keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Sen pituinen se




Tähä tämä kissakertomukse viimisee postauksee mää laita vaa kuvia Keijjust ja Kesäheinäst, jokka eli vanhemmiks ko muut.

Olivia sairastu kahde vuade vanhan autoimmuuniperäsee ikävää sualistotulehduksee, jota hoidettii yli kaks vuat. Kortisoni autto parhaite, mut jossaki vaihees ei sekkää auttanu ennää kunnol. Sit tilanne meni nii pahaks, et tuli aika päättää Olivia nukuttamisest. Minu Anna-siskoni nukutti Olivia suvel 2000 Poris, ja mää hautasi häne äitini pihhaa.

Oi-voi, ko se oli mul vaikee ja raskas päätös, jokkaise kissani kohdal. Ja kaikkie kohdal se jossaki vaihees tuli ettee. Attilal tuli seittämä vuade vanhan viäl mystisempi häiriö, jota nimitettii hyperestesia-syndroomaks. Sikko mittää keinoi ei ennää näyttäny oleva, oli pakko taas se lopulline päätös tehd ja saattaa kaunis Attila viimisel matkalles. Se oli mul ittelleni tärkeet, et mää oli kissoje turvan loppuu astikka.

Sit jäi viäl Sohvi, Keiju ja Kesäheinä. Ensimmäitteeks Sohvil alko olemaa munuaiste vajaatoimintaa. Lisäks tuli nisäkasvaimii. Sohvi nukutettii talvel 2004 14 vuade vanhan. Ei Sohvi sillo viäl mikkää vanhus ollu.

Loppui lopuks oli ennää kumppanukset Keiju ja Kesäheinä. Ko Kesäheinä oli koko elämäs ollu nii riippuvaine Sohvist, et melkei hän oli niinko Sohvis kii oleva kääpä, ni mää etukättee pelkäsi, millai Kesäheinä ottaa Sohvi poismeno. Mut hän otti se aika hyvi. Sen jälkee hän kiinnitty minnuu ja mää oli hänel kaikki kaikes.

Tos ensimmäises kuvas Kesäheinä syä ohraa kööki pöydält. Kesäheinä oli siit erikoine kissa, et hän tykkäs laulamisest. Nimittäi siit ko mää lauloi häl. Mää ole ain pitäny itteeni huanon laulajan enkä pysy nuatissakkaa. Mää keksei Kesäheinäl ihan oma laulunki, joka meni Ukko Nooa nuatil. Ensimmäine säkeistö kuulu:

Kesäheinä, Kesäheinä, koukkuhäntä on.
Kun hän meni saunaan, pani häntäs naulaan.

Sit laulu jatku viäl monta yht hassuu säkeistöö. Viimeistäs kolmannee säkeistö kohdal Kesäheinä jostai nukkumapaikastas nousi yllöös ja tuli puskemaa mua ja kehräämää. Oli se aika hianoo huamat, et mailmas oli yks olento, joka piti minnuu hyvän laulajan, mailma parhaan. Mää oli ihan oopperalaulaja Kesäheinä miälest.

Keijuu mää joudui lääkittemmää aika monta vuat päivittäi, aamusti ja ehtoosti. Keijul oli semmone mahavaiva, et hänel oli joko paha ummetus tai paha ripuli. Lääkkeel tämä mahahäiriö pysy kuris usiampii vuasii. Mut Keiju oli siit mainio ja liikuttava kissa, et hän kirjaimellisesti söi lääkkeit mu kädestäni, ainaki melkei. Kyl mu ne piti Keiju kurkkuu tiputtaa mut siin ei ollu mittää vaikeet. Keiju otti tämä lääkkeeantamise semmosen mukavan huamio-osotuksen. Se oli mee kahdekeskine laatuhetki, joka aamu ja joka ilta. Mää nosti Keiju pöydä pääl, Keiju avas nätisti suus, kehräs ja leipo tassuillas ja mää lykkäsi lääkkee häne kurkkuus ja hiukka vettä lääkeruiskust pääl. Tämä oli siit hankalaa, et Keiju oli riipppuvaine minust. Ainoo joka mun lisäkseni pysty antamaa Keijul lääket, oli mu kummiflikkani A. Kukkaa muu ei saanu Keijuu edes kii.



















Mahavaiva lisäks vanhemmite Keijul oli pahalaatusii nisäkasvaimii ja munuaiste vajaatoimintaa. Keiju tuli vanhan aika kuuroks ja rupes mouruumaa kauhee äänekkäästi. Mää vähä jänniti, jos naapurit häiriintyy tai mitä he ajattellee, jos kuulee seinie läpitte. Keiju sai viäl vanhanaki semmosii hepuleit, et karas ja hyppi ja ryntäili ja mourus suuree äänee.

