Voikippa

Täsä jatkuu taas sarja "vanhat tavarat ja muistot". Mee astiakaapis o vanha klasikippa. Äitini sano sitä voiastiaks. En tiä onko se ihan sitä varten aikoinas valmistettu, onko ennevanhaa ollu tämmesii voiastioit, vai onko sitä vaa äiti lapsuudekodos pidetty voiastian. Se o kaunis, koristeelline kannelline kippa.

Voikippa oli meil koton ain astiakaapis klasiovvei takan. Mun ei kyl tul miäleeni, et ikän sitä olis käytetty. Voita siin ei pidetty eikä mittää muutakaa. Se oli varjeltu muisto- ja koriste-esine.

Tämä voiastia o ollu minu hallusani jo kauvvat ajat. Äiti sen o mul joskus antanu. Hän anto ain samal kerttaa kaikil tyttäril jotaki, jako tavaroitas jo paljo enne kualemaas.

Mul o käsitys, et äiti kasvatusäiti Täti olis saanu tämä joltai sulkulaiselt viiskymmentvuatispäivänäs joulukuus 1934. Äiti o sillo ollu seittämä vanha. Yhdest häne kansakoulu piirustusvihkostas löytyy tämmene piirustus, josa hän o piirtäny tarkkaa tämä samase voikipa. Luakast en tiä, varmaa hän o ollu ainaki kolmanneel tai neljänneel luakal.

Muistot o kummallissii ja monitasosii. On piirustus, jonka äitini o lapsen piirtäny. Se piirustus o säilyny yli seittämäkymment vuat ja siin kuvattu esine viäl hiukka kauvvemma. On kippa mun astiakaapisani klasiovie takan. Äitiniki piti tätä klasiovellises astiakaapis kymmenii vuasii, mut kippaa ei oikee koskaa pidetty käytös. Enkä määkää malt enkä uskal sitä käyttää.  Tämä ei ol kultaa eikä kristallii mut tärkee ja arvokas esine, muisto kahde sukupolve edustajast  ja hee elämästäs.

Luultavasti kippa jatkaa olemassaolloos senki jälkee, ko minust o aika jättäny. 

Leppäkertu saalistus

Ruska sai kissanäyttelyst mukkaas tämmese paffitalo, kissaruakavalmistaja mainostavaraa. Paffiloorat o tunnetusti mialuisii kissoil. Täsä o viäl oviaukko ja ikkunat joist voi vaanii ja kytät, ja katto pääl, niät voi ol piilos. Ruska saalisti lempilelus paffimökkiis. Lempilelu o pehmoleppäkerttu, joka o pitkä kummilanka pääs. Kummilanka toises pääs o puuköppi. Ruska painaa ympäri huushollii koval faarttil leppäkerttu suus ja vettää peräs köppii, joka roikkuu kummilankas.

Ko leppäkerttu oli mökis, Ruska tuppas se vasemmapualeisest ikkuna-aukost ulloos. Ja täsä hän yrittää pyydystää sitä leppäkerttuu oikeepualimmaisest ikkunast sisäl.

Ei ol helppo homma saad tätä leppäkerttuu vedettyy ikkunast sisäl. Kummilanka o jo kyl osittai sisäpual mut leppäkerttu ei.

Välil täytyy koittaa vasemmapualeisestaki ikkunast... Tassu ei uletu.

No ny onnistu! Just ja just leppäkerttu mahtu. Kuvast näkkyy, et köppi o oviauko ulkopual, kummilanka on pujotettu esti toisest ikkunast ulloos ja sit toisest sisäl. Ja leppäkerttu o mökis.

Täytyy käyd viäl ovestaki tarkastamas.

Ja sit voi men maate sihe saalii viäree.

Alkaa väsyttämmää...

Vanha piironki

Vanhoje muistelemise yks muato o esineitte kattelemine. Esineisii liittyy monemmoisii muistoi ja tiatoi ja perimätiatoi, selvii ja tarkkoi ja epäselvii ja hatarii ja ristiriitasiiki. Ussei tullee miälee et tätäkä ei tullu kysyttyy tarkemmi. Tai et tästäki äiti tai isä puhu mont kerttaa, mutten pitäny sitä asjaa nii tärkeen, et olsi painanu miäleeni.

