Keske-eräne käsityä

Tämä käsityä o ollu mul tekkeil jo yli pual elämääni. Pellavaine tuukikankas, joho o valmiiks piirretty ruusukuvioit, o ostettu Laviko lankakaupast Porist joskus yli 30 vuat takasi. Sillo mää kävi hiukka aikaa asumas Poris Helsinki opiskeluvuasie jälkee. Sit ole muuttanu Porist Espoosee ja Espoosaki asunu jo kolmes eri osottees. Tuuki o joka muutos seurannu mukan, ain vuasie varrel se o hiukka edistyny. Välil mul o ollu tuurei et ole ottanu tuuki framil ja jatkanu sitä, välil se o ollu pitkät ajat unhotuksis ja valla hukasaki.

Reunapitsi malli ole ottanu äitini joskus tekemist tyynyvaaruist. Reunapitsi onki melkei valmis, ennää viimisest kerroksest puuttuu piäni pätkä.

Alu alkai mää valikoitti kirjailulankat 1970-luvu lopu makuni mukkaa, aika pelkistety ja tumma sävyset. Mää en tykänny mistää kovi hempeest enkä makkeest sillo.

Sikko kirjailtui kuvioit oli jo hiukka valmiin joskus 1990-luvul, minnuu alko harmittammaa nua tummavihriäiset ja muutonki totiset färit. Mun oli makuni muuttunu. Pääti riistää tummat kirjailut ja tehd valkokirjailuu tilal. Esikuvan mul oli yks valkokirjailtu pöytätuuki, jonka äitini oli tehny joskus 1950-luvul ja jonka mää muista lapsuudestani. Se oli ain ollu minu miälestäni kauhee kaunis ja juhlalline. Kaikkii vanhoi färei en ol viäläkää riistäny enkä kaikkii valkosii viäl kirjaillu.

Tähä kuvvaa hyppäs Ruskaki lykkäämää käpäläs.



Tuuki iso keskikuvio o jo valmis. Voi ol ettem mää ol tarpeeks taitava neulomaa noit pistoi. Varsinaine lopputulos näkkyy vast sej jälkee, ko tuuki o valmis ja pesukonnees pesty ja silitetty.

Tämä keske-eräne tyä ei ol kyl mul mikkää stressiaihe. Pikemminki se o ollu rentoutust ja stressiliävityst. Ihan alvus mää suunnitteli antavani tuuki lahjaks yhdel ihmisel, joka täytti 50 vuat. Mut en kerriinny. Sit meni omatki 50-vuatispäivät ohitte. En tiä kuka se sit loppuilopus saa, lahjaks tai perinnöks, valmiin tai keske-eräsen. Joku vois sannoo et pan ny jo töpinäks.

Tuntemattoma Vilma-täti perintöö

Hiljattai mää esitteli miäheni minul tuntemattoma Lauri-setä perintöö. Miäheni o saanu perintöö Vilma-tätiltäski. Vilma oli häne isäs (ja Lauri-setäs) sisko. Täti oli naimisis ja eli elämäs Itä-Suames ja hänel oli lapsii, jokka tiätysti peri vanhempas. Mut nämä lapset jostaki syyst luavutti serkulleski tavaroit vanhempais jäämistöst. Ilmeisesti heil ei ollu niil käyttöö ko heil oli jo isot huushollit. Miäheni kamppeisii oli tullu mm. Vilma kankait, yks melkei pakalline hantuukikankastaki. Kankaat oli miähelläni tarkoitus toimittaa Venäjä Karjalaa vähävarasil ihmisil josaki vaihees, ko hänel oli sin päi kanavii. Mut mää kaappasi ne kankaat heti ko näi ne. Pyheliinakankaast tuli astiapyyhkeit muistaakseni yhdeksä kappalet. Sisarteni lapset sai niit lahjaks yhten joulun. Meil oli astiapyyhkeit ennestäs vaik kui paljo, ja sentähde me annettii ne pois. Yhdeksännee, se yhde parittoma, mää jäti meil Vilma-täti muistoo ja merkkasi sihe miäheni nimikirjaimet EV. Se pyyhe näkkyy tos ylimmäises kuvas leipäkorituukin, alimmaisen noist kahdest.