Mää meni naimisii kevvääl 2006. Sillo mu kissoistani ennää eli Keiju ja Kesäheinä. Seuraavan talven me muutettii isompaa asuntoo. Uus koti oli samas taloyhtiös ja osittai siin oli sama pohjakaavaki eikä muutto varmaa ollu kissoil nii vaikeet ko se olis voinu ol. Keiju ystävysty mu miäheni kans ja äkkäs heti, millai tätä voi käyttää hyädykski. Öisi Keiju tykkäs lämmitel miähe pääl, vissii hän huamas et miähel oli hiukka enämpi lämmint pintaa ko minul. Ja muutenki hän oli tämä kaveri. Sylykissa Keiju ei ollu koskaa, ei  viihtyny munkaa sylys mukko harvois poikkeustapauksis.

Keiju mää hyvästeli suvel 2008.

Keiju poistumise jälkee tuntu silt, et Kesäheinänki kunto romahti. Kesäheinä kyl hyväksy mu miäheni ommaa väkkee kuuluvaks, mut ei miäs saanu koskee hänt, ei edes hipast. Kesäheinäl munuaiste vajaatoiminta tuli nii pahaks, et piti alkaa lääkittemmää. Lisäks Kesäheinä alko potemaa toistuvasti kivuliait idiopaattisii virtsatiätulehduksii ja niitäki piti lääkit. Eikä Kesäheinä lääkittemine sujunu lainkaa niin helposti ko Keijun.

Viimisestäki kissast luapumine oli mul kova paikka. Vihdoviime mää tilasi eläinlääkäri kottii nukuttammaa Kesäheinä. Arka Kesäheinä sai poistuu täst elämäst mee turvallises sänkys. Tämä jälkee Kesäheinä mentii hautaamaa miäheni mettää Koskel. Sammaa mettää oli aikasemmi haudattu Attilan, Sohvin ja Keijun tuhkat. Olivia oli haudattu Porrii äitini pihhaa.

Mää oli ottanu ensimmäise kissani Sohvi kevvääl 1992. Sohvin pentu Kesäheinä lopetettii kevvääl 2009.  Tämä kissaelämänvaihe kesti 17 vuat.

Vaik mun kissoillani oli aika paljo sairauksii, silti monist säästyttiinki. Ei kertaakoo ollu kissoillani flunssaa, ei kenelläkkää ollu epilepsiaa eikä kukkaa sairastunu diabeteksee, joka ymmärtääkseni o aika yleine sairaus kissoillaki.

Elämä ilma kissoi oli vähä aikaa kovi huajentavvaa. Kissoje kans oli ollu nii paljo murhet ja sairaut ja vaivaa ja lääkittemist ja luapumist ja rahakulluu, et tuntu oikee hyvält ellää vähä aikaa ilma yhtäkää kissaa.

Vuade sitä huajennust kesti. Samal se oli vähä niinko suruaika. Sit iski kissakuume. Mää olisi ehkä ihan maatiaiskissanki voinu ottaa mut mää päädyi eurooppalaisee. Kyl mää silti ole tykänny esimerkiks venäjäsinisest, norjalaisest metsäkissast ja turkkilaisest angorast ja vanist. Eurooppalaiskissa oli mul silti tutumpi ja luannolline valinta.

Oli mukava alottaa ihan uus elämävaihe ihan uude kissa kans, nuare ja eläväise. Mu ennää en viit kissaa ittelleni hankkis. Ehkä kaks vois ol sopiva määrä, jos yks ei riit.

Tähä loppuu mää pane jäähyväiskuva Kesäheinäst. Kesäheinä näyttää täs kuvas ihan hyvävoipaselt ja hänel oliki oikee hyväkuntone turkki. Mut hän oli jo aika huanos kunnos ko kuva otettii.

















Viäl yhde muisto pane tähä aikaisemmist kissoistani. Silloko kissoi oli viäl viis, ne sai mu tuntemaa itteni varsinaiseks kissoje kuninkattareks. Emmää ollu pelkkä niitte palvelija vaik kyl niist kissoist tyätäki oli tiätysti. Ko mää tuli ehtoosti töist kottii ja viide kissa vastaaottokomitea oli eteises vastas vartoomas, seuras kauhee puskemine ja kehräämine ja juaksemine ja hiakkalaatikol käymine ja ruuvvaa vartoomine. Mää sai käsitykse, et kissat oli vedelly hirsii koko päivä, ei edes hiakkalaatikol oltu käyty. Mukko mää tuli kottii, kyl alko vilske ja vilinä. Ihan niinko joku elämä aurinko olis alkanu paistamaa kissoil.  