Tämä vanha tummaks petsattu ja sellakkalakattu koivune piironki o tälhetkel mee makuuhuanees, sänkyy vastapäät. Piironki on tuatu aikoinas Yyteri Kaanaasee nuarepari eli vanhempieni valkkaamaks uudeks huanekaluks. Hee ensimmäiset omat hauanekalut piänee huusholliis oli tämä piironki ja soffa, jonka käsinojie päälliset oli samallaiset tummat ja lakatut, taivutetust koivust valmistetut. Soffa oli ja eli aikas ja oli kovas käytös. Isä ja äiti nukkuki siin yli kymmene vuat. Sen vanhempani hävitti jo joskus 1970-luvul. Ostivat vihriäise nahkasoffa.

Piironki yläpual seinäs o minul rakas taulu, joka o tullu meil häälahjaks. Sihe o mu ystäväni vesifäreil maalannu mee hääkimpu.

Tämä piironki o kolheentunu ja kraapaleine, avvaimet lukuist o menny hukkaa tiäs koska. Mut piironki oli ain olemas vanhempaini huushollis. Se o lujjaa tekkoo ja aika painava. Mee huushollii  se muutti äiti kualema jälkee joskus suvel 2007. Ja mun jälkeeni ehkä joku sisarteni laps toivottavasti hualii sen taas ommaa kottiis. Sen vois viäl kunnostaaki hianoks ja kiiltäväks, ko rakenteeltas se ei ol uuttas parrein. Mut mää ole tykänny siit tämmesen kraapaleisen ja kuluneen.

Piironki pääl o erilaisii muistoi. Kello o äitilt peritty ilmaiskello, saatu jonku lehti- tai muu tilaukse mukan. Tumma rasia kello takan mää ole saanu ystäviltäni Armeenia-tuamisiks. Messinkine kynttyläjalka oli äitil ja isäl lahja, jonka heist jompikumpi oli saanu jonaki pyäreen syntymäpäivänäs. Kynttyläjallaa vasemmal pual oleva mötikkä o klasipäällysteine valokuva.



Nuarempan  en olis voinu kuvitel, et mää joskus hualisi tämmese koristeellise kynttyläjallaa, saatikka et viäl tykkäisi siit. Semmoseks hasssuks mää ole tullu, et ole alkanu tykkäämää täst messinkisest koriste-esineest ja siihe kuuluvist kristalleist. Mahdanko ol hiukka avartunu, tai tullu muuto vaa vanhaks.

Tätä klasimötikkää pidettii meil koton 1950-luvul hankitu kirjakaapi pääl. Muut valokuvat seiso raameis rinnasi siin kaapi pääl ja klasivalokuva niitte joukos. Me lapset ain tiädettii, et siinä klasivalokuvas oli äiti kasvatusäiti Täti nuaren. Se klasiovelline kirjakaapi o täl hetkel mu siskoni Auli huushollis. Tätist o aika jättäny 1958, mää oli sillo kahdeksa vuade vanha, melkei yhdeksä. Äitini kirjoittaa täst mötikäst omis muisteluksisas oma lapsuutes ajalt 1930-luvult:

"Piironki pääl oli semmone klasine mötti, josa oli täti kuva. Se oli pyäree pallo, jonka yhrest syrjäst oli kiivattu palane, niät siähe oli tullu tasane siivu pari senttii läpimitate. Sil tasasel kantillas se seiso, ja siähe siivuu oli liimattu kuva, joka oli siit hassu, et näky se möti läpitte ainaki viissenttisen. Se oli ollu mul pikkune ihme siähe asti ko käsiti, et se klasi oli suurennus semmost."

Vanha piironki, jost äiti täs puhhuu, on sisareeni Anna huushollis.

Tämä viimine esine o niisanottuu köyhämiähekristallii. Puristeklassii o valmistanu aikoinas ainaki Nuutajärve, Iittala ja Karhula tehtaat, mut en tiä mist tämä kukkavaasi on peräsi. Olisko tää 1940-, 1950-luvult? Mää ole ostanu tämä kirpputorilt joskus jo parikymmnent vuat takasi. Meil ei koton koskaa ollu tämmest vaasii mut lapsuudesani ole nähny näit, se vaikutti tutult ja nostalgiselt ja sentähde mää se varmaa ostinki. Seki o luultavasti joskus aikoinas seisonu jonku piironkipääl. Joku o sen ostanu ittelles tai lahjaks. Se kantaa mukanas minul viaraitte ihmisten muistoi, jokka o hävinny niitte ihmiste mukan.