Toine Vilma jättämä aarre oli palttamaton pätkä käsikudottuu pellavakankast. Seki oli tarkotettu vissii hantuukikankaaks, mut mää tei siit kaitaliina. Se soppii juhlatuukis kööki pöydäl, toise tuuki pääl. Hianoo vanhaa käsityät.

Vilma tavaroist miähel oli päätyny muutamii astioitaki. Niinko tämmene Arabia perhostooppi. Mää pidä sitä kunniapaikal kööki kaapi pääl.

Yks astia o Arabia soikee keltaraitaskooli. Mun lapsuudenkodisani oli sama sarja astioit mut siniraitaisii.

Nämä eri tahoilt mee huushollii päätyneet tavarat merkkaa minul tarinoit ja mee yhteise tarina piänii palasii. Vähä niinko palapeli paloi. Em mää pelkkii tavaroit tähä framil panis eikä ne kiinnostais, mut pane niitte tarinoitte ja ihmiste tähde. Ne tarinat o tiäviittoi ettiippäiki. Ne o osa mee arkeipäivää. 

Pitsii

Kaks alempaa pitsii o minu äitini kirpputoreilt "pelastammii". Joskus hän
saalisti aika hivaka pitsei Helsinkist VR:ä makasiinei kirpputorilt. Hän oli
sillo mu tykönäni kyläs ja mää vei häne tutustummaa sin isol kirpputoril.
Kaks ylempää pitsii o minu itteni virkkaamii, äitini mallie mukkaa. 

Toisel pual mailmaa, Japanis, ihmiset o katastrooffi keskel. Talot, laivat, junat, sillat, ydinvoimalaitokset ja koko Japani saari o ollu niinko lastu laineil, luannovoimai pyärtees. Mää kuuli maajäristyksest ja tsunamist perjantaiehtopäiväl yhdelt tyäkaveriltani. Eilä ja tänäpä televisio o kertonu uuttisii onnettomuude seurauksist. Tääl aika turvallisis oloisani mää ole tänä viikoloppun tehny pitsi-inventaarioo ja leikkiny kissani kans. Oi-voi! "Oi-voi" tarkottaa sitä, et näitte asjoitte välil ei ol siltoi.

Ne jokka o virkannu pitsii, tiätää et se o hidast hommaa. Minu miälestäni pitsivirkkaus ja muut hittaat käsityät o terapeuttist ja hoitavaa hommaa. Täsä löytyki yks piäni, heiveröine yhteys toho katastrooffii.

Jos joku o nähny kirpputoril myytävän vanhoi pitsei, tiätää et niil ei välttämäti ol paljo mittää rahallist arvoo.

Täsä o samat pitsit mut alareunas o kaks ohkast, joist alimmaise
mää ole itte virkannu. 

Nämä pitsit o kaikki minu itte virkkaamiini ja keske-eräsii pätkii. 

Tähä astikka kuvie ottamine kävi helposti sen tähde, et mää vei pitsit parvekkeel ja pani ove peräsäni kii. Siäl mää sai rauhas kuvattuu. Ruska jäi kattelemmaa ja ihmettelemää ikkunalaudal huaneesee.  Sit mää pani kaikki pitsit korjuu yhtee muavikorrii. Ja ajatteli, et sik ko mää löydä ne lopukki, pane tähä sammaa paikkaa. Tämä o mu uus pitsikorini. Ruska kiinnostu pitseist ja pitsikorist.

Haa, mitä mää täält löysinkää!

Saimpas napattuu emännnä pitsirulla!

Pitsi saa kyytii!

Ai jaa, eiks tää olekkaa minul tarkotettu?

JK. Minu Craft it Forward 2011 -haasteeni o viäl voimas. Mää oti haastee vastaa Rva Pionilt ja virveriikka vastas siihee. Neljä mahtuu viäl mukkaa! Jos vastaat haasteesee viide ensimmäise joukos, saat minult jotaki itte tehtyy ja samal sitoudut panemaa haastee ettiippäi ja toimittammaa viidel vastaajal jotaki itte tekemääs – kalenterivuade 2011 aikan.

