tiistai 24. elokuuta 2010

Mirrin kolttu se kirjava on...


Ruska-kissa alkaa jo ol fröökynä vaik ikkää o vast neljä kuukaut.



















Viime viikol mee kissapentu, joka ei ol ennää mikkää pikkune pentu, pikemminki jo neiti, täytti virallisesti neljä kuukaut. Me ei kyl fiirattu tätä nelikuukautissynttärii muute ko et mää oti täst fröökynäst taas kuvia. Niinko ota melkei joka muuki päivä.

Kuvist näkkee, et fröökynä silmät alkaa viähkeesti vihertää. Färiltäs Ruska o – niinko kuvist näkkyy – vaalee- ja tumma- ja oranssiruskee kirjava. Ruskee sävyt vaihtelee vaalee kermafärisest kuano- ja leuvva-alusest liki mustaruskeisii kylki- ja selkäkuvioihii. Ja paikka paiko Ruskas o oranssiruskeit flaimui. Kuviot o pyäreekaarevii kuvioit, ei tiikeriraakoi eikä täplii. Tämmöst kissaa sanotaa kilpikonnaruskeetabbyks. On siinäki sana! Tabby o englantii ja kilpikonna o varmaa käännös ja suaraa englannist. Tabby tarkottaa niit kuvioit ja kilpikonna punasekirjavuut (tyttö)kissois. Ja punane taas tarkottaa oranssipunaruskeet.

Ruskal o viralline hiano nimiki: Pinkkitassun Bette, mut puhuttelunimeltäs hän o Ruska. Tämä kissa o täl hetkel minul mialuine projekti. Hän o toistaseks minul sijotuskissan ja hän siirtyy minu omistukseeni vast sik ko o saanu yhdet pennut. Häne kasvattajas o viralline omistaja ja teettää häl pennut sikko hän o tarpeeks vanha ja ko sulhaspoika löytyy.

Tämmöne järjestely soppii minul oikee hyvi, ko mää tykkää kissapojist mahdottomasti ja miälelläni seuraa kissapoikuee elämää tääl kotonamme, ko semmone aika joskus koittaa. Mut jos ruppeisi itte teettämää pentui, ni vaara pyäris, et meil olis pia niinko vilkkiläs kissoi, ko mää en malttas luapuu yhdestäkkää. Enkä olis hyvä myymää niit enkä hakemaa niil uusii kotei. Ei silti, kyl mu miäheni Eskoki varmaa sanos jokuse sana – nii hyvälaitane miäs vaik hän onki – jos meil tulis vaik viis kissapentuu ja mää tahtosi pittää ne kaikki kerral. Mukko pennut o alvust astikka toise vastuul, siin o selvä peli ja se tuntuu minust turvalliselt järjästelylt.

Ruska rotu o eurooppalaine. Se o minu miälirotuni, ko mää tykkää tavallisist kissoist jokka tua miäleeni lapsuuteni kissat. Em mää oikee mistää muust rodust ol kiinnostunukkaa. Tämä rodu kanta-isät ja -emot o kaikki ollu tavallissii maatiaiskissoi, joihi ei ol sekottunu muit rotui. Rottuu o kasvatettu 1960-luvult astikka Suames ja 1940-luvult Ruattis. Tähä rottuu voidaa viäläki rekisteröittee tavallissii kotikissoi, jos ne täyttää rotupiirteet. Semmost ensimmäise polve rotukissaa sanotaa novisiks kissakasvatuspiireis.

Ruska tua mu miäleeni elävästi laulu, jota minul laulettii lapsuudessani:

Mirrin kolttu se kirjava on,
kuni maisema syksyn säällä.
Sen selkä on pellavanpehmoinen
ja silkkiä hiukan päällä...

Täst laulust ja ulkonävöstäs Ruska o nimeski saanu.