Piironki isois looris meil o pöytäliinoi. Piänis ylälaatikois o sekalaist muut töönää ja tilpehöörii. Piironkiloorat ussei o salaperäsii kätköi. Semmosen salakätköpaikkan mää muista tämä piironki hyvi varhasest lapsuudestani. Kerranki mää tiäsi et piironkilooras oli piilos yks lelu. Mää oli kauhee utelias ja meni yht mittaa komppaamaa sin laatikkoo ja kattomaa sitä lelluu. Se lelu, kumine ankka, oli tarkotettu syntymäpäivälahjaks yhdel piänel Juha-pojal. Äitii ja minnuu oli käsketty häne syntymäpäivilles ja äiti oli ostanu hänel lahja, mut määki tahdoi yht mittaa leikkii sil kumiankal. Olsinko voinu ol kolme vuade vanha? Voisinko muistaa nii kaukaa?

Ne syntymäpäivätki o jääny mun miäleeni. Olis ehkä voinu ol kaksvuatissyntymäpäivät. Äitil oli harvinaist pääst hiukka tuulettummaa ja ko kerra kyllää oli käsketty, hän oli tälläytyny fiinii pliseerattuu mustaa vekkihammeesee. Vois ajatel, et hän oli vähä ylipukeutunu piäne lapse synttäreil. Muit viarait ei kai ollu ko äiti ja mää. Emäntä tarjos herkkui. Ja mää tykkäsi kauheesti kekseist, jois oli vaaleepunane sokerikuarrutus, semmosii neliskanttisii, jois oli lovine syrjä. Mää oti ain lissää ja emäntä tarjos ja äiti kiälsi et älä ny ot ennää. Yhtäkkii minnuu alko kauheesti kyäköttämmää ja mää meni äiti tyä ja oksensi täyde lasti suaraa häne syllyys, sihe hiano musta vekkihammee pääl. Kyl mar mee visiitti loppu siihe.

Kaikkii näitäki muistoi ja voimakkait tunteit – mailmahianoint kumiankkaa, vaaleepunasii keksei, äiti mustaa vekkihamet ja oksentamist – nämä piironkiloorat kuljettaa mukanas. 

Surukukka

Mun vaaleekeltane surukukkani kukostaa täydes kukas. Koko viime viikonki mää ole ihhaillu kaunist kukostavvaa orkideaa. Se o tullu minul kolme vuat takasi suruvalittelukukas äitini kualema jälkee Esko mukan Koskelt. Täsä viikovaihtees ollaa oltu mykistynneit siit, et orkidea lähettäjä o yllättäi kuallu, menehtyny omil kotoportailles. Minul kukka kukkii ny kahde ihmise muistoo, äitini ja  tämä orkidea lähettäjä, joka o miäheni lähisukulaine.

Elämä o yllättävvää ja kovi haurast.

Mää ole alkanu pitämää tätä plokkiini hyvämiälisen plokin. Mut entäs sik ko ain ei olekkaa hyvä miäli. Pitäskö plokis kertoo vai ei kertoo surullisist asjoist? Vai pitäskö perustaa semmosil jutuil oma ploki?

Minu äitini aikoinas taisteli kovinki semmost käsityst vastaa, et ain ko murteel esitettää jottai, sen pitäs ol kauhee hassuu ja hauskaa. Niät enneko o viäl suutaskaa kunnol aukassu, kuulijat alkaa nauraa krakottammaa hassuu murret. Häne miälestäs murteel olis pitäny void praatat murheellissii ja vakaviiki asjoit, ei murre pelkkää hauskuttamist ol. On ihmiset itkeisäki sammaa murret puhunu. 