JK 2. Rupesi viäl funteeraamaa semmost, et minkä takia pitsi o porilaises puhetavas "pitsi" eikä vaik "pitti". Niinko poris "metsä", "vitsa" ja "katsokaa!" o "mettä", "vitta" ja "kattokaa". "Vitsi" o kans "vitsi" eikä mikkää "vitti". Selitys saattas löytyy sanoje alkuperäst, et nua vitsi ja pitsi taitaa ol lainasanoi. Poris o kans "Itsenäisyydekatu" vaikka "itse" o "itte". Varmaa joku porilaine vois sellittää, et jollaki oli vattas vatsahaava taik vatsakatarri. Tota ts:ää näytetää käytettävä enämpi virallisis ilmauksis ja termeis. 

Taas tuli haasteellist

Rva Pionil o hehkuva kaunis ploki. Rva Pioni mää kekkasi virveriikka-plokist. Rouvva esitti semmose Craft it Forward -haastee, joho mää heti vastasi. On se vaa aika haasteellist, ko mää en oikee tarkasti käsittäny, mihe mu haastettii ja mitä mun pitäs tehd ja millai pan haaste ettiippäi. Mut yks askel kerrallas. Kai. 

Nyte täsä näi mää esitä haastee ettiippäi. Viis ensimmäist jokka vastaa mu haasteeseeni eli kommentoi tätä postii ja tahtoo jatkaa haastet, saa minult vuade 2011 aikan jonku mu itte tekemäni, sanotaa ny vaik käsityä tai piirustukse. Ja jokkaine näist viidest sitoutuu panemaa haastee ettiippäi ja lähettämmää jottai itte tekemääs viidel ensimmäisel, jokka vastaa häne plokihaasteesees.

Tämä haastee o pannu liikkeel joku amerikkalaine ihmine, joka assuu Saksas. Englanniks tätä haastet selitettää tälläi näi:

Craft it Forward is where one person sends 5 others something they've made (sewing, painting, pottery, photography, whatever!) in exchange for the 5 recipients promising to do the same. In theory, this becomes a giant web of people sending each other stuff while not being overwhelming (since the limit is 5). You also commit to doing this by the end of the calendar year. 

Lisätiatoi Craft it Forwardist o tääl.

Sen kunniaks et tämä haaste o lähteny liikkeel Saksammaalt, mää pane tähä yhde Saksast otetu kuva. Mää seiso siin tyyriinäs Katariina von Bora patsaa kainalos Wittenbergi kaupunkis.

Ulkoasu-uudistust ja plokkailuu

Mää ole jo kauvvat ajat luullu, et mää ole tullu kauhee allerkiseks ulkoasu-uudistuksil. Ko mää ylitte 30 vuat takasi tuli vakituisee tyähööni, yks ensimmäisii asjoit mitä mää muista kuulustelleeni sillo, oli lehde ulkoasuuudistus. Sillo se oli minul uus ja ihmeelline asja enkä mää sihe kantaa osannu ottaa. Ijä mukan mul o tullu kauhee muutosvastarinta. Mää en kest ulkoasu-uudistuksii enkä ainakaa keskustelui niist. Mää ole nii mont kerttaa niit jo nähny ja kuullu. Mut varmaa se ulkoasuuudistukse pyärteis olemine tullee olemaa yks mu viimisist töistäni. Eppäile vaa. Sillai siin taitaa käyd.

Tälläi näi mää ole luullu, et mää en tykkää ulkoasuuudistuksist.

Mut mu plokini kans onki ollu erillai. Tämä ploki lyhkäse historia aikan mää ole pannu toimee jo mont ulkoasu-uudistust. Enkä ol keskustellu kenenkää kans, en ol perustany tyäryhmää enkä pyytäny lausuntoi asjatuntijoilt enkä ammattilaisilt. Ole vaa pannu eri tausta tai muuttanu sitä sun tätä suitsait.