26 kommenttia:

  1. Tämä on liikuttava tarina kissojen ja sinun elämästä; iloista ja suruista.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Paula näistä tarinoista. Vaikka on ollut vaikeitakin aikoja niin pohjasävy on kuitenkin onnentäyteinen. Tuo kissojen sairastelu on surullista. Onneksi on hyviä eläinlääkäreitä ja hoitoja. Huoli on ikävä seuralainen ja luopuminen on tietysti kaikkein vaikein asia. Mutta se on hinta siitä ilosta, jonka kissaystävä tuo. Nero sai kerran myrkkyä ja oli ihan kiikun kaakun, mutta selvisi kuitenkin intensiivihoidolla. Olin silloin itsekin aivan sairas huolesta. Mutta kyllä kissa myös hoitaa minua kun on vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Cheri, totta. Kissat o hyviä terapeuttei. Ko mun miäs sairastu vakavasti ja mää oli ihan toistaitone, must tuntu, et Kesäheinä oli mul suureks lohduks, hän oli sillo ainoo kissa. Eläinlääkäri sano sillo Kesäheinäst, et ko meil o nii pitkä yhteine historia ni se kissa lukkee minnuu niinko avoint kirjaa.

      Poista
  3. Olen huomannut saman ilmiön, eli kun olen poissa kotoa niin ruokakuppeihin ei ole koskettu eikä vessassa käyty. Eteisen vastaanoton jälkeen pyydetään ruokaa, sitten hepuloidaan ja jossain vaiheessa käydään vessassakin. Ihan kuin kissat vaipuisivat horrokseen kun isäntäväki ei ole kotona. Siinä tuntee todella tuovansa sisältöä ja eloa, seuraakin niiden elämään.
    Niin, kai tämä sitten on sitä kissahöperyyttä! Tarkoitin vain, että tuliko sinusta sellainen, että puhuit työpaikallakin enää melkein vaan kissoista.
    Ystäväni vaihtoi työpaikalla osastoa ja kertoi, että heti ensimmäisenä päivänä olo oli kotoisa: kahvitaukokeskustelu kävi lemmikkieläinten ympärillä, niin kuin vanhallakin osastolla! Ne tuovat tärkeää sisältöä omistajiensa elämään.
    Ilman autoa olisi tosiaan vaikeaa. En ymmärrä, miten saisin kissoja vietyä saaren ja kaupungin väliä, kaiken muun tavaran ohella!
    Nuo kuvat Attilasta ovat ihania, melkoinen pantteri-hurmuri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saila, juu kyl mää puhui tyäpaikallaki kissoist. Kävi nii hauskasti, et yks Sohvi pennuist (Misu) meni mu esimiäheni perheesee. Sejjälkee me ussei esimiäheni kans puhuttii kissoist. Hän kerto kerranki et hän oli nähny unta et hee Misu puhu hänel, sano et "emmä haluu lihaa, mä haluun kalaa!". Mää meinasi kual naurust, ko tämä systemaattine ja dogmaattine esimiäs oli nähny tämmest unta. Mää kysyi hänelt, et mimmosel äänel kissa puhu, mut hän ei osannu vastat. Hän o pappi ja hän puhheissaski joskus käytti kissaa esimerkkin jostaki. Kyl mää nytenki puhu Ruskast töis. Ole jopa suunnitellu, et ottasi Ruska joku päivä töihii kanssani ihan vai tyäkavereitte hauskutukseks. Nykyisel esimiähelläni ja häne vaimollas o koira. Ja joillaki muillaki o kissa ja/tai koira.

      Poista
  4. Tätä lukiessa tuli jotenkin niin surullinen ja liikuttava olo. Silti kuitenkin on kiva lukea kun joku viitsii omia kokemuksiaan näin kertoa. Ja on noin omistautunut kissoilleen. Ruskalle terveisiä minulta ja Patelta♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Paula Kristiina. Kissois ja koiris näkkee elämä rajallisuude. Sama o mee kaikkie kohtalo. Ei täs ihmisil ol mittää eri asemaa, samallai me kaikki kuallaa. Ehkä o terveellistäki nähd sitä kualemaa lemmikkieläimis, ko niitte elämä o nii paljo lyhkäsempi.

      Poista
  5. Oli kyllä aika mhtava tämä pitkä tarina kissoistasi. Jaksoit sen kyllä tosi pitkästi ja yksityiskohtaisesti kirjoittaa.Kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Auli. Voiks kuvitel, mul paheni se tammikuine flunssa taas, eikä se koskaa täysi parantunukkaa. Tai sit tuli ihan uus. Ole menos lääkärii jä näyttää silt et tämä ja huamine päivä mennee flunssa potemise merkeis.

