taas, joulu on taas,

astiat täynnä puuroo.

Joulu on taas, joulu on taas,

astiat täynnä puuroo.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa

vatsansa täyteen puuroo.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa

vatsansa täyteen puuroo.










Nyte aukes jo yhdestoist kalenteriluuku. Siält tuli puurolaulu ja Esko syämäs puuroo suaraa kattilast Tohmajärve mökis joulun 2006.

Nyte ko mää ole oikee syventyny näitte jouluviisuje sanoihi, minul o alkanu jouluhuimaus – vaik o vast yhdestoist päivä. Joululauluje sfäärit alkaa kiärtämää pääs samal ko sanat ja sävelet soimaa. Tuntuu et tämä joulu o merkilline saareke, mihe o ripustettu vaik minkälaisii hahmoi ja otuksii ja ajatuksii ja tunteit ja mailmakatsomuksii.

Synti suuri surkia nyt särki taivahan, ja sydämeeni joulun teen. Me käymme joulun viattohon niin maisin miättehin, ja on armain ja kallein mul ain Suamenmaa. Kautta avaruuksien kaikuu laulu riamuinen, syttyi siunattu joulutähti, kilisee kilisee kulkunen helkkyen välkkyen, ja ympärillä lapsukaiset laulelevat sulosti.

Seimen laps ja paimenet ja enkelit, tonttu-ukot, petteripunakuanot, joulupukki vanha ukki, mirrit ja murrit, nisset ja nasset ja pimpelipompelit, puput ja nallet ja hiirulaiset vilistää kaikki mu silmisäni yhteist piirileikkii.

Jouluu liittyy haikeus, kaipaus ja koti-ikävä, riamu ja ilo, kiiru ja lepo, herkuttelu ja mahtaava olo ja omastas antamine ja hyvä tahto kaikkii ihmisii kohtaa. Ja seki, et en etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan. Mut kyl mää silti lahjoi miälelläni vastaaota. Jouluu varrotaa tulevaks, lapsoset vartoo joulupukkii ja lahjoi, ja samal muistellaa ihanii lapsuudenjoului.

Pääsky pitkän on matkan päässä, ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain, vaiennut vaikerrus on vankilan, oi murheita muistaa ken vois laulajan, varpunen pianoinen syänyt on kesäeinehen, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa. On hanket korkeat niatokset – ja onkos tullut kesä nyt talven keskelle ja laitetaankos pesä nyt pikkulinnuille? 

Enkeli taivaan lausu, et Herramme Kristus teille nyt on tänään teille syntynyt. Tonttu-ukot hyppii ja julistaa riamun raikkahint aikaa:  "Hetken kestää elämää, sekin synkkää ja ikävää!" Sympaattine tonttu miättii haikeesti ainaista ongelmata, ommaa tonttuidentiteettiis ja sitä, mist ihmiset tullee ja mihe he mennee. Ja porsaita äidin oomme kaikki, oomme kaikki, oomme kaikki.

Jouluevankeliumi julistaa ansaitsematoint armoo ja anteeksantamust ja ilosanomaa kaikil mailma kansoil, ja joulupukki kulkee porokyytisäs kyselemäs lapsilt onko he ollu kilttei, ni et ansaittis lahjoi. Ja uhkallaa lapsii jo suvel, et olkaas ny kiltisti taik tontut näkkee ja raportoi joulupukil ja jäätte ilma lahjoi.

On kaupallist jouluu, on harrast ja hurskast jouluu, on riamujouluu, on maalais- ja korpijouluu, on ähkyjouluu, on vaihtoehtost jouluu, on karkujouluu (toiset mennee jouluu karkuu ulkomail).

Ja kaikki tämä kuplii haikeesti tuaksuvaises ja harmoonises keitokses ja lämpimäs joulutunnelmas ja sitä yhteist joulupuuroo lusikoidaa piiripyärii sulas sovus. Jouluu liittyyki sopu ja rauha. Maas rauha ja ihmisil hyvä tahto. Sopu sallii. Sopu sijjaa antaa. Joululaulut soi. Joulurauha julistust Suame Turruust mää ainaki ain kuulustele, se o tärkee osa mu jouluuni.

Saa ny nähd pysynkö mää ennää pystösäkkää sihe astikka, ko kaikki joululuukut o avattu. Vai ruppeeko päät valla pahastinki viiraamaa. Joku jo sanoki mul et mul tullee varmaa böönaut enneko mää saa tämä kalenteri loppuu. 

Santoriini henki?