Ensti oli blogitaustan semmone helppo ja valmis, vaaleeruskeel pohjal lensi lintui. Oli rauhalline ja luannikas tausta mu porinoilleni. Sit mää opei vahettammaa taustakuvvaa ja pani taustaks syksysii punaoranssei ruskalehtii. Enne jouluu taustan oli kynttilöit ja hiukka aja pääst joulune tähti. Uudevuade aikoihi mää pani taustal lumise maisema. Sit se rupes viluttammaa ja mää pani pystöö plankkuaida plokini ympäril. Ain ko vaheti taustaa, ajatteli, et jos joku o tykänny kattel tätä plokkii, se varmaa hermostuu, ko ulkoasu joka kuukausi muuttuu. Eiko tua ihmine ny pysty päättämää, ei se ittekää tiä mist se tykkää?

Minul oli semmone fiini idea, et mää laittasi plokitaustat ain vuadeaikai mukkaa. Ja sillai mää tätä plokkii aljoinki pitämää. Mut sit mää tulinki toisii ajatuksii, et tausta pitäs ol vuadeaikaneutraali. Jos koko aja tausta muuttuu erilaiseks vuadeaikai mukkaa, se ei ol hyvä, jos joku lujeskellee vanhoi postei. Ei varmaa näyttäs kauhee mukavilt pakkaskuvat keskel päiväkakkarapeltoo. Ja jos lumimaisemas värjöttää suvisii kukkasii ja ohkasesti pukeneit ihmisii, se viluttaa. Ja sit yhtäkkii mää pääti, et kaikki valmiit taustat pois ja valkost vaa. Se o suaraa ja selvää eikä tul soraäänii (tai siis soranäkyi) tausta ja kuvie välil.

Saa ny nähd, mitä mää seuraavaks keksi. Minnuu huvitti, ko tänäpä luji yhdest plokist Kutuharju: "Jos muuttaisin blogia tietoisesti johonkin suuntaan, se ei olisi enää oma, vaan pelkkää yritystä näyttää joltakin (= ihan turha odottaa että siivoaisin täällä tai sisustaisin jotenkin...)."

Mää taas ole koko aja siivonnu ja sisustanu, korjannu, muuttanu ja koristellu. Ploki o minul vähä niinko käsityä. Sitä o kiva tällät. Mut mun plokini alkoki ilma mittää suunnitelmii. Toiset valmistellee ja miättii plokis valmiiks jo enne enneko alottaa. Yks tämmene mum miälestäni kaunis ja viimeistelty plokialotus o sisäsiistii! Se ploki o heti alvust astikka tekijä ittes näkköine, sitä ei varmaa tartte joka kuukausi men muuttamaa, voi vaa täydennel ja kehittää. Pannaa tähä sammaa hyämyy paljastukseks. Tämä sisäsiistii!-plokkaaja o yks mu sisareeni. Ny meit o jo kolme plokkailevvaa siskoo. Yks meist ennää puuttuu, ketä ei viäl ol perustanu plokkii, mut hän pualestas o Feisbuukis.

Tua noi ni siin Kutuharju-plokis kerrottii hauskasesti:

"Bloggauksen kuherruskuukauden – lokakuun 2008 – jälkeen päästin todellisen luontoni näkyviin: ei järjestystä, ei systeemiä, ei tiukkaa sapluunaa, ei niin minkään suhteen (anarkiaa!). – – Ja osaan 'pitää blogia' ihan pokkana kirjoittamatta sinne sanan sanaa viikkotolkkuihin, hah haa."

Tämmese Kutuharju mää löysi ihan sattumalt toisest plokist, Lähtölaskennan jälkeen – Count up. Tämä Lähtölaskenta oli nimittäny Kutuharju katalyytikses nummero 41. Samane Lähtölaskenta nimitti hiljattai minu Arkiporinani katalyytikses 39 (öhöm, Ö-HÖM!).

Tulipas täst pitkä. Hoh-hoijjaa!