Taappäi ja ettiippäi

Ystäväni Mikkeli seudult lähetti minul ihan vaa ilokseni kauniit talvikuvia. Ko kysyi ni hän anto luva käyttää kuvia ja ny mää pane kaks kuvvaa tähä framil. Ensimmäine o ystäväni määritelmä mukkaa "monimuhkea mänty". Mun täyty oikee kyssyy, et mikä tämä puu o, ko en ollu varma, onk se mänty vai kuusi. Yleensä männy runko alaosa o paljas, mut täsä männys kassoo oksii allaas astikka niinko kuuses. Vai onko täs vaa paksu kerros lunta al? Koko puu muutonki näyttää satumaiselt, miälikuvitusmännylt. Tämä puu o kuulemma nii paksurunkone, et tarvitaa kaks issoo miäst et ulettus yhdes hallaamaa tätä mäntyy ja kiärtämää kätes tämä ympäri. Ja kui paljo mahtaa ikkää ol tämmösel muhkuramännyl? En yhtää ossaa arvat, toistsattaa vuat? Olisko tämä mänty itänyt siämenest puutaimeks joskus 1800-luvul? Vai vast 1900-luvul? Kuka tiätää?

Toine ihmeelline kuva minkä ystäväni lähetti o näist keijukaiskoivuist. Minust neki näyttää merkillisilt. Niinko ne kumartelis, niiailis tai muuto hissukses häälys. Kai lumi painaa niit tälläi kumaraa, niät latva taipuu.

Tämä plokinäkymä täl hetkel o aika ristiriitane. Lumiset puut viittailee taappäi talvee ja pakkasee vaik just parhaillas o suajasää. Mut kyl tiätysti talvi viäl jatkuu, vai just nyte puut o paljaat ja tänäpä sato räntää ja tiät oli märkii ja vetisii.

Mut kevät o jo ilmas. Tos viäreisel palsta ploki etusivu oikeel kädel keltaset tulpaanit viittaa ettiippäi kevvääsee. Pakkases ne ei menestys näi kauniin, ne paleltus.

Mul tuli viime viikovaihtee edel aika villuine olo, kos plokini oli täyn lumisii kuvia ja taustaki oli pelkkää lunt ja lumisii puit. Tuli kiiru suitsait siirtää kimpsuni ja kampsuni plankkuaida suajaa hiukka lämpimämpää ympäristöö. Ja haji esil kuva keltasist tulpaaneist muistuttammaa, et kevät jo tekkee tulloo. 

Kissanäyttelys

Kissanäyttelys monet kissat näyttää tykkäävä hiakkalaatikos
makkaamisest. Kai se tuntuu tutult ja turvalliselt. Sillai Ruskaki viihty
hiakkalaatikos. Koton en ol kyl nähny siäl oleilemas, asioimas kyl.
Ruskast paljastu muitaki uusii piirteit: hän sylki, sähisi ja murisi.  

Ruska ja mää oltii eile koko päivä kissanäyttelys Lahdes, Lahde messuhallis. Päästii Pinkkitassu kissala virallises kyytis. Samas kyytis tuli Ruska sisko Bea (kummanki omistaja ja kasvattaja Mikko Murtonen). Yhdes nämä Pinkkitassun Bette ja Beatrix, kilpikonnaruskeetabbyt, o niinko kaks marjaa. He o molemmat Pinkkitassu kissala sijotuskissoi ja heil o tarkotus teettää tänä vuan pennut. Saa nähd sit millai käy. Kuulemma eurooppalaispentui o täl hetkel aika paljo tarjol eikä menekki ol paras mahdolline. Lama-aikoin kissoihi ja koirii panostettaa, muk ko lama hellää, kiinnostus lemmiki hankkimissee vähenee.

Peril kissanäyttelys oli yllättäi oikee sukukokous. Samast pentueest oli näyttelys Ruska ja Bea velipojat Bono ja Sisu ja lisäks isäpappa Mikki. Pupu-emo ja yks siskoist, Tikru, vaa puuttu, et olis ollu koko perhe koos.

Isä pualt näyttelys oli yks velipualiki, eri emost ja eri pentueest ko nämä Pinkkitassu B-pennut. Ilmankos Mikki-isä saiki näyttely parhaa siitosurokse titteli. Häne varsinaine siitosuras o kyl jo ohitte ja hän käy näyttelyis kastraattiuroste sarjas. Oli siäl näyttelys sit kaukasempiiki sukulaisii, yks isotätiki.

Ruska ja häne siskojes ja veljies isä Mikki o vanha konkari. Täsä hän
näyttää jälkikasvul mallii, millai tuamari pöydäl ollaa. 