Kyl enne vanhaaki kissoi o osattu arvos pittää, vaik ne oli vappaan ulkon kulkevii maalaismirrei. Minu äitini kerto Mirri-nimisest kollikissast, joka oli hee krannies kaanaalaiste kissa. Mirri oli kova mettästäjä, laahas mettäst kottii jäneksiiki. Yäseet Mirri nukku perhee poja jalvois peito al. Mirri oli leikattu, mikä ei sihe aikaa ollu ihan tavallist. Ko äiti oli piäni flikka ja lähti Kaanaast ehtoosti kottiis, jos oli ollu siäl leikkimäs Kaanaa flika kans, Mirri joskus rupes vaanimaa hänt ja hyäkkimää häne jalkoihiis. Äiti otti Kaanaa ove edest havo turvakses ja huiski sil Mirrii pois jalvoistas. Tämä Mirri o eläny 1930-luvul, ja hänenki muistos viäl jutuis ellää, ainaki ny täsä mun jutussani. Mut mää en koskaa tullu kysyneeks äitilt, et minkä näkköine se Mirri oikee oli. Tai ei ainaka ol jääny mu muistooni. Sen muista äiti sanonee, et se oli isokokkoine ja jöölikäs kolli. Mää ole vaa kuvitellu, et se Mirri oli ruskeekirjava, ko lauluki sannoo et "Mirrin kolttu se kirjava on kuni maisema syksyn säällä". Mut kuka tiätää vaik se Kaanaa kissa oliski ollu yksfärine harmaa?

Se laulu sanat jatkuu:

Siinä se kykkivi kynnyksellä
ja kehrävi langan päitä.
Niistä ma ompelen hienon hilkan,
keijunen viettää häitä.

Hiiren otti se eineeksensä
ja metsähän hiljaa hiipi.
Siellä se telmi ja teuhasi niin,
ja sen suus oli peipon siipi.

Kuules, Mirri, sen peiponpojat
nyt kulkevat mieron mailla.
Tyhjä on tikka ja köyhä on kerttu
ja pulmunen penniä vailla.

Minu lapsemiälessäni tämä laulu o kertonu juur siit Kaanaa Mirrist, samast, jost minul muutenki kerrottii. Se Mirri istu Kaanaa talo kynnyksel ja lähti Kaanaa mettää, josa se telmi ja teuhas ja otti peippose kii. Se laulu oli surulline mut silti mää tykkäsi kuulustel sitä. Kaks ihmist mu muistooni osas sitä laulaa, Kaanaa Aune ja mee äiti. 

Tämäki tänä vuan syntyny piäni mirri o kirjavakolttune – ja silmist näyttää
tuleva oikee kaunii vihriäiset. Tämä mirri metsästää korkeintas kärpäsii
kerrostalo pihas silloko hän pääsee ulloos naru pääs. Ja sisäl teuhaa
leikkihiirie ja pehmoleluje kans.

4 kommenttia:

  1. Löysin tälläisen runon ja minusta se on hieno vaikka lopussa se kyllä menee vähän sfääreihin. Ajattelin sen lisätä tähän kissapostauksen loppuun kun tässä on kyllä paljon sellaista mikä on niin hyvin oivallettua kissasta!

    Oodi kissalle
    ”Eläimistä tuli susia,
    millä liikaa häntää,
    millä iso murheellinen pää.
    Vähän vähältä ne alkoivat sopeutua,
    kävivät maisemaan taloksi,
    saivät täpliä, somistuivat,
    joku lensi.

    Kissa, kissa yksin ilmaantui valmiina
    ja ylpeänä: se oli heti syntyään täydellinen,
    kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi.
    Ihminen haluaisi olla kala tai lintu,
    käärme saisi mielellään siivet,
    koira on pelkkä vikaan mennyt leijona,
    insinööri soisi olevansa runoilija
    kärpänen kokee lentävänsä
    kuin pääskynen, runoilija
    yrittää matkia kärpästä,
    mutta kissa haluaa olla vain kissa
    ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin,
    harmaasta aavistuksesta elävään
    hiireen, yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

    Ei ole sen veroista ykseyttä, ei kuu eikä kukka
    ole rakennettu niin hyvin:
    se on niin yksi kappale
    kuin aurinko tai topaasi
    ja sen joustava ääriviiva
    on siro ja luja kuin laivan keula.
    Sen keltaisista silmistä
    jää yksi ainut viiru johon lentävät yön kolikot.

    Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa,
    isänmaaton valloittaja, salongin pieni tiikeri,
    eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani,
    sinä komennat myrskyssä rakkauden tuulta
    kun liikut ja painat maata vasten
    neljä herkkää jalkaa, nuuhkit,
    epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään,
    sillä kaikki on saastaista
    kissan tahrattomalle käpälälle.

    Oi huoneiston joutilas peto, yön röyhkeä käpälänjälki,
    laiska, jäntevä ja etäinen,
    syöverinsyvä kolli, asumusten salainen poliisi,
    jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki,
    varmaankaan et ole lajina arvoitus,
    kaiketi et ole mysteerio, kaikki sinut tuntevat; kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen,
    kaiketi kaikki luulevat niin, kaikki luulevat olevansa
    kissansa isäntiä, omistajia, kissan enoja,
    kavereita, virkaveljiä, oppilaita tai ystäviä.

    Minä en. Minä luulen toisin. Minä en tunne kissaa.
    Minulle on tuttua monenmoinen,
    elämä ja sen arkipelaagi,
    meri ja kaupungin laskemattomuus,
    kasvitiede, naiset ja niiden kummat salat,
    matematiikan kertotaulut ja miinukset,
    maan vulkaaniset suppilot,
    palokuntalaisten palkitsematon hyvyys,
    pappien sinertävä atavismi,
    mutta kissasta minä en saa selvää.
    Minun järkeni liukastuu sen
    välinpitämättömyyteen,
    sen silmissä on kultaiset numerot.”

    Pablo Neruda

    VastaaPoista
  2. Olipas osuva runo! Jos näin vähän maallisemmin analysoisin vielä kissaa niin ajattelen näin, että ihminen on laumaeläin samoin kuin koira. Kissa ei ole laumaeläin. Siksi se ei ole riippuvainen kontaktista muihin vaan on tavallaan "itseriittoinen". Se ei myöskään ole kiinnostunut toisten mielipiteestä eikä hae vastauksia toisten katseesta vaan tietää vastaukset omassa mielessään. Siksi se on niin kiehtova ja jotenkin ylivertainen meihin laumasieluihin...

    Vaikka meidän Olli kyllä muistuttaa joissakin suhteessa koiraa. Kissat ovat yksilöitä ja myös niiden kokemukset ja historia vaikuttavat niiden käyttäytymiseen niinkuin kaikilla muillakin elävillä. Olli on yöt ulkona yksinäinen saalistaja. Päivät se lepäilee raukeana lemmikkinä ja kelpuuttaa mielellään lämpimän kyljen petikaverikseen.

    Anna

    VastaaPoista
  3. Puuttui yksi säkeistö tuosta mirrin koltusta:
    Syöjät karkoita aitastamme
    ja herjaa häijyä haukkaa
    vaan älä metsän lintuja syö
    älä peljätä peippo raukkaa

    Isäni lauloi tätä muinoin meille lapsille. Nyt lapsenlapseni pitävät tästä laulusta myös. Sitä pitää itse laulaa, ei sitä koskaan kuule muuten missään, ei radiossa eikä muuallakaan.

    Olen miettinyt, että mikähän taika tuossa laulussa piilee, kun se jäi lähtemättömästi omaan lapsen mieleeni.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista! Minäkin olen miettinyt, miksi tämä laulu oli niin vetoava. Ehkä laulun surumielisyys vetoaa samalla kuin tuttu, pehmeä ja suloinen kissa.

    VastaaPoista

Tähä voit jättää oma tervetullee puumerkkis eli kommenttis!