Tuntemattoma Lauri-setä perintöö

Miäheni ja mu yhteiselämä alko niisanotusti kypsäs ijäs. Oltii jo pitkäl yli 50 vuade vanhoi ko mentii ensimmäisee avioliittoomme. Kummallaki oli huushollis ja mööpelis ja tavaras ja kirjas.

Nykypäivän o yks varsinaine muatisana haasteelline. Puhutaa haasteellisest ko tarkotettaa vaikeet tai vaivalloist tai rasittavvaa tai valla mahrotoint. Se o varmaa jonkullaist positiivist ajattelluu, saadaa vaikeus käännettyy houkuttelevaks. Tua noi ni... Piti sanomani, et meilleki oli haasteelline asja ja aikamoine houkutuski koot yhtee huushollii mee kummanki kimpsut ja kampsut. Tulisko siit valla kauhee sekamelska vai saataisko perustettuu harmoonise olone koti? Tämä sisustuspuali jai kyl enemmänki mu haasteekseni, miäs ei siit juur ottanu muret.

Kimpsui kampsui kannetaa sisäl, sit funteerattaa, millai ne soppii yhtee ja misä o minkäki kimpsu ja kampsu paikka ja mikä ei sovi joukkoo. Tämä o palapelisisustamist.

Ko molemmil oli jo aika paljo menneisyyt takanas, minust tuntu hyvält ajatukselt, et kummanki historia näkys mee yhteises kodis. Ei meil semmone olis passannu, et oltas alotettu niinko tyhjält pöydält, perustettu kertakaikkise uus elämä ja unhotettu kaikki vanha, menty huanekalukauppaa ja möpleerattu koko huusholli uusil mööpeleil. Koti täytyy ol semmone paikka mist näkkyy kukka siäl assuu. Ja asujai kuuluu siäl viihtyy. Miähel ei ennestäs oikee mittää huanekalukaupast ostettuu ollukkaa. Mut hänel oli perittyy, itte tehtyy, dyykattuu ja pelastettuu. Kaikkii häne kromujas mää en kyl kelpuuttanu. Mut jokku häne mööpelis ja tavaras mää plokkasi arvokkaiks aarteiks.

Miäheni Lauri-setält o tullu mee keittiöö neljä tummaks petsattuu ja lakattuu karmitoolii. Ne o semmossii huanekalui, jokka mun lapsuudesani oli aika tavallissii huusholleis jois käytii kyläs. Vaik meil ei koton just tämmesii toolei ollu, ni oli kumminki sama aikakaude tumma piironki. Minul tuntemattomai Lauri-setä ja häne Lyylis karmitoolit soppii nyte oikee kauniisti yhtee minu vanhempieni peruja oleva vanha piironki kans. (Koskelaine miäheni sanos et soppii "kauniistas" yhtee.) Lauri ja Lyyli oli lapsetoin pariskunta niinko meki.

Varsinaine aarre mee huushollis o lisäks Lauri-setä ja Lyyli-täti vanha seinäkello. Peräsi luultavasti 1930-luvult. Taitaa ol hee häälahjas. Ny tämä vanha loimaalaine kello näyttää meil aikaa, tätä vuat 2011, tätä hetkee. Kellol o semmone ittepäine tapa, et jos siin alkaa veto olemaa vähis, ni se ain pysähtyy kello pual yhdelt, päiväl tai yäl, kumpi ny sattuu olemaanki. Jos se jaksaa käyd ylitte se pual yhde raja, se käy sit sammaa hyämyy 12 tuntii ettiippäi, seuraavaa pual yhtee astikka.

Kellos etuseinä aukee luukkumaisesti ("luukkumaisestas", miäheni sanos). Se luuku takan o hyvä kätköpaikka. Ole kuullu, et jokuset vanhemmapualeiset ihmiset kätkee näihi kelloisii tärkeit tavaroitas, niinko vaik rahhaa taik auto avvaimii. 

Hautajaiset

Viime lauvvantain oltii miäheni vanhemma sisko hautajaisis Koskel. Hautajaiset pidettii lähisukulaiste ja ystäväi keske, ja niist jäi hyvä miäli, kiitollisuus elämäst. Samal nämä hautajaiset oli muistutus elämä yllätyksellisyydest ja rajallisuudest ja hauraudest. Jokaisel voi tapahtuu melkei mitä tahansa millo tahansa. 