Mikki ei taitanu ol kauhee tohkeisas jälkikasvustas. Ehkä hän
funteeraa, et ei o tullu pidettyy niist nii lukkuu. "Kysykää emännält",
hän varmaa vastais, "mää ole hoitanu vaa oma ossuuteni eikä
seuraukset ol mun murreitani."

Miki ja Pupu-frouvva yhdeksä kuukaude ikkäiset pojat oli jo viiskilosii
kollijötiköit, isompii ko isäs. Täs kuvas o Bono Kaarinast. Esti alkuus
hän piti parempan tiirail ohikulkevai ihmiste näyttelyy karvafälly alt. Kai
hän ihmetteli kui häne tämmösee ihmisnäyttelyy o tuatu.

Toine viiskilone jässikkä, Sisu Kirkkonummelt, emäntäs sylys
odottamas vooroos kissatuamaril. 

Siäl näyttelys oli tiätysti kaikki muukki kissarodut edustettuin. Mää seurusteli pääasjas näitte eurooppalaiste kans. En kauheesti perehtyny kiljuvaäänisii ja pantterikuvioisii bengaleihi, karvattommii sfinkseihi enkä amerikkalaisii kiharakorvii. Ne erikoisuudet ei ol mun juttunu, niinko sanotaa. Ko mää vei Ruskaa arvosteltavaks saksalaisel tuamarifrouvval, hän sano: "This is my first experience with Europeans." Eli tämä oli häne ensimmäine kokemukses eurooppalaisest, hän pääsi arvostelemaa ilmeisesti eksoottist kissaa. Hän luki kirjoist ja kansist rotumääritelmää ja arvosteli Ruska joka suhtees valla ekselentiks.

Sikko täl höövelil frouvval tuli seuraavaks arvosteltavaks sisko Bea, hän oliki jo vanha tekijä, ei tarvinnu ennää lukkee papereist. Tuli viäl kolmaski samaikkäine ja sammaa färisarjaa oleva tyttökissa. Bea pääsi heist kolmest ykköseks, Ruska kakkoseks ja se kolmas tyttö kolmoseks. "For me today", perusteli frouvva kantaas. Tarkotti et tält hänest tuntuu täl hetkel. Bea pääsi lisäks väri parhaaks, mis kisas Ruska ei ollu ennää mukan, ko hän oli jääny kakkoseks. Ja lisäks Bea pääsi viäl tuamari parhaakski. Hän sai hianoi ruusukkeit palkinnoks.

"Anna mun kaikki kestää!" Kuvis o pikkune Bea, joka pärjäs reippaasti

tuamareitte venuttelus ja vanuttelus ja viaraitte ihmiste käsittelys. Ruska

pääsi siskoos helpommal ko jäi ensimmäises arvostelus kakkoseks.

Lähempi kuva Beast. Bea eli Pinkkitassun Beatrix oli syntyisäs pesuee
kuapus ja kaikist piänempi viidest pennust. Ruska eli Pinkkitassun Bette
taas oli esikoine ja isokokkoine. Näyttelys Bea vaikutti aika rohkeelt
ja rennolt tyypilt. 

Mää aljoi koht alkuus tippumaa kärryilt, mitä millonki arvosteltii ja minkä tähde. Kotimatkal sanoinki Mikol, sil Ruska omistajal ja kasvattajal, et kissanäyttelys o minust vähä samallaist ko Venäjä tullis. Tuntuu monimutkaselt, ko ole aika pinnallisesti sisäl täsä kissanäyttelymailmas. Ja viäl seki et "For me today", ni et millai kenestäki virkamiähest minäki päivän tuntuu.

Mut komioit ja kauniit oli kissoi. Omistajat siäl keskenäs praatas ja näytteli toine toisilles jöölikkäit kissojas. Määki sai pittää sylys yht luppaavaa nuart eurooppalaiskollii jota häne emäntäs kehu oikee tyrneväks. Ja kyl tämä tyrnevä kollipoika oliki, ja lisäks kiltti ja kesy. Kulki sylyst syllyy eikä ollu moinaskaa.

Näyttelyis kattellaa toiste kissoi sil silmäl. Ja tehdää alustavvii ja intiimeit tunnustelui tulevist parituksist. Kissamailmois o semmosii hööveleit madameit, jotka saunoisas tai muis buduaareisas harjottaa laillist ja kunniallist kissoje seksipalveluitte myyntii. Sillo ollaa kyl ain  liikkeel ihan tositarkotuksel jälkeläiste toivos.