Liljai pääl lentelevät pääskyt näyttää suuteleva toine toistas.

Toispäivän mää oli tämä Santoriini saare pääkaupunkis Thiras. Siäl o arkeologine museo, josa esitellää saare eteläpääst Akrotirist tehdyist kaivauksist löydettyi freskoi ja esineit. Akrotirist o kaivettu tämmöne ”kevätfreskoki”. Siin kukkie yläpualel lentelee pääskysii, jokka näyttää suuteleva toisiis. Ainaki postikorti antamie tiatoje mukkaa alkuperäst freskoo säilytettää Ateena kansallismuseos. Tämä kuva o kyl otettu mee viimeviikkose kurssi luentosali seinäst. Se o kopio siit freskost.

Mee kirjottamiskurssil puhuttii ussei ”Santoriini henkest”. Mää en hoksannu sillo ajatel enkä kyssyy, et mikä se ”Santoriini henki” o ja onko se vaa suamalaiste keksimä asja. Mut se taitaa ol kyl jottai semmost joka viä mukanas, niät tän tykkäis tul ain uudemma kerra.

Hotelli Santelliini emäntä sano, et hän o syntyperäne santoriinilaine ja häne miälestäs kaikki Santoriinil syntyneet ihmiset o ilosii ja aika onnellissii ihmisii. Heil o semmone elämäasenne. Hän oli sitä miält et täsä paikas o jottai semmost, et se antaa ihmisel myänteise ja ilose asennoitumise. Tiä sit hänt.

Mää ole koko pualtoist viikkoo funteerannu sitä, mikä olis oikee sana kuvvaamaa tämä myyttie saare kauneut. Olisko se "pelkistetty", "puhdas", "valkone", "pastelline", "mustavalkoturkoosianiliini", "karunkaunis", "satumaine", "kubistine", "myyttine"?

Tämä saari o kumminki aika vaaralline paikka. Tääl o tulivuari, joka o taas ruvennu herräilemmää. Tääl o ollu maajäristyksii ja hyäkyaaltoi. 1956 maajäristykses o tuhoutunu suurin osa koko saare rakennuksist.

Pääkaupunki Thira o rakennettu jyrkäntee eli tulivuarekraatteri reunal.

Joku tiäsi kertoo, et tääl rakastettaa kissoi sen tähde, et ne varottaa maajäristyksest. Jos maajäristys o tulos, kaikki kissat kattoo näkyvist ommii piiloihiis, vaik ihmiset ei viäl huamaa eikä tiä mittää. Kissoje kattoomisest voi tiätää, et maajäristys o tulos.

Saari o muinaisin aikoin ollu suurempi. Arvellaa et joskus 1500 eKr. o tapahtunu isoi maajäristyksii ja raivokas tulivuarepurkaus. Vuari o romahtanu merree. Vesi o höyrystyny ja räjäyttäny koko saare keskiosa melkei 30 kilometri korkeutee ilmaa. Sit viäl o tullu hyäkyaalto joka o tuhonnu lähisaarte ja manteree rannikot. Sillo o tuhoutunu Kreetanki minolaine kulttuuri. Myöhemmi näil kraaterisaaril o sit tullu kreikkalaiset, roomalaiset, arabit, venetsialaiset ja turkkilaiset. 1800-luvu vapaussodast ja Kreika itsenäistymisest astikka Santoriini o kuulunu itsenäisee Kreikkaa. (Nämät tiadot o lainattu mee viimeviikkose kurssi monisteest. Kurssi järjästäjä oli Hämeen kesäyliopisto.)

Liittyskö tämä huikaseva kauneus ja ”Santoriini henki” ihmiselämä pianuutee ja haurautee ja luanno jylhyytee? Tämä Santoriini saari o tulivuarikraatteri reuna. Pääkaupunki Fira ja Oia-nimine kylä o rakennettu jyrkäntee eli Kaldera reunal. Se o tulivuarekraatteri sisäreuna, joka mustaruskeen sukeltaa merree. Se Kaldera reunal o rikkaitte ja kuuluisie ihmiset huviloit. Prinsessa Dianaki o kuulemma viihtyny tääl.

Vai olisko se Santoriini henki vaa sitä, et o vapaus ol, tul ja men, ainaki meil lomalaisil?

Kamari kylä, jos mää tääl asu, o kraatteri vastakkaisel, merepualeisel ulkosyrjäl. Tääl o pitkä musta santaranta.




Kamari kylä santaranta ja Välimere syystyrskyt.