Siunaus oli Koske kirkos, joka o selkeelinjane uusklassillissee tyylii rakennettu kivikirkko, Toivo Paatela suunnittelema. Kirkko o otettu käyttöö 1935. Vainaja kätkettii sukuhautaa ommai isovanhempais viäree. 

Näist hautajaisist tuli hiukka samallaine tunne, ko minul o tullu kummanki vanhempani kualema jälkee. Et kualema oli Korkeemmas kädes. Vaik se täsä tapaukses tuliki yllättäi.

Ain ko suvu vanhin kualee, mennee mukanas suuri määrä muistitiatoo, jota kukkaa ei jaksanu painaa miälees, ei huamannu kyssyy taik ei huamannu kirjottaa yllöös. Vaik asjoist puhuttaski monnee kerttaa, ne ei ain pysy muil muistos eikä järjästykses, jossei kirjotet yls. Ja jää iso kasa vanhoi valokuvvii, jois o tuntemattomii ja nimettömmii ihmisii. Ja harmittaa, kunnei tullu kirjotettuu, ketä ja minkä nimisii ne ihmiset oli, nii kauvva ko joku viäl tiäsi ja muisti. 

Nämä hautajaiset, flunssa ja varmaa kevätväsymyski o viäny voimat ni ettei täsä plokis ol tapahtunu mittää  koht parrii viikkoo. Joskus täytyy vähä puhaltaa.

Klänninkihelmat nestuukein

Äitini elläis me tyttäreet ussei hirviteltii häne pinttyneit tapojas. Hän oli nii nuuka ja säästäväine joka suhtees, et mittää häne huushollisas ei ikän saanu haaskat eikä heittää menemää. Häne käsisäs vanhat virttyneet verhot muuttu lakanoiks, hiipuneet lakanat tyynyvaaruiks, klänninki- ja yäpaidahelmat nestuukeiks ja vanhat puuvillaneulepuserot hantuukeiks ja kluuteiks. Kankastilkut ja lankapätkätki hän säästi, et jos niit käyttäs vaik neulatyynysisälmyksiks.

Ko äiti kuali, häne kamalat hantuukis ja tyynyvaarus nousiki arvoos ja kelpas meil perinnöks. Ei niit mittää menemää tarvinnu heittää, ei edes vanhoist hammeehelmoist tehtyi nestuukei.

Mul on ny mm. kaks arvokast nestuukii, jokka äiti o krympänny mu lapsuudeaikase klänninkini helmoist. Ei taid ol yhtää valokuvvaakaa täst kauniist hammeest, jonka äiti mul joskus 1950-luvul o itte neulonu, ko mää ole ollu ihan muutama vuade ikkäine pikkuflikka. Se oli valkosest puuvillakankaas tehty, kankast sanottii pikeeks. Klänninki oli rypytetty uumapaikast ja siin oli piänet puffihihat. Helmaa äiti oli neulonu kukkaranka. Sinisii kissankelloi ja punasii ja keltasii kukkasii. Kukkarankka kiärsi koko klänninki helmaa.

On se merkillist, et jostaki varhase lapsuude aja klänninkist o säilyny näi konkreettine ja käsis pideltävä muisto. Kankas o hiipunu ohkaseks, se o ollu monis pesuis, mut kirjaillut kukat ja kaikki pistot o viäläki ehjät. Klänninki oli ensi minul ja sit mu nuaremmil sisarillani käytös. Ja ny siit o jälliil nämä nestuukit.