Ruskal o kahde viiko pääst äiti-tytär-viikoloppu
Jyväskyläs. 

Ruska pää menoks o suunnitelmis toinenki kissanäyttely, kahde viiko pääst Jyväskyläs. Sillo hän lähtee ilma minnuu. Hän saa kaverikses sil kerttaa emos Pupu ja he meinaa ol siäl Jyväskyläs kokonaise viikovaihtee, perjantaist sunnuntahi. Siit tullee Ruskal ja häne emolles äiti–tytär-viikolloppu. Saa kuul sit, millai he toisilles sihisee ja suhisee.

Täs eilises kissanäyttelys oli mukavaa semmonenki asja, et mää opei – tai mul palautettii miälee – kaks porilaist sannaa: tyrnevä ja praataamine. 

Aamurusko

Voisko kuvitel arkisempaa, harmaampaa ja tylsempää paikkaa ko bussipysäkki? Tänä aamusti mää seisoi pysäkil vartoomas linjapiilii. Siin oli muitaki ihmisii ja kaikki seisoskeli ilmeettömin ja väsynee näkköisin ja vahetti painoo jallaalt toisel, joku näpytteli kännykkääs. Yhtäkkii mää huamasi et ei tää olekkaa hassumpi plassi. Millai arkiselt pysäkilt voiki näkkyy näi kaunis aamurusko ja lumine maisema? Kamera täyty kaivaa kassist ja ottaa kuvia. Mää heräsi.

Tämä taisi ol joulu jälkee neljäs kertta, ko aurinko näyttäyty tääl Espoo ja Kauniaise kulmil. Tyämaani pihas Kauniaisis taivas oli kirkas ja puis oli lumipalloi!

Kui paljo oikee ihmiset tänä talven o mahtanu plokat täst talvest? Kuviaki o varmaa pelkästäs Suames otettu tuhansii jollei miljoonii. Ja nettiinki pantu kauheettomat määrät. Määkää en ole mikkää valokuvaaja ja piänel digikameral knapsuttele näit kuvia. Mut talvi o kaunis ja kuvia tekkee miäli näyttää muilleki. 

Ärrämäine olo

Joskus elämä murjoo piänesti tai suuresti ja tullee ärrämäine olo. Kyl onki hyvä, et mää ole jättänyt tämä porilaise ree eli ärrä käyttämäti ja tyytyny enttisen porilaisen, nykyisen ja pitkäaikasen espoolaisen vaa deehe. Mää voinki ottaa tämä ree käyttöö ain silloko o ärrämäine olo.

Onneks meil o tämä ilone ja eläväine lääke ärrämäist olloo vastaa, Serotoniini Extra Prolong. Suameks erikoispitkävaikutteinen hyvänmiälenilopilleri, nimittäi mee kissa Ruska, joka joka ikine päivä kaataa keinustooli hyppäämäl ilosesti täyres faarttis se karmil. Me vaa tyynesti nostetaa se keinustooli pystöö. Mut jos ilopilleri jonaki kauniin päivän onnistuu hajottammaa mu keinustoolini, sit minnuu kyl harmittaa, ottaa oikee syrämmest. Mää ole saanu se viiskymentvuatislahjaa äitiltäni. Hän taas oli ostanu se huutokaupast. Se o hiano vanha keinustooli, nakkilalaise näkköine mut piäni ja siro. Äiti o itte kunnostanu se ja maalannu valkoseks.

Sikko tämä ilopilleri ehtomyähäl tullee uniseks ja rauhalliseks, hän tuppaa minu syllyyni. Jos mul o sillo tiatokone eli sylimikko sylys, hän ottaa oikeurekses puskee ittes sylimiko al ja mun o pakko siirtää vehje syrjää ja nauttii levollisest ja laarukkaast hyrräyshetkest, silitel hänt kärelläni ja ol vaa ja istuu hiljaa, mittää muut tekemäti.