      Poista
  6. Kissahistoriaasi on ollut ihana lukea, kiitos sen jakamisesta! Kissojen viimeisistä hetkistä on tosin aina vaikeaa ja haikeaa lukea. Toivottavasti voin itsekin olla omieni turvana viimeiseen saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ella, et jaksoit lukkee - ja jakkaa. Se o vissii sillai, et kualema kuuluu tähä elämää yhtläi ko elämä, nii kissoil ja koiril ko ihmisilläki. Mää oli mukan kolme oma kissani (Keisäheinän, Olivian ja Attilan) syntymä ja kualema hetkel.

      Poista
  7. Kiitos,Paula, vaikka minua kyllä nyt itkettää..Minäkin olen nähnyt aika monta hyvästelyhetkeä :kanien,kissojen,koirien,hevosten,ponien..Mutta ihanaa, kun nämä eläinystävät ovat aikansa olleet meille suurta iloa tuottamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Riitta Sinikka! Hyvästelyt on haikeit, mut hauskuudet ja hellät hetket jää miälee, ja ne yksilöt. Viäläki ne kissat pyärii mun jalvoisani, pyhkee mukavasti ja puskee, ei pelkästäs mu pääsäni! Tarkota et mun käteni ja jalkaniki muistaa ne kissat, milt ne tuntu.

      Poista
  8. Kiitos Paula. Oli ihana lukea muistojasi. Hieman tuli minullekin haikea mieli. Jos kissoista on iloa, niin on niistä surua ja huoltakin. Vaakakuppi kallistuu kuitenkin ilon puolelle!

    Vai oli Kesäheinä koukkuhäntäinen kissa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myrsky, Kesäheinäl oli koukkuhäntä, ihan selvästi. Sentähde Myrskynki koukkuhäntäkuva teki minnuu heti vaikutukse.

      Poista
  9. Tulipa oikea kissatietouden superannos. Tätä oli kiinnostavaa lukea, ihania ja surullisia vaiheita vuorotellen. Ihan uutta minulle oli tuo, että joka kissalla pitäisi olla oma hiekkaloota, muuten voivat sairastua. Ja miten yksilöllisiä ja erilaisia kaikki ovat, valikoivat seuransa ja leikkinsä tarkalleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pipsa-Pippuri, se hiakkaloora per kissa oli semmone nyrkkisääntö. Ei mul sit myähemmi ennää viit hiakkalooraa ollu käytös, vaik oliki viis kissaa. Riippuu varmaa tämäki kissoist ja niitte keskinäisist suhteist.

      Poista
  10. Kirjoitit melkein pienoisromaanin kissojesi vaiheista. Kuvia on ollut kiva katsella ja muistella kisuja. Jokut ovat jääneet vähän vieraiksi, koska menivät aina piiloon kun tulin muksujen kanssa kylään. Attila on jäänyt tosi kauniina ulospäin suuntautuvana kollipoikana mieleen. Sillä oli ne aivan mahtavat isot tassut ja kynnet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päivi, mää muista et sää ain kehuit Attilaa, ja se oliki tyylikkäin mu kissoistani. Kiiltävä musta ja isot tassut ja häntä pystös. Ja just tommone "ulospäisuuntautunu" kollipoika. Mua ain harmittiki, et ei Attilaa ollu ennää sillo ko E. tuli mu elämääni. Ko mää oli varma, et Attila olis tykänny E:st ja ollu tämä ylin ystävä. Toisin ko Kesäheinä, joka oli kauhee varautunu, tai edes Keiju, joka kylläki aika hyvi ystävysty E kans.

      Poista
  11. Kaunis, ja liikuttava tarina. Kiitos.

    VastaaPoista
  12. Kiitos kun jaoit kanssamme tämän haikean tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämäni matkat, kiitos kiittämäst ja myätätunnost.

      Poista
  13. Surullisia, lämpimiä muistoja kissoista.
    Heitä tulee ikävä, minullakin entisiä kissoja ja heidän läsnäoloaan, kun heitä muistelee ♥
    Meilläkin Mona jo 12v,aikaa ei tiedä koska luopumaan joutuu..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luapumine kissoist ja yleensä lemmikeist o surullist. Muistois ne säilyy. Toivottavasti Mona o terve ja ellää viäl monta hyvvää vuat.

      Poista

Tähä voit jättää oma tervetullee puumerkkis eli kommenttis!