Nyte tuntuu, et nämä nestuukit valla tihkuu muistoi, siit hetkest alkai, ko valkone pikeekankas o ostettu tai saatu, ko klänninkii o suunniteltu ja sovitettu, ko kukkarankka o neulottu, ko klänninkii o ensimmäise kerra käytetty, ko sitä o pesty ja silitetty ja taas käytetty. Ko klänninki on tullu toisel piäneks ja ollu toisel iso, ko se o vahettanu käyttäjää, ollu komeros, ja taas vahettanu käyttäjää. Ja ko klänninki o varmaa jo ollu ihan saumoistas ratkennu ja rikkinäine ja kaikki neljä tytärt o ollu mailmal. Ja äitini on käännelly sitä piänt klänninkii käsisäs ja päättäny, et siis vois tehd pari nestuukii.

Satamiljoonaa timanttii

Oikee harmittaa, etten pysty panemaa tähä mittää kuvvaa siit, mitä mää tänäpä satui näkemää ulkon. Satamiljoonaa kimaltelevaa timanttii ilmas. Ei semmosest kerkee valokuvvaa ottamaa. Eikä mul ollu kameraakaa mukan. Ja vaik olis ollukki, ei semmosest kuva varmaa onnistuskaa. Ainaki luule sillai. Vai onko joku mahtanu joskus onnistuu?

Oli kirkas pakkasilma. Mää lähdi ulloos hiukka jalvottelemaa, ko ole ollu valla seinäi sisäl pari päivää.

Yhtäkkii mää se huamasi. Ilma oli täyn piänii näkymättömii lumikitteit. Ne ei näkyny muuto mukko aurinko heijastu niihii ja taiko niist kimaltelevii timanttei. Satamiljoonaa timanttii joka pual ilmas. Ihan ilmatteeks. Piäne hetke.

Mun oli flunssase tukala ja huano olo, hikoilutti, heikotti, nenä vuasi ja yskitti ja teki miäli äkkii takasi sisäl. Mut sisäl rupes heti harmittammaa et kunnem mää pysähtyny sihe paikkaa ja kattellu niit timanttei kauvvemma. Mikä kiiru mul oli? Se oli harvinaine näky. Olem nää niit ennenki nähny, ainaki lapsen. Mut en tänä talven, enkä viime talvenakkaa. En tiä koska viimeks.

Aurinko meni hetke pääst pilvee. 

Vastustuskyvy kassoottamist

Vanhast pirtanauhast o tullu Ruskal mialuisa lelu.

Mää ole jo kauvva ajatellu, että flunssa o semmone tauti, et se kuuluu ihmise perusterveytee. Ain joskus sitä tarttee sairastaa ja kyl terve ihmine sen kestää. Vastustuskyky vaa kasvaa.

Jo muutama päivä flunssa o pitäny minnuu kourisas ja kai mää ole siit vastustuskykkyyniki taas kassoottanu. Tuntuu kyl, et voima o ihan mu jättäny. Koton vaa ole tassutellu eilise päivä enkä nykkää tänä aamusti lähteny töihii. Viä miälenki valla matalaks ja voimattomaks.

Tuli nukuttuu vähä heikosti, ko yht päät tartti niistää tai yskii. Yskimisest o valla hakattu olo. Ja kummallissii unia näi, niät en oikee tiätäny oliko ne unta vai totta. Keskel yät mää löysi jottai krapisevvaa sänkystäni. Se oli kissa Ex 1 -ruusuke, toine niist, jokka kissa sai hiljattai näyttelyst. Olik se totta vai unta? Kyl se totta oli. Mää meni viämää sitä ruusuket takasi kirjahylly pääl ja huamasi et toinenki ruusuke oli tiputettu laatteel. En käsit millai se kissa ne ruusukkeet nii korkeelt kirjahyllyst oli saanu eikä ollu kuulunu edes mittää rymsteeraukse äänii. Ja kui just ne? On siäl kirjoje pääl muutaki tavaraa? Ja kui hän se ruusukkee mee sänkyy oli laahannu? Ymmärsikö hän et se oli häne? Vai olik se sittenki vaa unta? Vai olinko mää itte ne ruusukkeet siält unehortees kraplannu?

Tämä tavaroittel sänkyy laahaamine kyl o aika tavallist mee kissal. Ussei me löydetää sänkystämme millo piänii hiirii, millo leppäkerttu-keppi-lelu, millo pirtanauha, jonka Ruska o ottanu leikkeihiis.