Yks yksinkertane tapa helpottaa ärrämäist olloo o men Ärräl, sin mist voi larat liikennekorttii arvoo tai aikaa tääl pääkaupunkiseurul. Ja sit siält voi ostaa Fazeri sinist. Seki helpottaa olloo ja tullee heti parempi miäli. Kävely ulkon raittiis ilmas o kans aika tehokas konsti torjuu ärrämäist olloo ja ärrämäisii ajatuksii. Tai sit semmone et mennee kirko takapenkil istumaa sillo ko kirkko o tyhjä mut joku harjottelee urkumusiikkii, istuu siäl hiljaa eikä ajattel oikee mittää, korkeintas et täsä mää ny taas ole ja mu ja mu asjani kyl nährää. 

Huavutust

Siskoni Auli anto minul joululahjaks alpakkavillaset ranteelämmittimet, häne itte kutomas. Hän o näyttäny niist kuvia tääl. Ny kävi sillai, et mää huavuti ne, kylläki ihan vahinkos. Minnuu harmitti kauheesti.

Oli mukava pittää niit ranteelämmittimmii kädes ehtoisi suihku jälkee ko istuskeli kylpyjakku pääl. Tuntu et ne villakäsineet lämmitti muutonki ko vaa ranteit. Mää pidi niit kylpyjaku taskus. Viikoloppun Ruska-kisu tuli puskemaa ja hiamailemmaa minnuu nii lujjaa, et mult kaatu pual kuppii kaffet kylpyjaku pääl. Ja kylpyjakku meni samatiä pyykkikonneesee. En tiätysti muistanu ottaa ranteelämmittimmiini pois taskust.

Miäs tyhjensi pyykkikonnee, pani pikkupyykit kylpyhuanee patteri pääl ja vei isommat pyykit kuivaushuaneesee kellarii. Ei hän mittää sanonu. Vast joskus myähemmi mää kattoi, et mikkä ihmee vihriäiset pikku töppöset tual kuivuu kylpyhuanee patteril. Oho! Ne oli mu ranteelämmittimeni, oli menny kauheesti kokkoo. Ne oli niinko vauvvakokkoiset. Viime talven mää hukkasi Auli antamat sormikkaat yhdel Helsinki-reissul. Ja ny mää huavuti toiset.

Mut mää ole venuttanu niit huavutettui ranteelämmittimmii ja tupannu käteni niihii. Ne o ny enttistäki lämpimämmät.

Kumma juttu, et kissaki kiinnostu heti näist huapakäsineist. Tärkee näkköisen kantaa niit suusas. Mut en onnistunu saamaa kunno kuvvaa, mis näkys se kantamine.

Koivukuja

Mee oli eilä käsketty kyllää yksil 60-vuatispäivil Kurajoel. Kurajoki o kulmakunta Perttelis, joka nykyää kuuluu Salloo.

Koko menomatka sin Turu suuntaa mää päivitteli ja ihmetteli et kui kaunis mailma mee ympäril o. Tuli piänt lumehipsutust, ei mittää lumipyrryy ollu. Mettät ympäril oli puhtaavalkosii ja lumihuurteisii, lehtipuitte oksat kuura koristelemii. Taivas oli tasase harmaa.

Sit käännyttii viimisel pikkutiäl enne määräpäät, Siltasetiäl. Se vast kaunis oliki. Oli pakko pyytää et Esko pysättäs auto. Mää meni ottamaa valokuvvii.

Viäl kotimatkallaki mää ajatteli tätä lumist kauneut, vaik oli jo pimmeet. Suunnitteli et mää kirjota täst plokikirjotukse ja laita näit kuvia tän näi. Ehtoosti koton mää avasi tiatokonnee ja kattoi, mitä siskoni plokis sinä päivän oli tapahtunu. Oho! Taas kerra hänel oli samallaisii kuvia ja ajatuksii. Hän oli ottanu kuvia lumisist puist ja hänel oli tullu joululaulu miälees. Hän oli pannu se laulu Winter Wonderland sanatki sin ommaa plokkiis. Mulleki tuli joululaulu miäleeni! Mun miäleeni tuli se, et Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas... Taivas ei kyl ollu sinine. Silti se harmaa taivas sen kaike kauneude yläpual näytti huikaselvalt ja kirkkaalt.

Tuli semmone miäli, et täl koivureunusteisel mättätiäl täytys välttämäti pääst uudemma kerra valokuvvaamaa kevvääl silloko nämä koivut o hiirekorval. Ja sit suviaikaa, ko koivut o oikee vihriäisii ja rehevii. Ja sit taas syksyl, ko tääl o keltane ruska.